Elinkautisvangin tarina säkenöivällä proosal1a

Yhdysvalloissa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän vankeja kuin missään muussa maassa.

Rachel Kushnerin Mars Room kuvaa Kaliforniassa sijaitsevan Stanvillen naisvankilan arkista todellisuutta, jossa alituinen väkivallan uhka purkautuu tämän tästä väkivallanteoiksi. Välillä hakkaajina ovat vartijat, välillä toiset vangit.

Toisaalta vangit muodostavat miniyhteisöjään, perheen tai suvun korvikkeita, joissa vallitsee keskinäinen ystävyys, yhteistyö ja avunanto.

Mars Roomia kirjoittaessaan Kushner perehtyi yhdysvaltalaiseen vankilamaailmaan, mikä näkyy reportaasimaisena lähestymistapana. Kirjailija kuvaa sävykkäästi vankien elämään vaikuttavia näkyviä ja näkymättömiä verkostoja.

Zadie Smith huomauttaa uudessa esseekokoelmassaan Dead and Alive, että vaikka kirjailija kuinka vakuuttaisi romaaninsa perustuvan tutkittuihin tosiasioihin, se ei tunnu todelta, jos siitä puuttuu taika, joka puhaltaa virkkeisiin elävän hengen.

”Minulle romaaniin uskominen tarkoittaa sen virkkeisiin uskomista. Jos virkkeet eivät puhuttele, mikään muukaan ei puhuttele”, Smith kirjottaa.

Mars Roomin vaikutusvoima perustuu Kushnerin säkenöivään proosaan, hänen taitoonsa virkkeiden tekijänä, ei siihen, että hän on puurtanut lähdemateriaalinsa äärellä.

Arto Schroderus onnistuu välittämään Kushnerin virkkeet hienosti suomen kielelle.

Romaanin nykyhetki sijoittuu tämän vuosisadan ensimmäiselle vuosikymmenelle. Avausluvussa päähenkilö Romy Hall matkustaa kahlittuna vankienkuljetusautossa suorittamaan kahta elinkautista tuomiota murhasta.

Romy on ottanut hengiltä ahdistelijansa, ja koska kuuluu valkoiseen köyhälistöön, ei ole saanut kunnollista oikeudenkäyntiä. Hänen rikoksensa yksityiskohdat paljastuvat romaanin edetessä, ja teko alkaa vaikuttaa pikemminkin itsepuolustukselta kuin murhalta.

Mars Roomin kerronta liikkuu aikatasolta toiselle, mutta siirtymät eivät pirsto lukukokemusta vaan syventävät sitä.

On luontevaa ajatella, että kuolemaansa asti kiven sisään tuomittu kulkee ajatuksissaan välillä läheisempään ja välillä kaukaisempaan menneisyyteen.

Kushner kuvaa eloisasti Romyn lapsuutta San Franciscon kurjilla kulmilla, joissa kiltit ihmiset eivät kulkeneet kukka hiuksissaan, kuten Scott McKenzien hittibiisissä.

Romy sai syntymässään lähes pelkästään huonot kortit, ja harvat hyvät hän hukkasi. Hänen tarinansa ei ole populaarikulttuurin suosima ryysyistä rikkauksiin, vaan raadollisempi ryysyistä rikoksiin.

Ennen tappotyötään Romy haaskasi kiistattomia älynlahjojaan huumeidenkäyttäjänä ja seksityöläisenä.

Romaanin nimi tulee hänen työpaikkanaan toimineesta strippibaarista, jossa tanssija sai kilpailuetua, jos kävi suihkussa eikä ollut raskaana.

Mars Roomin voi lukea syytekirjelmänä Yhdysvaltain epäinhimillistä oikeusjärjestelmää kohtaan, mutta Kushner ei julista, vaan luottaa lukijan kuvittelukykyyn.

Hänen sympatiansa ovat Romyn ja muiden kaltoin kohdeltujen naisvankien puolella, mutta hän ei kuvaa heitä pyhinä uhreina, vaan verevinä ihmisolentoina, joissa on valoisia ja pimeitä puolia.

Viattomin hahmo on Romyn pieni Jackson-poika, johon hän kadottaa yhteyden, kun hänen äitinsä kuolee.

Jackson ”joutuu järjestelmään”, kuten virkakielinen ilmaus kuuluu, koska Romy ei yhteiskunnan silmissä kelpaa holhoojaksi. Romylle jää vain valokuva ja muisto iloisesta, hyvään uskovasta lapsesta.

Romyn rinnalla kerronta seuraa vankilassa opettajana toimivaa Gordon Hauseria. Hän henkilöityy romaanin sosiaaliseksi omaksitunnoksi, jonka suuhun Kushner laittaa ohjelmallisimmat ajatukset.

Gordonin mielestä oikeusjärjestelmä kohtelee elinkautisvankeja tarpeettoman ankarasti. Onko oikeudenmukaista pakottaa heidät elinikäiseen kärsimykseen? Eikö siinä kasata uutta vahinkoa vanhan päälle? 

Rachel Kushner: Mars Room. Suomentanut Arto Schroderus. 385 sivua. Tammi, 2025.