Matkakirja kirjallisuushistoriaan

Tietokirjailijakaksikko Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen kartoittivat aiemmassa Sorretut sanat -teoksessaan (SKS 2022) vainottujen neuvostokirjailijoiden vaiheita. Tuoreessa sisarteoksessa Emigrantit parivaljakko puolestaan kulkee ristiin rastiin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja etsien venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jälkiä.

Neuvostoliiton synty ja bolsevikkivalta sai suuren määrän venäläistä älymystöä pakenemaan ulkomaille. Ropponen ja Sutinen aloittavat tarkastelunsa kuitenkin jo 1800-luvun loppupuolelta, jolloin Alexandr Herzenin (1812–1870) kaltaiset toisinajattelijat pakenivat Eurooppaan tsaarinvallan aikaisen Venäjän pysähtyneisyyttä ja sensuurimielialaa. Ulkomailla aikaansa vietti myös Herzenin aikalainen kirjailija Fjodor Dostojevski (1821–1881).

Emigrantit on sekoitus kirjallisuushistoriaa ja matkakirjaa, sillä aivan kuten Sorretuissa sanoissa, myös tässä teoksessa Ropponen ja Sutinen kirjoittavat itsensä ja matkansa osaksi teosta. Neuvostokirjailijoita käsitelleessä teoksessa matkakuvauksia oli tosin melko vähän, mikä johtui todennäköisesti vuosien 2020–2022 koronapandemiasta. Matkustusrajoitusten poistaminen näkyy uudessa teoksessa, jossa kirjailijakaksikko on päässyt vierailemaan venäläisen emigraation historiallisissa kohteissa, kuten Pariisissa ja New Yorkissa.

Ehkä juuri tästä syystä kirja on jäsennetty kaupungeittain, vaikka se noudattaakin samalla suurin piirtein myös ajallista kronologiaa. Sorretuissa sanoissa matkakuvaukset tuntuivat irrallisilta, eivätkä ne Emigranteissakaan tuo hirvittävän paljon lisää kirjan analyysiin. Emigrantit kyllä muodostivat eläviä yhteisöjä ympäri maailman, mutta heidän kaupunkien katukuviin jättämänsä jäljet ovat vähäisiä. Esimerkiksi Charlottengrad-lempinimellä tunnettu venäläisten yhteisö Berliinistä käytännössä katosi ennen toista maailmansotaa.

Venäläinen emigraatio oli eri aikoina tavalla tai toisella pakotettua. Neuvostovalta ei suhtautunut sitä arvosteleviin kirjailijoihin sen lämpimämmin kuin tsaarinaikainen Venäjäkään. Tämä loi Venäjän ulkopuolelle merkittäviä emigranttien keskittymiä, eräänlaisen ”toisen Venäjän”, joka katsoi monilta osin jatkavansa ”aidon” venäläisen kulttuurin perinnettä.

Pakotettu maastamuutto aiheutti sen, että osa emigranteista ei integroitunut uuteen kotimaahansa, vaan muutti jatkuvasti kaupunkien sisällä tai niiden välillä. Poikkeuksiakin toki oli. Vladimir Nabokov (1899–1977) kirjoitti ensimmäiset yhdeksän teostaan Berliinissä venäjäksi. Natsien noustua valtaan Nabokov muutti juutalaisen vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, ja kirjoituskieli vaihtui englantiin.

Venäläisten emigranttien tarina ei ole pelkästään historiallinen ilmiö. Kirjailijoiden ja ylipäänsä kaikkien vähänkään eri mieltä olevien henkilöiden liikkumatila Putinin Venäjällä on tällä hetkellä erittäin kapea.

Kirjansa lopussa Ropponen ja Sutinen liittävät venäläisten emigranttikirjailijoiden joukkoon Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) ja Boris Akuninin (s. 1956) kaltaisia veteraaneja mutta myös sellaisia tuttuja nimiä kuin Anna Soudakova (s. 1983) ja Zinaida Lindén (s. 1963). Nimiä vilisevästä kirjasta ei harmillisesti löydy henkilöhakemistoa.

Suhde entiseen ja nykyiseen kotimaahan näkyy monella tavalla emigranttien kirjallisuudessa. Moni Venäjältä tai Neuvostoliitosta paennut ajatteli, että pako olisi vain väliaikainen, mutta useilla emigraatio jäi loppuelämän mittaiseksi vaiheeksi. 

Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Emigrantit, Matkakirja kirjallisuus-historiaan. Tietokirja, 271 sivua. Vastapaino, 2024.

Arvostelu on ilmestynyt alun perin Parnassossa 6/2024.