Uho nousee jälleen esiin
Heikki Tiilikainen päivitti teoksen, joka taltioi kylmän sodan veteraanien muistoja.
4
MIN
Kirkonmaan linnake Kotkan edustalla vuonna 1968. Kylmä sota on yhdessä tiukimmista vaiheistaan: Neuvostoliitto on vastikään miehittänyt Tšekkoslovakian. Samaa kohtaloa pelätään myös Suomessa.
Vaikka puolustusvoimien aseistus on ajastaan jäljessä ja vajavaista, tahto on kohdillaan.
Linnakkeessa valmistaudutaan venäläisen laivasto-osaston mahdolliseen hyökkäykseen.
Yliluutnantti Heikki Tiilikainen komentaa linnaketta. Hän ymmärtää, että se mikä aseistuksessa hävitään, saatetaan voittaa tahdossa. Kyse on hengen kohottamisesta. Niinpä suuri sotalippu on koko kriisin ajan nostovalmiudessa ja Porilaisten marssi odottaa soittamista kaiuttimista.
Kertomus kuvaa hyvin kylmän sodan Suomea – ohjeistus kun oli, että mitään valmisteluita Neuvostoliiton provosoitumisen pelossa ei saanut linnakkeilla tehdä.
”Mutta tietysti tehtiin. Ja siihen valtiojohto myös luotti”, Heikki Tiilikainen kertoo.
Tiilikainen on kirjoittanut tapauksesta Kylmän sodan kujanjuoksu -kirjassaan.
Se herätti huomiota myös nuoremman polven tutkijoissa. Esimerkiksi Pekka Turunen on kritisoinut kertomusta valemuistoksi.
Nyt Tiilikaisen vuonna 2003 ilmestyneestä teoksesta on tullut päivitetty versio. Siinä on runsaasti uusia haastatteluita, varmistuneita tietoja sekä katsaukset siitä, mihin on tultu.
Eurooppa kun on jälleen uuden kylmän sodan keskellä. Ellei jopa kuuman.
Samalla tulee vastaus myös Turuselle, uusin todistajanlausunnoin.
”Täytyisi ymmärtää, että jos arkistoista etsii tietoja toiminnasta, kaikkea ei löydä”, Tiilikainen sanoo.
Tietyt asiat koettiin tuolloin arkaluontoisiksi ja Neuvostoliittoa provosoiviksi, eikä niitä laitettu kirjallisesti ylös.
”Myöskään valmiuden nostamiseen tarkoitettuja käskyjä ei kirjoitettu mihinkään. Ne olivat vain komentajien muistissa.”
Nyt Kylmän sodan kahdet kortit -nimellä julkaistu kirja on käsittelytavaltaan poikkeava, ja siksi erityisen kiinnostava.
Se on kokemuksellinen, ei niinkään tutkimuksellinen.
Kirja ei juuri perkaa valtiojohdon päiväkirjoja, vaan katse kiinnittyy puolustusvoimien suoritusportaaseen. Sinne, missä toimittiin, vaikka ei saanut, sinne mihin Neuvostoliiton painostus konkreettisimmin kohdistui.
Tiilikainen itse yleni urallaan everstiluutnantiksi. Hän palveli rannikkotykistössä linnakkeiden päällikkönä. Toisaalta iso osa työurasta kului viestinnän parissa: Tiilikainen työskenteli muun muassa Ruotuväki ja Suomen sotilas -lehtien päätoimittajana.
Tiilikaisen poika on merivoimien komentaja, kontra-amiraali Tuomas Tiilikainen. Pojan työ rajoittaa sitä, miten isä voi kommentoida puolustusvoimia koskevia ajankohtaisia kysymyksiä.
Tiilikainen on hyvin kiinnostunut henkisestä maanpuolustuksesta ja viestinnästä sen osana.
”Koen olevani hybridisodan veteraani.”
Erityisen tärkeänä hän pitää vapaaehtoista maanpuolustusta.
”Monet toimijat varjelevat omaa reviiriään, kun kaikki pitäisi saada yhden katto-organisaation alle.”
Nyt vapaaehtoista työtä kokonaismaanpuolustuksen sektorilla tekevät muun muassa reserviläisjärjestöt, killat ja vapaaehtoiset pelastusjärjestöt.
Tiilikainen kokee, että sanalla suojeluskunta on tietty neuvosto-propagandan lietsoma ja yhä olemassa oleva stigma, mutta juuri sellaisen toiminnan hän haluaisi aktivoida Suomessa. Esimerkkinä voisi olla norjalainen kodinturvajoukkojen tyyppinen Heimevernet, joka liikuttaa 40 000 ihmistä.
”Hajaannuksen syyt on poistettava, jotta puolustuksemme olisi uskottava.”
Tiilikainen on yhä 83-vuotiaana tuottelias tietokirjailija. Hän seuraa aktiivisesti Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa.
”Minua säälittävät myös ne kymmenettuhannet venäläiset nuoret, jotka siellä ovat olleet käskyllä ja huijattu hengiltä yhden diktaattorin mielihalujen vuoksi.”
Suomi on nykyään liittoutunut maa ja esiintyy napakasti suhteessa Venäjään.
Toisin oli kylmän sodan aikaan.
Tiilikainen ei innostu tuomitsemaan väärässä olleita vasemmistovaikuttajia. He kun olivat Tiilikaisen kokemuksen mukaan usein jopa kommunistien leirissä isänmaallisia suomalaisia – ajatus yhteiskuntamallista vain oli toinen.
Suomi näyttäytyi neuvostoliittolaisille paikkana, jossa oli heidän näkökulmastaan ”mädän kananmunan tavoin puhdas valkoinen kuori, mutta haiseva sisus”.
”Esimerkiksi Jari Tervon lietsoma yksioikoinen jälkiviisaus on yksinkertaisesti vastenmielistä. Minua kyrsii se. Mutta provokatiiviset lausunnot myyvät, sen ymmärrän vanhana journalistina.”
Sodissa Neuvostoliittoa vastaan Suomi hävisi, mutta kylmän sodan se voitti.
”Pelaamalla Suomi pärjäsi, mutta jos Neuvostoliitto ei olisi kaatunut, lopulta olisi käynyt toisin. Viivytys kun ei koskaan johda voittoon.”
Silti Tiilikainen haluaisi nähdä samaa malttia myös nyt, Nato-Suomessa.
”Suomessa on aina riittänyt uhoa, että kyllä perkele näytetään. Arvonsahan silläkin on, mutta harvoin sitä kaivataan tosiasioiden punnitsemisen rinnalle. Silti uhoa tuntuu jälleen olevan.”
Heikki Tiilikainen: Kylmän sodan kahdet kortit. 494 sivua. Bazar, 2024.