Voimakolmikon paluu

Joskus rock’n’roll oli vaarallista. Sitä paheksuttiin ja se koettiin uhkana yhteiskuntajärjestykselle. Nyt rock on mitä keskiluokkaisin harrastus. Se on ennen kaikkea tapa pitää hauskaa, tekijöille ja kuulijoille.

Turkulainen Sweatmaster julisti ensimmäisellä albumillaan: I am a demon and I love rock’n’roll. Lause ei ollut vitsi, mutta ei sitä tosissaankaan voinut ottaa. Yhtyeen innokas yleisö ymmärsi sen, näki sen läpi.

Sweatmaster perustettiin aivan 1900-luvun lopussa. Se kuuluu niiden bändien joukkoon, jotka ovat monien mielestä ”parempia keikalla”.

Kehu saattaa olla kiertoilmaus sille, että levyiltä puuttuu jotain olennaista. Suoran kontaktin korvaaminen ja pidäkkeettömän energian välittäminen on vaikeaa.

Vuonna 2011 Sweatmaster jäi pitkälle tauol­le. Jos ei takerruta lillukanvarsiin, More! on tismalleen nimensä kaltainen albumi. Mikään ei ole muuttunut 15 vuodessa.

Sweatmasterin rock on yksinkertaista ja typerää. Monet ovat havainneet sen hyväksi konseptiksi, mutta harva saa sen toimimaan.

Sasu Mykkäsen (laulu ja basso), Mikko Luukon (kitara) ja Matti Kallion (rummut) muodostama yhtye on tehokas kuin paalujuntta ja tiukka kuin numeroa liian pieni nahkahansikas. Se myös menee suoraan asiaan. Kappaleissa ei ole mitään turhaa. Ei johdattelua, väliosia tai lopukkeita. No, uuden albumin nimibiisin olisi voinut leikata minuutin lyhyemmäksi.

Luukon ruhjomat riffit ovat raakoja ja riittävän erilaisia. Ne tuntuvat myös ilahduttavan omilta. Niitä kuunnellessa ei rupea automaattisesti pohtimaan, missä olen kuullut tämän aiemmin.

Mykkänen on pirullisen hyvä rocklaulaja. Hän uskaltaa vetää rennosti ja täysillä. Kallio soittaa kuin löisi niukkaa rumpusettiään koko ajan turpaan.

Kappaleista kovimmin iskevät levyn alkuun pannut Dirty Water ja Destroyer. Niistä ensimmäinen on silkkaa hurmosta. Soundia muhevoittaa taustalla humiseva syntetisaattori. Jälkimmäisen teksti viittaa 1980-luvulla lapsia ja lapsenmielisiä villinneeseen W.A.S.P.-yhtyeeseen ja sen keulakorstoon Blackie Lawlessiin.

Hole in The Ground on hengähdystauko hurjan spurtin jälkeen. We Take All -biisin aikana yhtye hukkaa hetkeksi otteensa. Se kuulostaa jokamiesrockilta, jota kaiken maailman komeljanttarit puristavat tuubista, kun ideat ovat loppu mutta on pakko vatkaa.

Tail Down poikkeaa albumin muusta materiaalista rullaamalla komeasti Queens of The Stone Agen hengessä.

Miehet harmaantuvat, mutta heidän hymynsä ei hyydy. Rock on rajaton riemu. 

Sweatmaster: More! Svart Records, 2026.