Ajattomat

Pandemia-ajan ensi-ilta Piemonten tryffelinmetsästäjät kipusi poikkeukselliseksi ilmiöksi. Se pyöri elokuvateattereissa vuoden ajan ja keräsi yli 36 000 katsojaa. Vastaavan yleisömenestyksen on ulkomaisista dokumenteista viimeksi saavuttanut Amy Winehousen tarina Amy kymmenen vuotta sitten.

Hitin salaisuus oli selkeä. Oli ihastuttava maailma, jossa aika on pysähtynyt, suloisia vanhoja herroja ja katoava elämäntapa. Ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaajakaksikko Michael Dweck ja Gregory Kershaw panosti asetelmalliseen visuaalisuuteen.

Maalaustaideterminä monilla kielillä asetelmaa merkitsevä ”hiljaiselo” (stilleben, still life) olisi tismalleen oikea kiteytys koko elokuvasta, sen tunnelmasta ja melankolisesta musiikista. Kameran eteen ei satu mitään, mikä ei olisi lumoavan kuvauksellista.

Kaksikon uusi dokumentti Gaucho Caucho seuraa elämää Gran Chaco -aavikkotasangolla. Gaucho on argentiinalainen hevosmies, siis cowboy. Heillä on traditionsa ja perinteinen pukeutumistapa.

Gaucho Gaucho on linjakas toisinto Piemonten tryffelinmetsästäjistä. Mantere on eri, mutta syrjäseudun vanhat ukkelit ovat samasta puusta: hiljaisia vekkuleita, jotka tietävät paikkansa. Pituuskin on täsmälleen sama, 84 minuuttia.

Estetiikka on tuttua. Kamera jököttää paikallaan. Henkilöt keskustelevat verkkaisesti toisilleen, paikallaan seisten tai istuen. Joskus kävellään symmetrisesti kuva-alan halki, joskus tuijotetaan etäisyyteen sen ulkopuolelle. Juttuun kuuluu, että kohteet ovat tietoisia kamerasta. Ohjaajaduo tuntee Kaurismäkensä, huumori perustuu samanlaisiin silmäniskuihin.

Gaucho Gauchosta puhuminen jatko-osana ei vähennä sen arvoa, koska siitä on kyse muutenkin kuin tyylin osalta. Kiireettömän elämäntavan taustalla on tälläkin kertaaa ekokriisi, josta ei puhuta ääneen kuin muutamassa lauseessa. Uutuus on edeltäjäänsä dramaattisempi. Katoamassa ei ole vain kulttuuriperinne, vaan elämän edellytykset alueella.

Uutta on tarinan kaari, vaikka ohut onkin: vanhojen herrojen ohella välillä seurataan teinityttö Guadaa, joka haluaa gauchoksi. Hän on kuvankaunis.

Dweckin ja Kershaw’n yltiöromanttiset teokset ovat oppitunteja siitä, että dokumenttielokuva ei ole välttämättä lajityyppi vaan metodi.

Kokonaan näytellyn, leffantekijöiden tarpeisiin lavastetun tilanteen ja niin sanotusti aidon erot ovat häilyviä. Kun elokuvassa ei lainkaan nähdä 2000-luvun asioita eikä arjen kontekstia, voisi puhua postikorttitaiteestakin. 

Michael Dweck, Gregory Kershaw: Gaucho Gaucho. Elokuvateattereissa 3.10. ★★★