Ylistyslaulu pohjoiselle

2 MIN

KUN laaturunoilija kirjoittaa ensimmäisen romaaninsa, odotettavissa on tiheää kieltä ja lauseita, joiden ääreen kelpaa pysähtyä, vaikka juoni kuinka vetäisi ahmimaan kirjan yhtenä suupalana. Aiemmin kolme runokokoelmaa julkaissut, taitavana esiintyjänä tunnettu Mari Laaksonen ei petä näitä odotuksia. Romaanin Miksi joet juoksevat tapahtumaympäristö, pohjoinen jokiluonto voi tulla yllätyksenä, jos on lukenut Laaksoselta vain edellisen kirjan, pursuilevan scifi-runoelman Degne (Poesia, 2022).

Pelkistetty elämännielemä (Ntamo, 2016) on jo lähempänä: siinäkin Laaksonen luo illuusion, että hänen havaintonsa ei olisi sidottu inhimilliseen kieleen ja tajuntaan. Hän voi kirjoittaa yhtä hyvin karhun tai kastemadon perspektiivistä ja niin taitavasti, että hetken maailma tuntuu aidosti vieraalta. Silti kirjoitus tarjoaa samastumisen paikkoja – ja parhaimmillaan upottaa sisäänsä suonsilmän lailla.

Miksi joet juoksevat on luontokirjoitusta, ylistyslaulu karulle pohjoiselle joelle sekä ihmisille ja eläimille, jotka sen varrella sinnittelevät. Tapahtumien aikaa ei ole täsmennetty, mutta moderni teknologia loistaa poissaolollaan. Kirjassa on siksi jotain ajatonta, joka tuo mieleen edesmenneen pohjoisen mestarikirjailijan Hanna Haurun (1978–2021) tuotannon.

Hauru loi kitukasvuisen version lämpimien maiden maagisesta realismista, jonka virrassa Laaksosen kelpaa jatkaa työtään. Kuten Haurulla, myös Laaksosella elämä on kuolemista – joskin elämän ja kuoleman raja on huokoinen ja on mahdollista uskoa, että siitä kuljetaan molempiin suuntiin kuin hollituvassa.

Myös ilahduttavan runsaasti suomennettu islantilaiskirjailija Sjón tulee Laaksosen proosasta usein mieleen: ja onpa kirjassa episodi, jossa juostaan naalin perässä lumisella tunturilla kuin tämän Skugga-Baldurissa ikään. Eläintä ei tietenkään saada kiinni:

”Koko valkoinen lakeus on tyhjä, autio ja hiljaa, varjokaan ei värähdä kuutamossa kylpevällä hangella. Naalia ei ole.”

Laaksosen kirjassa joen juoksu on mukana pienimmissäkin yksityiskohdissa. Luontoa ja ihmistä ei enää voi erottaa toisistaan, vaikka moni edelleen yrittää.

Episodimainen kirja koostuu lastutyyppisistä lyhytproosapätkistä. Osa on ohimeneviä luontohavaintoja, osa juonellisempia. Puutteisiin voi lukea, että henkilöhahmoista – edes keskeisimmistä, karhuksi muuttuvasta Juhanista ja tämän äidistä, elämänsä lopussa kirjailijaksi ryhtyvästä Kristus-Maariasta – ei ehdi tulla lukijalle kovin tuttuja tai läheisiä. Virke, havainto – ne puhuttelevat enemmän kuin tarina. 

Mari Laaksonen: Miksi joet juoksevat. 141 sivua. Aviador, 2025.