Sarjakuvapiirtäjän tytär

Klassikkoaseman saaneeseen taiteeseen kuuluu sellainen piirre, että siihen liittyvä informaatio ja tulkinnat eivät käsittele aihetta kuoliaaksi.

Jos teokset ovat riittävän mielenkiintoisia, ajatuksille ja maailman muuttumiselle avoimia, niitä voi käännellä loputtomiin. Täydellistä tyydytystä ei tule.

Sophia Janssonin muistelmakirja Kolme saarta – isä, äiti ja minä on aineksiltaan runsas. Se ei ole ammattikirjoittajan tekemä, mikä näkyy hienoisena rakenteiden kömpelyytenä. Asiaan päästään vasta pitkän ja symboliarvostaan huolimatta irrallisen Tongan-matkan kuvauksen jälkeen.

Toisaalta romuluisuus tuo olon, että juuri tämän halusin sanoa. Sen vuoksi Kolme saarta on erinomainen lisä laajaksi kasvaneeseen Jansson-kirjastoon.

Julkisuudessa teoksesta on jo ehditty kertoa paljon, etenkin Sophia Janssonin äidin Anita ”Nita” Leschin alkoholismista ja isän Lars Janssonin kiinnostuksesta miehiin.

Lars Janssonin syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Se on sopiva hetki alkaa arvostaa yhtä Suomen parhaista ja kansainvälisimmistä sarjakuvataiteilijoista.

Lars jäi– kukapa ei – poikkeuksellisen lahjakkaan sisa­rensa Toven varjoon vaikka teki sarjakuvaa kolmella vuosikymmenellä. On tietysti totta, että Tove keksi Muumilaakson merkillisine hahmoineen ja myös loi englantilaisen The Evening News -lehden tilauksesta Muumipeikko-sarjakuvan, joka ilmestyi vuosina 1954–1975.

Toven taito rakentaa persoonallisia sekä yksittäisenä sarjakuvastrippinä että laajempana kokonaisuutena toimivia sanomalehtisarjakuvia oli omaa luokkaansa. Sarjakuvat korostivat muumimaailman anarkistisuutta, mikä antoi romaaneille mahdollisuuden kehittyä mietteliäämmiksi.

Muutamassa vuodessa julkaisutahti alkoi kuitenkin painaa. Lars oli jo alkanut auttaa käsikirjoituksissa ja kääntänyt sarjakuvaa ruotsista englanniksi.

Kun Tove ilmoitti lopettavansa seitsemän vuoden sopimuksen päätyttyä, kustantaja esitti tulkinnan, jonka mukaan se voisi jatkaa sarjaa uudella piirtäjällä. Riski torpedoitiin sillä, että Lars otti ohjat käsiinsä.

Loppu on turhan vähälle huomiolle jäänyttä historiaa. Lars oli ollut mukana alusta lähtien ja ymmärsi sarjan alaviitteetkin. Hän ei tehnyt hiilipaperikopiota vaan loi ihan itse.

Sophia Jansson kuvaa isänsä elämää laajemmin ja tietysti henkilökohtaisemmin kuin kukaan aiemmin. Juhani Tolvanen korosti aikoinaan Larsin merkitystä erinomaisessa Muumisisarukset-tietokirjassaan (WSOY,­ 2000). Tässä välissä häneen ei ole juuri palattu.

Janssonin muistelmat konkretisoivat esimerkiksi perheen pitkäaikaisen Ibizalla asumisen merkitystä. Välimerellinen ympäristö alkoi ajan mittaan näkyä sarjakuvissa ja otti yllättäviäkin muotoja kuten Muumit Torrelorcalla -tarinassa, jossa peikot nappaavat LBJ-pillereitä ja alkavat tuijottaa kuuta.

Larsin yksi merkittävä panos sarjakuvaan on aikakone. Sen avulla laaksolaiset seikkailivat eri aikakausissa ja usein nimenomaan sivistys-Euroopan kolkissa. Larsilta syntyi kaikkiaan 52 pitkää sarjakuvatarinaa. Hän viljeli siskoaankin enemmän brittiläisen kuivaa huumoria. Sophia Janssonin mukaan molemmat sisarukset ja äiti ”Ham” (Signe Hammarsten Jansson) olivat anglofiilejä.

Novellissaan Sarjakuvapiirtäjä Tove Jansson kuvaa piirtäjää, joka jatkaa toisen taiteilijan työtä. Tarina kuvaa silti myös ja ennen kaikkea taiteilijan itsensä eksistentiaalista kriisiä.

Lars Jansson suhtautui työhön mutkattomammin. Sophia Jansson kuvaa, miten Lars oli – kovasti Toven tavoin – nuorena monipuolisen lahjakas. Hän kirjoitti romaaneja ja perusti veljensä Per Olovin ja lentäjä Börje Hielmin kanssa ilmakuvauksia tehneen Aerofoto-yrityksen. Työn ja touhun ohessa karttuivat niin postimerkki- kuin perhoskokoelma.

Sophia Janssonin kertomuksista välittyy positiivisessa mielessä, miten piirtäminen oli isälle ”vain” työtä. Hän oli nuorena levoton sielu, joka raapi elantonsa sieltä täältä, mutta tasaiset deadlinet rauhoittivat. 

Sophia Jansson: Kolme saarta – isä, äiti ja minä. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. 250 sivua. Siltala, 2025.