Ylös, ulos ja keikalle

Median ei kuulu kysellä yleisöltä, millaisia juttuja pitäisi tehdä, kirjoittaa Pauliina Penttilä.

Profiilikuva
media
Teksti
Pauliina Penttilä
Kirjoittaja on journalismin tutkija.
2 MIN

Ravintola Pelimannissa Kaustisella pidettiin syksyllä pubivisa. Paikalla oli 40 ihmistä, ja se on Kaustisella paljon. Visan järjesti Perhonjokilaakso-lehti, paikallisaiheista.

Pubivisa kertoo siitä, miten suomalainen journalismi on alkanut etsiä uudenlaista yhteyttä yleisöönsä. Usko yleisöanalytiikkaan kaikkivoipaisuuteen näyttää laantuvan, ja etenkin lehdet hakevat tiiviimpää suhdetta lukijoihinsa.

On hienoa, että toimitukset pyrkivät ulos norsunluutorneistaan. Mutta välillä touhu myös haiskahtaa: mukana häärii markkinointiosasto, yleisöä halutaan ”sitouttaa” – suomeksi tehdä rahaa.

Niin tietysti pitääkin, journalismin tekeminen maksaa. Mutta homma menee hölmöksi, kun yleisöltä aletaan kysellä, millaisia juttuja toimittajien heidän mielestään pitäisi tehdä.

Eihän yleisö voi sitä tietää. Toimitusten pitää selvittää se itse.

Suurin osa ihmisistä ei piittaa uutisista tuon taivaallista, kirjoittaa apulaisprofessori Jacob L. Nelson journalismia kehittävän Nieman Labin verkkosivuilla.

Nelson työskentelee Yhdysvaltojen Utahissa, joten hänen havaintonsa koskevat ennen kaikkea amerikkalaista yleisöä. Heihin verrattuna suomalaiset ovat uutisten himokuluttajia.

Silti Nelsonin ajatus on helppo tunnistaa. Uutisten seuraaminen ei ole nykymaailmassa enää mikään kansalaisvelvollisuus. Kasvava joukko ihmisiä kuluttaa kyllä mediaa, mutta ei seuraa uutisia. Niillä ei ole heille mitään väliä.

Nelsonin mielestä toimittajien pitäisi palata peruskysymykseen: Miksi he odottavat ihmisten tarvitsevan uutisia?

Koko 2000-luvun toimittajat ovat istuneet tiukasti työpöytiensä ääressä lähtemättä juuri ulos toimituksista. Tuotanto on tehostunut, yhä pienempi joukko suoltaa yhä enemmän juttuja.

Seurauksena syntyy journalismia, joka kertoo uutisten maailmasta – ei siitä maailmasta, jossa ihmiset elävät.

Yleisön tarpeiden ymmärtämiseksi on olemassa konsti, joka on yksinkertainen ja vanha: toimittaja menee juttukeikalle, tai pubivisaan, tapaa ihmisiä ja juttelee heidän kanssaan. Hän näkee ja kokee itse, mitä ihmisten arjessa tapahtuu.

Katugallupit tai kevyet tavishaastattelut eivät riitä. Toimittajan tehtävä on ymmärtää ja selittää maailmaa, jossa elämme. Näyttää, mitä merkitystä tavallisilla asioilla on.

Juttukeikoilla käyminen on tietysti kallis tapa tehdä journalismia. Rahalle olisi muutakin käyttöä, sillä on saatava markkinointia, podcasteja, uusia applikaatioita ja tekoälytyökaluja.

Mutta mitä väliä niillä on, jos yleisö ei tarvitse journalismia?