Kiltin pojan narsismi
Antti Röngän Kiltti poika -romaani vaikuttaa naamioidulta huomionkipeydeltä, kirjoittaa minäkirjoittamiseen uupunut Tommi Melender.
3
MIN
Päähenkilö istuu lentokentän odotustilassa ”tyhjän, välinpitämättömän” hiljaisuuden keskellä. Hän katsoo lentokonetta, joka rullaa kiitoradalle ”vakaana ja itsevarmana”. Se kiihdyttää nousuun ”virtaviivaisena ja määrätietoisena”.
Antti Röngän (s. 1996) kolmas romaani Kiltti poika on ohut kirja, mutta työläs lukea, jos ei innostu kuvailevia ilmaisuja ympäriinsä räiskivästä proosasta. Parhaimmillaan kielikuvat ovat omaperäisiä, pahimmillaan ne sortuvat yliyrittämiseen: ”Yksinäisyys, kuin sydämen tilalla olisi tyhjä peltipurkki, jota ujo lapsi potkii kädet taskussa.”
Maalailevan tyylin voi nähdä irtiottona suomalaisen proosamodernismin pitkästä perinteestä. Tai ehkä se vain heijastelee romaanin mielenmaisemaa.
Kiltti poika kulkee minäkertojan yksinpuheluna. Hän on piinattu sielu, joka potee eksistentiaalista tuskaa ja rakastetuksi tulemisen nälkää. Hän haluaisi vastata maailman kovuuteen omalla sisäisellä kovuudellaan, mutta miellyttämisenhalu tekee hänestä pehmeän.
Vimmaisia ajatuksia suoltava kellariloukon asukki kuuluu länsimaisen kirjallisuuden arkkityyppeihin, mutta Kiltin pojan minäkertoja säälii liikaa itseään ja vihaa maailmaa liian vähän käydäkseen sellaisesta. Hänellä on pitkä matka sellaisiin sielullisiin syövereihin, joihin esimerkiksi Juha Seppälän Routavuoden (WSOY, 2004) päähenkilö Kaarle sukeltaa.
Kiltin pojan aloitus on dramaattinen: ”Olen soittanut taksin vakaana aikeena tappaa itseni.” Varsin pian käy kuitenkin selväksi, ettei kertoja tee sitä. Itsetuhoisuus on hetkellinen roolileikki, hänen perusolotilansa on loputtoman itsereflektion kyllästämä yli-ikäinen teiniangsti. ”Olen 27-vuotias. Se tarkoittaa, että olen ajatellut itseäni kaksikymmentäseitsemän vuotta. Enkä kaiken sen itseni ajattelemisen jälkeen enää tiedä, kuka olen”, minäkertoja tilittää.
Miksi hän kelailee menneitä? Miksi hän ei elä hetkessä tai rynnistä kohti tulevaisuutta? Vastaus ei yllätä: ”Pakenen muistoihin ja menneisyyteen, koska siellä olen turvassa. Menneisyydessä en enää ole, ja siellä missä en ole, on hyvä.”
Tällaiset vuodatuslauseet toistuvat niin taajaan, että menetin viimeistään kirjan puolivälissä kykyni tuntea minäkertojaa kohtaan empatiaa tai sympatiaa. Rasittava tyyppi, väsyttävällä tavalla.
En luottanut yksinpuhelun vilpittömyyteen, koska se vaikutti naamioidulta huomionkipeydeltä. Selvästi kertoja valehtelee, kun hän sanoo, että ”siellä missä en ole, on hyvä.” Hänen koko olemassaolonsa on itseensä ripustautumista, kiltin pojan narsismia.
Tapahtumien tasolla Kiltti poika kuvaa minäkertojan yksinäistä pakkovaellusta. Hän ostaa lentolipun Berliiniin, mutta myöhästyy lennolta. Matkan sijaan hän majoittuu helsinkiläiseen hotelliin ja haahuilee kaupungin yössä pääsemättä itseään pakoon.
Minkäänlaista vaaran tuntua ei Kiltissä pojassa ole, ellei kokaiinin vetämistä nokkaan baarin vessassa lasketa sellaiseksi. Minäkertoja toistelee toistelemasta päästyään, kuinka toivoton ihminen on – ilmeisesti siinä harhaluulossa, että sitä toistellessaan muuttuisi vähemmän toivottomaksi.
En kokenut vaikeuksia ymmärtää minäkertojan exää Varpua ja nuoruudenystävää Kettua, jotka pysyivät minäkertojasta etäällä tämän toistuvista yhteydenotoista huolimatta. Voi olla, että Kiltti poika uuvutti minua osittain siksi, että vallalla oleva minäkirjoittamisen trendi uuvuttaa minua. Olen lukenut viime vuosina liikaa vuodatuslauseita jaksaakseni enää piitata sellaisista.
Antti Rönkä: Kiltti poika. Romaani, 160 sivua. Gummerus, 2024.
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2025. Parnasson voit tilata täältä.
Muokattu 3.3.2025 kello 13.00. Korjattu kohtaa, jossa kerrotaan kirjan alusta.