Luhistumisen anatomia

Flow-festivaalin pääesiintyjän keikan eräässä huipentumassa Charli XCX heittäytyi hätkähdyttävään koreografiaan lavan lattialla. Poptähti näytti menettävän kykynsä laulaa. Keho kouristeli harkitussa rytmissä.

Liikkuva kameramies kuvasi kiemurtelun yhtä täsmällisin kuvioin lavan viereisille jättiruuduille. Kuvaajan ja taiteilijan välinen vuoropuhelu kesti pidempään kuin odottaisi.

Esitystä eivät inspiroineet Marina Abra­movićin performanssit, kuten on arvioitu, vaan intensiivinen psykodraama oli ilmeinen mukaelma Andrzej Żuławskin elokuvan Possession kuuluisimmasta jaksosta. Se rikkoi totuttua elokuvan tunnekuljetusta kuten Charli XCX uudisti taidelajinsa ilmaisua. Yli 20 000 hengen yleisön edessä hän ei tässä osiossa esiintynyt yleisölle, vaan nimenomaan kameralle.

Millainen on puolalaisohjaajan teos,­ josta yksi suurimmista laulajatähdistä ammentaa happoista hyperpop-estetiikkaansa? Mahdollisuudet tutustua siihen Suomessa ovat olleet rajalliset, mutta nyt 44-vuotias elokuva saa vihdoin ensi-iltansa klassikkomaahantuontina.

Żuławski (1940–2016) oli joutunut kotimaassaan epäsuosioon. Ranskaan siirryttyään hän kehitteli sotadraamaa neuvostosotilaiden raiskaamasta Berliinistä. Se ei edennyt tuotantoon.

Possessionissa Żuławski purki tuntojaan totalitarismista sekä avioerostaan. Ihmissuhdedraaman yksityisyys ja poliittisen tuhon enteet purkautuvat surrealismina.

Elokuva alkaa kuvilla Berliinin muurista. Mark (Sam Neill) saapuu taksilla kotiin. Puoliso Anna (Isabelle Adjani) on hermostunut. Jälleennäkeminen on kaikkea muuta kuin lämmin.

Mark tapaa työnantajansa. Puhutaan tosiasioiden tunnustamisesta ja pelosta. Selviää, että Mark on vakooja, joka haluaa jättää tehtävänsä.

Tarina seuraa luottamuksen romahdusta ja vainoharhoja. Näkökulma ei lopulta olekaan Markin, jolle Anna on näyttäytynyt psykoottisena. Myös hän itse on menettänyt otteensa.

Asunnosta näkyy piikkilankaa, vastapuolen sotilaita ja muuri, raja, jonka toisella puolella on jotain käsittämätöntä. Pariskunnan pojan opettaja on Annan kaksoisolento. Annan uudessa asunnossa asuu hirviö, joka surmaa miehiä.

Klaustrofobista vaikutelmaa tukevat laajakulmaobjektiivikuvaus ja näyttelijöiden mukana liikkuva, tekoajalle epätavallisen ketterä kamera. Oudoimmat asiat eivät tapahdu pimeässä vaan Berliinin harmaassa päivänvalossa.

Pysäyttävässä alikulkutunnelikohtauksessa Adjani tulkitsee täydellistä fyysistä ja eksistentialistista romahdusta. Näyttää kuin hän voisi kuolla mielen irtautuessa ruumiista. Hirviö ei jää mielikuvituksen varaan. Kreuzbergiläisessä kerrostaloasunnossa lymyää limaotus, jonka toteutti Alienin ja E.T:n tehosteista Oscarilla palkittu Carlo Rambaldi.

Possession kilpaili Cannesissa. Adjani palkittiin naispääosasta. Salonkikelpoisempi puolalaisohjaajan yhteiskunnallinen elokuva, Andrzej Wajdan Rautamies, sai Kultaisen palmun. Adjani voitti myös Ranskan Jussin eli Césarin, ja hänen näyttelijänuransa lähti lentoon.

Muuten Possession melkein vaiettiin kuoliaaksi. Kriitikoille sen poliittisuus oli omituista ja kauhuelementit vieraita, yleisöille kerronta liian avantgardea. Arvioissa tehtiin vertauksia Roman Polanskin psykologisiin jännityselokuviin ja todettiin ne paremmiksi.

Yhdysvaltojen levitykseen leikattiin hirviökauhuna markkinoitu tynkä, jossa aviodraama väistyi groteskien kuvien tieltä.

Britanniassa Possession törmäsi sensuurivaikeuksiin. Vhs-julkaisu joutui pahamaineiselle video nasty -kieltolistalle. Kulttimaine alkoi kasvaa. Suomeen kummajaista ei edes yritetty tuoda.

Kun elokuva viimein saapuu meille, sen vaikutus on nähty popkoreografioiden ohella esimerkiksi Lars von Trierin Antichristissä ja Coralie Fargeatin The Substancessa.

Żuławskin painajaisessa ihminen näkee toisissa vain pahuutta, kun pelko ja yksinäisyys ottavat vallan. Tunne on selittämätön mutta tunnistettava.

Possession on haudanvakava ja syvällä rivien välissä kipeän humoristinen. Kirjaimellisen ja metaforan rajan totaalinen häivytys on kuin Tarkovskia, ainoastaan kiihkeämpää. 

Andrzej Żuławski: Possession. Elokuvateattereissa 3.10. ★★★★★