Ihminen ja rakkaus shamaanin ja mysteerin takana

Arvio on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 3/2025. 

Me 1960- ja 1970-luvuilla eläneet suomalaiset olemme tietävinämme kaiken muun muassa Vietnamin sodasta, taistolaisuudesta ja vaikkapa Kalevi Keihäsen matkabisneksistä. Ainakin meillä on niistä vankkumattomat mielikuvat ja -piteet.

Samaan symboliseen sarjaan kuuluu taidemaalari Reidar Särestöniemi tauluineen. Alitajuntaamme on jäänyt jälki eksentrisestä lappilaisesta, joka oli presidentti Urho Kekkosen suosikki ja signeerasi teoksensa poron kokoisilla kirjaimilla kankaan laidasta laitaan.

On hyvä, että meitä paljon nuorempi Noora Vaarala on nyt tehnyt tietokirjan todellisesta Reidar Särestöniemestä (1925–1981). Voimme viimeinkin kyseenalaistaa ja osin tarkistaa näkemyksemme shamaaniksi tituleeratusta värien velhosta, jota apurahanjakajat vierastivat mutta jonka näyttelyihin jonotettiin – ja jonotetaan taas vuonna, jona hänen syntymästään on tullut kuluneeksi vuosisata.

Elämäkerturi Vaarala on itse syntynyt seitsemän vuotta kohteensa kuoleman jälkeen. Hän on kotoisin samoilta seuduilta Kittilästä. Vaarala myöntää, että kotikenttäedusta huolimatta hänkin on ollut suuren osan iästään pihalla todellisesta Reidarista.

Etenkin myöhäinen havahtuminen siihen, että Särestöniemi oli homoseksuaali, laukaisi toimittajassa tarpeen tehdä kirja taiteilijasta, josta on julkaistu jo useita teoksia.

Niistä jo ensimmäinen, Brita Polttilan vuonna 1985 valmiiksi saama elämäkerta, toi kohteensa ulos kaapista. Silti seksuaalisesta suuntautumisesta pääsääntöisesti vaiettiin vielä uuden vuosituhannen puolelle asti, vaikka Särestöniemen taiteesta asia oli ainakin näin jälkikäteisesti viisastellen maallikonkin luettavissa.

Mutta miksi vaiettiin? Ilmeisesti juuri Reidariin liittyneiden myyttisten mielikuvien takia. Kittilän värivelho oli olemukseltaan karhumainen erämaiden asukki. Hänen taiteensa oli suomalaisten konservatiivipiirien suosiossa, hän oli 1970-luvun laajalevikkisten aikakauslehtien vakiohaastateltavia ja hän osasi ottaa asiakkailta tukevan hinnan tuotoksistaan.

Särestöniemessä oli omaehtoisen menestyjän magiaa. Se vetosi porvarispiireihin, vaikka taiteilija oli viihtynyt nuorena vasemmistolaisissa seurueissa ja opiskelut tovin myös Neuvostoliitossa.

Kielenhuoltajanakin kunnostautuneen Noora Vaaralan kirjateksti on sujuvaa. Siitä huolimatta siitä paistaa läpi myös paikallistuntemus, vaikkei teosta olekaan kirjoitettu varsinaisesti millään lappilaisella tai erikseen kittiläläisellä murteella.

Kuvataiteen asiantuntija kirjoittaja ei ole, ja sen hän tuo myös itse esiin. Hän on luottanut mieluummin haastattelemiensa eksperttien arvioihin, mitä tulee Särestöniemen maalausten laatuun ja merkityksiin.

Juuri taiteen sisällöstä Vaarala toivoo jonkun vielä kirjoittavan lisää. Reidar Särestöniemeä ei näet ole osattu sijoittaa oikein mihinkään ”laatikkoon” sen enempää suomalaisessa kuin kansainväli­ses­sä arvioinnissa. Määrittelemis­tä on ilman muuta vaikeuttanut se, että miehen sukupuolinen suuntautuminen oli pitkään toisille tietämättömissä ja toisille tabu, jota ei häveliäisyyssyistä tohdittu tuoda esille.

Pitää muistaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa määritelty rikokseksi vuoteen 1971 ja psykiatriseksi sairaudeksi vuoteen 1981 asti. Jälkimmäinen on Särestöniemen kuolinvuosi. Edellisenä menehtyi runoilija Yrjö Kaijärvi, joka ainakin Vaaralan tulkinnan mukaan oli Reidarin elämän suurin ja todellisin rakkaus.

Muitakin suhteita oli. Yksi niistä oli taiteilijakollega Kalervo Palsaan, toiseen kittiläläiseen monien mieltä askarruttaneeseen ihmiseen.

Suomalainen julkaisuliiketoiminta (jota joskus ennen myös journalismiksi kutsuttiin) pyrkii nykyään kovin usein hakemaan asiakkaittensa hyväksyntää vahvistamalla tuttuja mielikuvia. Samaa suuntausta on ollut nähtävissä myös tietokirjallisuudessa, joka toki on läheistä sukua journalismille.

Noora Vaaralan ensimmäinen yksin kirjoittama kirja ansaitsee huomion juuri siksi, että se pyrkii tekemään päinvastoin. On suorastaan kiitettävää, että Kekkonen mainitaan vain ne muutamat kerrat kun se on oleellista. Samoin vältetään herkuttelu moninaisilla legendoilla, joita toki Reidar Särestöniemestä riittää – niin etelässä kuin kotikonnuilla pohjoisessa.

Esiin nousee ennen kaikkea ihminen. Ja ihminen on toisinaan ihan tavallinen olento. 

Noora Vaarala: Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. Gummerus 2025, 310 sivua.

Matti Mörttinen on tietokirjailija ja toimittaja.