Hyvien puolella pahiksia vastaan

Jotkut pariskunnat keskittyvät eläkkeellä golfiin, toiset kirjoittavat onneksi kirjoja, kuten Marjaliisa ja Seppo Hentilä. Kummankin pitkä julkaisulista painottuu sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen historiaan.

Marjaliisa Hentilä väitteli vuonna 1999 kirjalla Keikkavaaka ja kousikka, joka käsitteli kaupan alan työn muutoksia ja tekijöitä 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Hän on myös julkaissut Matti Paasivuoren ja Hilja Pärssisen elämäkerrat ja paljon muuta. Seppo Hentilän kanssa hän on julkaissut muun muassa Berliini-kirjan (2008 ja 2011), teoksen Saksalainen Suomi 1918 (2016) ja kaksi vuotta sitten nyt käsillä olevan kirjan edeltäjän Tasavallan ensimmäiset. Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925 (2022).

Seppo Hentilän ensimmäinen suurtyö oli Ruotsin työväenluokkaa käsittelevän väitöskirjan ohella kolmiosainen Suomen työläisurheilun historia (1982–1987). Sittemmin hän ollut kirjoittamassa korkeatasoisia Saksa-kirjoja, kuten DDR – Valtio ilman kansaa (1992), Jaettu Saksa, jaettu historia. Kylmä historiasota 1945–1990 (1994), Kaksi Saksaa ja Suomi (2003) ja Harppi-Saksan haarukassa. DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa (2004). Seppo Hentilän Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka valittiin Vuoden tiedekirjaksi 2018.

Pitääkö presidenteistä julkaista uusia ja uusia kirjoja? Kyllä pitää ja Ståhlbergeistä juuri nyt, sillä heidän merkittävä elämäntyönsä ei saa unohtua. K. J. Ståhlberg on ollut presidenteistämme toisen maailmansodan jälkeen ehkä kiistattomin, muttei ylistetyin, sillä siinä merkityksessä hän on hän jäänyt Risto Rytin ja Mannerheimin varjoon. Kiistellyin on tietysti ollut Urho Kekkonen.

Ståhlbergin presidenttikauden jälkeisen ajan kuvaaminen on tarpeen myös siksi, että Yrjö Blomstedtin kirjoittamassa 550-sivuisessa elämäkerrassa (1969) sille on annettu vain kolmisenkymmentä sivua.

Tärkeää on myös se, että kaksoiselämäkerta toimii ja Ester Ståhlberg saa arvoisensa kohtelun. Hän oli menestyskirjailija ja hänen ansionsa muun muassa lastensuojelutyössä ovat merkittävät. Ester kantoi myös huomattavan vastuun perheen taloudesta, kun K. J. oli lähes varaton eikä entiselle presidentille maksettu eläkettä.

En kuitenkaan aivan allekirjoita Hentilöiden mielipidettä, että K. J. Ståhlbergin toimintaa lakimiehenä ei olisi tutkittu. Ei ehkä riittävästi, mutta siitä on toki olemassa Jyri Inhan kelpo väitöskirja Elämä ja oikeus (2004), joka käsittelee K. J. Ståhlbergin oikeusajattelua.

Hentilöiden kirjassa on pari osuvaa kuvaa, joissa Ståhlbergien takana on hyllymetreittäin valtiopäiväasiakirjoja ja asetuskokoelmia. K. J.:llä oli hämmentävä, suuritöinen tapa tehdä lyijykynämerkintöjä lakikirjoihin ja asetuskokoelmiin. Näin hän pysyi ajan tasalla lainsäädäntöön tehdyistä muutoksista ilmeisesti paremmin kuin kukaan muu.

K.J. Ståhlberg palasi politiikkaan lapualaisvuonna 1930 ja oli tulla valituksi presidentiksi vuosina 1931 ja 1937. 1930-luvun alkuvuosia värittävät hänen saamansa murhauhkaukset, jotka ovat edelleen järkyttävää luettavaa, ja 14.10.1930 tapahtunut kyyditys, joka jäi onnekkaasti kesken. Se, että Ester oli matkalla mukana, saattoi pelastaa K. J.:n hengen. Hentilät osoittavat, että kyyditys tapahtui sattumalta, ei tarkoituksellisesti, Tarton ”häpeärauhan” 10-vuotispäivänä.

Historiantutkija Veli-Pekka Leppänen kysyi arvioidessaan Hentilöiden kirjan Helsingin Sanomissa 2.11.2024: ”Saako sanoa fasisti?” Tietysti saa, mutta yhdessä asiassa Leppänen osuu harhaan, kun hän toteaa, että mistä muualta talonpoikaismarssi poimi innoituksensa ellei fasistien Rooman-marssista vuonna 1922. Erona kuitenkin on, että talonpoikaismarssista jäi puuttumaan väkivalta, eikä vallanottoakaan yritetty.

Marssin esikuvana oli ennemminkin ruotsalaisten talonpoikien Bondetåget vuodelta 1914 ja etenkin valkoisten voitonparaati Helsingissä 16.5.1918, jonka jälkeen moni asia oli mennyt oikeistoradikaalien mielestä pieleen. Tämä koteloitunut viha purkautui lapuanliikkeessä ja kohdistui myös K. J. Ståhlbergiin.

Keskeiset oikeistoradikaalitkin halusivat kuitenkin pitää marssin rauhallisena, sillä tilanteen riistäytymisen käsistä pelättiin johtavan uuteen veljessotaan. Vuoden 1918 tapahtumista oli vain 12 vuotta.

Kuva voi valehdella. Hentilät kirjoittavat, että sovinnollisuuteen vedoten Helsingin Sanomat julkaisi paljon puhuvan kuvan presidentinvaalista 1931. Siinä Sdp:n Väinö Hakkila ja Svinhufvudin vaaliliiton Rafael Haarla, joka oli sekaantunut kesällä 1930 Hakkilan kyyditykseen, istuivat aakkosjärjestyksen mukaisesti vierekkäin ainakin näennäisessä sovussa.

Tosiasiassa Hakkila oli vetänyt tuolinsa sivuun, jottei olisi aivan Haarlan vieressä. Hän jätti myös selvän välin Haarlaan, kun miehet menivät peräkkäin pudottamaan äänestyslippunsa. Hakkila teki välittömästi äänestyslipun jättämisen jälkeen myös u-käännöksen, vaikka muut jatkoivat suoraan eteenpäin. Näin Hakkila teki mielipiteensä Haarlasta selväksi.

Yhden sitaatin olisin toivonut löytäväni kirjasta. Väinö Voionmaa kirjoitti pojalleen Tapiolle olleensa Ribbentrop-sopimuksen jälkeen 29.6.1944 kirjallisissa asioissa Ståhlbergin luona. Tämä oli jyrkästi sillä kannalla, että saksmanneille oli lyötävä vain nyrkkiä pöytään, sillä heidän olisi oman etunsa vuoksi täytynyt antaa apua ilman poliittista hintaa. K. J. Ståhlberg oli periaatteen mies, joidenkin mielestä ehkä liikaakin.

Hentilät ovat kirjassaan hyviksien puolella pahiksia vastaan. Ei heitä siitä oikein voi moittia. Heidän uusin kirjansa on tärkeä teos, joka muistuttaa meitä Ester ja K. J. Ståhlbergin merkittävästä elämäntyöstä. 

Jukka-Pekka Pietiäinen on Suomen historian dosentti ja tietokirjailija.

Marjaliisa Hentilä – Seppo Hentilä: Oikeusvaltion etuvartiossa. Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1925–1952. Siltala 2024, 479 sivua.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2024. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.