Kirjallisuuden rappiotila

Norjalaisen Nina Lykken romaani Emme ole täällä pitämässä hauskaa on hilpeä satiiri kirjailijoista, jotka pelaavat seksillä ja totuudella.

”Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti. Kaikki kirjat ilmaiseksi!”

Kirja kertoo maailmasta, jossa kirjallisuuden arvo on romahtanut. Toisaalta kirjailijoiden itsekunnioitus ja lukijoiden maku on luhistunut. Kaupaksi menee vain seksillä maustettu autofiktio.

Lykke on kirjoittanut satiireja laiskanpulskeiden keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten paineista. Nyt satiirin kohteena ovat kaikkeen mukautuvat kirjailijat.

Kuuttakymppiä lähestyvän Knutin kirjat eivät kiinnosta enää ketään. Läpimurtoteoksesta on jo 20 vuotta.

Mies saa kutsun Lillehammerin kirjallisuusfestivaalin paneeliin, koska joku toinen peruutti tulonsa. Siellä hän ”saattaisi ehkä taas tuntea itsensä osaksi kulttuurielämää, päästä vireeseen ja saada uutta potkua kirjoittamiseen. Hänen ainoa toivonsa on saada kustannussopimus uudesta kirjasta, sen jälkeen hän voi pyytää ennakkoa.”

Ikävä kyllä paneelissa tulisi istumaan ex-vaimon uusi mies, joka on paitsi Knutia menestyneempi kirjailija myös häntä kyvykkäämpi isähahmo Knutin pojalle.

Pahinta on se, että paneeliin on tulossa myös kirjailija, jonka uusimmassa romaanissa kerrotaan nimeltä mainiten, miten Knut ahdisteli tätä seksuaalisesti kirjailijaliiton vuosikokouksessa.

”Kirjassa Knut on seuraan tuppautuva, kiimainen vanhempi mieskirjailija ja minä­kertoja on pelokas nuori naiskirjailija.”

Knut muistaa tilanteen aivan eri tavalla. Naiset ovat aina vietelleet hänet. Tosin hän on yleensä tilanteissa humalassa, joten totuus häilyy.

Kulttuurimies Knutin ja naiskirjailijan – Knutin sanoin Todellisuuskirjailijan – konflikti on erinomainen lähtökohta teokselle ja toimii kirjan dramaturgisena jännitteenä.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa kommentoi metoo-ilmiötä, mutta mustan huumorin keinoin ja pakkaa sekoittaen. Kirjailijoiden julkisuuspelissä kaikki on kaupan eikä kukaan ole viaton.

Kirjallisuusfestivaaleja ovat käyttäneet tapahtumapaikkana muun muassa Rachel Cusk romaanissaan Kunnia sekä Riina Kataja­vuori Kyproksessa. Lykken ote on molempia hysteerisempi ja negatiivisempi.

Festivaalilla Knut näkee naisia, joiden kanssa on maannut ja pakoilee kriitikkoa, joka on kutsunut häntä vulgaariksi kirjailijaksi. Muut välttelevät vuorostaan häntä joko humalan, pahan leiman tai kummankin takia.

Kirjailija- ja kulttuurihahmoista tehdään riemukkaan ivallisia luonnekuvia.

Eräs kirjailija ei suostu puhumaan mitään uusimmasta kirjastaan. Sen sijaan hän julistaa eettistä havahtumistaan.

”Ihmiset syövät muita olentoja (- -) Karitsoja, vasikoita, lapsia viedään pois äitiensä luota, kidutuskammioita, holokausti.”

Kulttuuriministeri huutaa puhujapöntöstä: ”Minä haluan provosoivaa kirjallisuutta. Haluan kirjallisuutta, joka rikkoo rajoja! Kirjallisuutta, joka murtaa myyttejä ja purkaa normeja ja tabuja! Onko selvä?”

Vaikka kirjailijat solvaavat toisiaan, keskustelun vetäjä on sokaistunut kommunikoinnin ajatuksesta.

”Näiden festivaalien perustamisesta lähtien juuri se on ollut kaikkein tärkein päämäärä, että saadaan ihmiset kohtaamaan.”

Paneelin lähestyessä Knutin kostonhimo alkaa käydä kovilla kierroksilla.

Vain avoin yhteenotto voi palauttaa edes jotain menetetystä maineesta. Miten käy ottelussa, jossa Knut on hasbeen ja nainen nouseva tähti?

Paneelikohtaus on kirjan kohokohta, mutta se ei yllätä. Emme ole täällä pitämässä hauskaa päättyy liian pehmoisesti tyyliinsä nähden.

Hahmot ovat kautta linjan pilakuvia, Knut mukaan lukien. Happamuudessaan hän on kuitenkin lukijalle virkistävää seuraa.

Nina Lykken satiiri on parhaimmillaan hilpeää ja uhmakasta. Sanna Mannisen suomennos tavoittaa hienosti kirjailijan konstailemattoman tyylin. 

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Suomentanut Sanna Manninen. 271 sivua. Gummerus, 2024.