Nälkätaiteilijan ­nollatila

Mikko Kauppilan (s. 1995) esikoisromaani Terveisin K on kirjeromaani ja mielen sairastumisen kuvaus. Minäkertoja K on ensimmäisen vuoden kirjallisuudenopiskelija Turkua muistuttavassa yliopistokaupungissa.

K kirjoittaa ylimielisiä kirjeitä lapsuudenystävälleen P:lle, ihastuu hullun lailla A:han ja kuuntelee äitinsä loputtomia monologeja puhelimessa.

Aluksi K:n yksipuolinen kirjeenvaihto huvittaa kaikessa korskeudessaan, sitten se alkaa vihloa. P tuskin vastaanottaa saati lukee hänen kirjeitään, sillä tiivis ystävyys on katkennut jo vuosia sitten. Kikkailevissa ja kielellisesti taidokkaissa kirjeissä on epätoivoista koston yritystä, halua häpäistä ei-akateeminen P.

K:n yksinäisyys korostuu entisestään, kun minäkertojan äiti soittaa hänelle. Äiti kertoo omista pettymyksistään, mutta ei ole kiinnostunut K:n haasteista.

Muita ei K:n elämässä olekaan, ja hän saa rauhassa kadota yhä syvemmälle omaan maailmaansa.

K:n erillisyyden kokemusta syventää se, että hän on nuori homomies, joka etsii ja kaipaa ensimmäisiä kokemuksia miesten kanssa.

Seksuaalisuus on kuitenkin vain yksi juonne monitasoisessa romaanissa. Terveisin K ei ole identiteettikertomus eikä homomiehen kasvutarina. Teos jatkaa modernin proosan perinnettä, jossa lähtökohtana on olemassaolon mielettömyyden tunnistaminen.

Siinä, miten Kauppila viittaa henkilöhahmoihin pelkällä alkukirjaimella, on jotain kafkamaista. Franz Kafkan Oikeusjutun Josef K on ristiriitainen hahmo, joka päättää yhtä ja huomaa tekevänsä toista.

Myös Kauppilan K on epäjohdonmukainen ja kertojana epäluotettava. Hänen horjuvassa maailmassaan sanat ovat irtautuneet teoista ja merkityksistä, ja hän tuntee tämän mielettömyyden ruumiissaan, jota alkaa riuduttaa.

K luopuu syömisestä mutta suuntaa mieltään ruokaan yhä vahvemmin. Uimahallissa hän jää tuijottamaan kanssauimarin kookasta ja karvaista vatsaa, joka tuo hänen mieleensä kiivin.

”Samassa ahdistavat sanat työntyvät mieleeni, minä katson vatsaa ja ajattelen sanaa laardi, katson vatsaa ja ajattelen sanaa silava”, kertoja pohtii.

”Kokemus vedestä muuttuu hetkessä toiseksi, uimarit kuin valkoiset pavut läpinäkyvässä ja sitkoisessa tomaattikastikkeessa, veden kuvat ovat tunkion kuvia, altaan vesi halvaantuneen ja turran näköistä.”

K harjaantuu vähitellen mestariksi kieltäymyksen taidossa. Kauppilan romaani kuvaa lihallisuudesta luopumista ironisesti ja rehevästi.

Miten onkin niin, että raadollisimmat tuotteet saavat lähikaupassa arvokkaimman ja kauneimman esillepanon, kirjassa ihmetellään.

”Lihatiskillä lihat kiiltävät toistensa vieressä kuin oppilaiden otsat luokkakuvassa. Niin kauan kuin minussa on punaista lihaa, minä en sitä itseeni sullo.”

K suhtautuu merkityksistä tyhjenneen todellisuuden hulluuteen täysin loogisella tavalla riisuessaan yltään halun ja minuuden kerroksia. Jäljelle jää kielen ja olemisen nollatila: tekstin ja sen merkitsemän kehon hajoaminen.

Loppu on epäkieltä, katkonaista kakomista, jonka voi kuvitella olevan katoavan ruumiin tuottamaa.

Mikko Kauppila on ammatiltaan näyttelijä. Hänet muistetaan Helsingin kaupunginteatterin Bolla-näytelmästä ja Ylen palkitusta tv-sarjasta Aikuiset. Kauppila nähdään myös komediasarjassa Toinen tuleminen (Ruutu+).

Kauppilan tyylitajuinen esikoisteos on vahvasti kiinni paitsi kirjallisuuden historiassa myös opiskelijaelämän sosiaalisissa, tai K:n tapauksessa epäsosiaalisissa, tavoissa.

On hellyttävää ja ensimmäisen vuoden kirjallisuudenopiskelijan maailmaan sopivaa, että K:n tarina tuntuu hakevan peilauskohtaa Franz Kafkan tapaiselta kirjallisuushistorian patsaalta.

Josef K:n lailla varjomaailmaa vastaan taisteleva K ei voi voittaa. Vastassa ei nimittäin ole ketään eikä mitään. 

Mikko Kauppila: Terveisin K. 224 sivua. Teos, 2024.