Lapsuuden aave

pimeässä luurankona hohtava aave. Kaikki alkoi muovisesta The Ghost of Cap’n Kidd -nukesta, jonka Hannu Leimu sai isoäidiltään ”noin kymmenvuotiaana”. Lelun mukana tuli tyyliin sopivasti ruumisarkku sekä yhdeksän ruudun sarjakuva, johon oli tiivistetty merirosvon tarina. Se siivitti pojan mielikuvituksen yläilmoihin. Jännitys tuntui vatsanpohjassa.

Nyt Leimu (s. 1969) on piirtänyt muovi­figuurin esikuvan viimeiset vaiheet sarjakuvaksi, jossa legendaa puretaan lihaksi ja vereksi. Albumissa kanssapurjehtijat pohtivat, mikä kippari oli oikein miehiään. Taustalle hahmottuu piinaava kuva omatuntonsa ja viranomaisten kanssa kamppailevasta ulkopuolisesta.

Leimu on pureutunut lähdekriittisesti 1600-luvun henkilöön. Skotlantilaissyntyinen William Kidd (1645–1701) kuvataan Encyclopaedia Britannicassa epäonniseksi merikapteeniksi, joka navigoi aluksi kaapparina kuninkaan laskuun mutta hirtettiin lopulta merirosvona.

William Kidd – Merirosvon aarre on paitsi piraattiseikkailu, myös historiallisen aikakauden ja yhden ihmisen emotionaalinen tutkielma. Teos ei ole kuitenkaan dokumentti. Tarinasta ei käänteitä puutu, ei edes myyttisen yliluonnollisia ulottuvuuksia.

Leimu on kokkolalainen kuvataiteilija ja sarjakuvataiteilija, jonka käsiala on aivan omaa luokkaansa. Esikoisalbumi Kadonneet (2021) ja sitä seurannut Aavikon reiteillä (2023) olivat ilmestymisvuotensa tapauksia. Niin on Kiddkin.

Leimu työsti teosta pari vuotta sukel­taen syvälle hahmon mielenmaisemaan. Kertojan työprosessiin kuuluu konkretia. Hän muun muassa rakensi Port Royalin sataman kartonkitaloista ja purjealuksen pienoismallista herättääksen henkiin vuosisatojen takaisen epookin.

Leimu nimeää jälkisanoissaan yhdeksi innoittajakseen John Gilbertin kirjan Merirosvoja ja kaappareita, jonka hän sai lapsena niin ikään isoäidiltään. Sen yhdessä luvussa esitellään todellisen Kiddin vaiheet. Tarinan traagisuus puhutteli jo kauan sitten. Albumin moniulotteisuus kumpuaa kuitenkin ”aikuisuuden haasteista, kaikesta koetusta”.

Rima on korkealla kauttaaltaan. Lukija tunnistaa kerronnasta samankaltaisia elementtejä kuin Hugo Prattin ja Milo Manaran mestarillisissa sarjakuvaklassikoissa.

Leimu käyttää runsaasti sivutilaa ympäristön kuvaamiseen. Merieläimet ja linnut, samoin kuin purjealusten yksityiskohdat lomittuvat realismia huokuviin henkilöhahmoihin. Toteava, kauttaaltaan tiiviiksi hiottu dialogi kuljettaa narratiivia visuaalisen tason parina. Yleisvire on melankolinen. Eletään yhden aikakauden loppua. 

Hannu Leimu: William Kidd – Merirosvon aave. 84 s. Egmont, 2024.