Surumielisen teoksen muoto ilahduttaa
E.L. Karhun ja Hanneriina Moisseisen kuvakirjaa on vaikea määritellä, mutta siinä on jotain tavattoman kaunista ja syvää, Outi Hytönen kirjoittaa.
Kustantamo Bokehin jokainen julkaisu on yllätys. Näytelmäkirjailija E. L. Karhun (s. 1982) ja sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseisen (s. 1978) yhteisteoksessa Ajan rajalla näkyvin yllätys on taidelajien yhdistäminen. Mikä on tämä kirja?
Teksti perustuu Karhun dokumenttinäytelmään kuka tahansa meistä, jota esitettiin vuonna 2012 Teatteri 2.0:n ja Kansallisteatterin yhteistuotantona.
Ajan rajalla -kirjassa teksti ei kuitenkaan ole perinteisessä näytelmämuodossa, vaan se kulkee pääasiassa saippuakuplamaisissa, valkoisella sivulla leijailevissa ympyröissä ilman nimettyä puhujaa.
Koko sivun peittävät kuvat ovat valokuvia Moisseisen pitsi- ja paljettikirjontaa yhdistävistä tekstiilitaideteoksista sekä vhs-kaseteista.
Suurin osa tekstiiliteoksista on mustavalkoisia, mutta koska tämän kirjan kohdalla mikään ei ole helposti luokiteltavaa, poiketaan tästäkin: siniset paljetit, kultalankakirjonta ja vaaleanpunaiset college-housut rikkovat sääntöä.
Onko Ajan rajalla sarjakuva? Näytelmä proosarunona? Tekstiilitaidetta kuvakirjana?
Kirja alkaa unelmaisilla pitsipilvillä ja timantti-ilmapalloilla. Ne luovat haaveellisen onnen maailman, joka kuitenkin yhdellä puhelulla rikkoutuu pirstaleiksi.
Joku on kuollut, ja se syöksee kuolleen läheisen ajan ulkopuolelle.
Kuvasivuilla on paljon mustaa, mutta saumoista ja avatun vetoketjun luomasta aukileesta pilkistelee timanttipaljetteja.
Hanneriina Moisseinen on myös aiemmissa teoksissaan käyttänyt materiaaleja täysin omalaatuisella tavalla yhdistellen. Pitsikirjontatöitä oli mukana jo hänen ensimmäisissä sarjakuvissaan, ja Karjalan evakuointia kuvaavassa Kannaksessa (Kreegah Bundolo, 2016) taiteilija yhdisti arkistovalokuvia lyijykynäpiirroksiin.
Ajan rajalla -teoksessa kuvakieli on koristeellista, mutta samalla voimakkaan eteenpäin vievää.
Tekstin kumppaneina abstraktit kuviot muuttuvat esittäviksi muodoiksi. Monia kuvia ja niiden osia peittää tylliverho, joka korostaa päähenkilön kokemuksen utuisuutta. Kaikki tapahtuu kuin unessa. Onhan hän ajan ulkopuolella.
Surussaan henkilö – joksi kuvauksen kohdetta koko ajan kutsutaan – on yksin.
Ainoa lohtu voisi teoreettisesti olla se, että sama voi tapahtua kenelle tahansa, mutta ainakaan ajan ulkopuolella se ei auta yhtään.
”Täällä ei tunneta yhteisyyden lähteitä. Jokainen on yksin kauhunsa yksityiskohtien kanssa, sellaisten jotka kappale kappaleelta höyläävät järjen ihmisen päästä, siitä huolimatta että itse kauhun katse on kaikilla sama, samanlaatuinen.”
Yksinäisyyttä korostaa se, ettei kuvissa ole lainkaan ihmisiä.
On vhs-kasetteja, joissa voisi olla videoituna elämää, mutta todellinen elämä on juuri niin etäisen tuntuista kuin nauhalta katsottuna.
Ajan ulkopuolella, tai ehkä jo rajalla – sillä kohti sitä ja lopulta ajan kulkuakin henkilö liikkuu – hän tekee löydön.
”Mitään vastausta ei ole, eikä sellaista koskaan tule.”
Kuvasivujen mustat reunuksetkin kertovat, että Ajan rajalla on synkkä ja surullinen teos.
Tekstissä tavoitetaan valtava tuska, joka ilmaistaan nimenomaan aikakokemuksen kautta.
Sureva voi kulkea ihmisten joukossa, mutta olla silti rajan erottama. Olotila vertautuu myös autiomaahan, jossa muihin vaeltajiin on vaikeaa saada kontaktia.
Tuskasta ja lohduttomuudesta huolimatta Karhun ja Moisseisen kerronta on ilmavan kevyttä. Vaikutelman tekevät sivujen valkoinen tila ja leijuvat tekstikuplat sekä liikkeen tuntu, jota tekstissä jatkuvasti luodaan.
Ajan rajalla on tavattoman kaunis ja syvä kosketus tunnetilaan, jota ei ole helppo kuvailla. Se on hiljainen ja rauhallinen teos. Ehkä se jollekin on opaskirja reittiin ajan ulkopuolelta takaisin sisäpuolelle.
Teknisesti Ajan rajalla on näyttävän muodon löytänyt taidelajien yhdistelmä, joka pakenee määritelmiä.
Juuri siksi sen muoto on niin ilahduttava.
E. L. Karhu, Hanneriina Moisseinen: Ajan rajalla. 144 sivua. Bokeh, 2024.