Monta totuutta ja antikliimaksi
Pitääkö fiktion jäljitellä tosielämää sanomatta siitä oikein mitään, Artemis Kelosaari kysyy arvostelussaan.
2
MIN
Totuuksia on yhtä monia kuin näkökulmiakin. Tarinat ja muistot ovat epäluotettavia, vain yhden osapuolen versio tapahtuneesta. Omien käsitystensä vangit ovat tuomittuja puhumaan toistensa ohitse.
Nämä kirjailijoita askarruttaneet teemat eivät ole 2020-luvulla ainakaan menettäneet relevanssiaan. Nyt niihin on tarttunut Katja Kaukonen kuudennella kaunokirjallisella teoksellaan Pitkä ikävä.
Romaanin nimi on ilahduttavan monimielinen ja kiteyttää samalla ydinteeman. Se voi tarkoittaa romantikon kaipuuta: jonkin sellaisen ikävöintiä, josta ei itsekään ole varma mitä se on tai onko sitä olemassa. Tai se voi viitata konkreettiseen Pitkä ikävä -nimiseen tiehen Örön saarella, jonne romaani suureksi osaksi sijoittuu.
Yhdessä kohtauksessa päähenkilöt, nelikymppinen pariskunta Inga ja Antti, keskustelevatkin ”pitkän ikävän” merkityksestä omista vastakkaisista näkökulmistaan. Pohdiskeleva Inga etsii Öröstä ratkaisuja sukunsa mysteereihin, kun taas yksioikoinen Antti keskittyy valokuvaamaan hyönteisiä. Hahmoina he ovat jokseenkin rasittavia mutta uskottavia.
Heidän lisäkseen Pitkä ikävä seuraa toisessa aikatasossa toista paria: Ingan isoisovanhempia Annaa ja Juhoa, jotka yli sata vuotta aiemmin viettivät aikaa Örön linnoitustyömaalla. Pariskuntia yhdistävät kohtaamattomat odotukset ja henkinen etääntyminen. Kaukosen lyyrinen kerronta, joka korostaa henkilön äärisubjektiivista kokemusta, mahdollistaa surrealismin puolelle koukkaavat näyt ja aikatasojen limittymisen. Mitä tapahtuu todella? Onko sillä väliä? Yhteistä todellisuutta ei ole.
Vastaavanlaisista aineksista on rakennettu suoraan sanoen parempaakin. Kaukonen käsittelee teemojaan jokseenkin laiskasti ja pinnallisesti.
Ristiriitaisista elämänasenteista saadaan aikaan kelvollista henkilödraamaa, mutta siinä kaikki. Pitkä ikävä kärsii yleisestä ongelmasta: teksti on täynnä sivupolkuja, mutta mikään ei vie minnekään. Minkäänlaisia vastauksia on turha toivoa – edes kaiken epävarmuuden oivaltamista ja katkeransuloista hyväksymistä.
Aina tietysti voi todeta, että sitä tosielämäkin on: kaaosta, ratkaisemattomia ristiriitoja, päämäärätöntä harhailua. Pitääkö fiktion sitten jäljitellä mekaanisesti tosielämää sanomatta siitä edes oikein mitään? Tämä lienee arvo- ja makukysymys. Minä kutsun tällaista fiktiota antikliimaksiksi.
Katja Kaukonen: Pitkä ikävä. 285 s. WSOY, 2024.