Äidin hiljainen perintö

Sirpa Kähkösen aiem­mat historialliset romaanit ja tietokirjat ovat upeita, omaäänisiä ja vetäviä, mutta nyt hän on tehnyt jotain täysin uutta ja ihmeellistä.

Kähkönen kirjoittaa kypsemmin ja rohkeammin kuin koskaan ennen. Hän kirjoittaa suorapuheisemmin, täysin häpeättä. Hän liittää yhteen arkisto­aineistoja, kuultua, muistoja, valemuistojakin.

36 uurnaa jos jokin on kypsä teos. Sen maku on täyteläinen. Se on kuin pitkän kirjailijauran kruunu. Tie on löytynyt, ja se on kirkkaana edessä.

Kertoja tietää sen itsekin. Hänen ajattelussaan on tapahtunut muutos, joka hänelle tulee mieleen erästä kirjaa pidellessä. Kirja löytyi antikvariaatista ”kauan sitten, silloin kun maailmankuvani oli vielä sovitteleva, romanttinen, hellä. Silloin kun minulla oli käytössäni kaikkitietävä kertoja. Nyt ei maailmankuvaa eikä kaikkitietävää enää ole”.

Olisi houkuttelevaa jatkaa suurin sanoin kirjailijantien tarinaa ja tulkita, että vasta nyt Kähkönen oli valmis kirjoitta­maan näin. Se olisi omassa päässäni luomani kertomus. Mutta todellisuudessakin teoksen kirjoittaminen ja julkaiseminen olivat mahdollisia vasta nyt, sillä Kähkösen äiti kuoli vuonna 2022 ja 36 uurnaa kertoo hänen äidistään Riitasta.

Äiti on intiimi aihe, varsinkin kun äitisuhdetta kaivellaan pohjamutia myöten. Voiko oikeastaan henkilökohtaisempaa ollakaan? Suhde määrittää, millainen kirjan kertojasta Sirpasta tuli.

Eikä äitikään tietysti ole tyhjiössä kasvanut, vaan hänen luontoonsa löytyy selityksiä äidin vanhempien elämistä. Niinpä 36 uurnasta kasvaa perhekronikka, sillä äidin ymmärtämiseksi on kerrottava edellisistä ja seuraavista. Täysin auki lukijan edessä on myös kirjailijaksi kasvanut Sirpa.

Kähkösen uusin 36 uurnaa on yhden yön romaani. Kuollut äiti tulee kirjailijan pieneen asuntoon viimeiselle vierailulle Tuonen tytön kanssa. Yön aikana käydään läpi äidin elämä. Tytär haluaa ymmärtää, miksi äiti oli sellainen kuin oli.

Tytär valikoi äidille mukaan tuonpuoleiseen 36 tavaraa. E­nsin hän pysyy konkreettisissa tavaroissa. Villatakki, lanka­kerä, pettävä makeispussi, huopikkaat – esineistä aukeaa tarinoita. Mutta sitten mukaan alkaa tulla yhä abstraktimpeja asioita: kansanvihollisuus, tulematta jääneet kirjeet, puuttuva nuoruus, kuritushuone, jossa äidinisä on ollut Tammisaaren vankilassa. Kaikki ne painavat perheenjäseniä. Ne näkyvät asenteina, ilmapiirinä ja julmina sanoina.

Äiti alkoholisoituu. Sirpan päälle lasketaan jo lapsena syyllisyys olemassaolostaan. Hänen syntymänsä on vienyt äidiltä nuoruuden ja pilannut elämän. Mutta tytär ei syyllistä. Hän näkee laajemmin, hän haluaa löytää olemisen taakan takaa jatkumon.

Lue myös: ”Toisinaan säpsähdän yöllä hereille” – Mitä pelkäät? Jukka Viikilä ja kolme muuta suomalaista vastaavat kysymykseen

Yhtä taakan osaa – iso­isänsä vuosia poliittisena vankina Tammisaaressa ja 1930-luvun kahtiajaon aikaa – Kähkönen käsitteli teoksessaan Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010). Kirja edusti omaperäistä tapaa kirjoittaa historiaa. Ainakin minut se yllätti rikkaalla lähteistöllään, tavalla yhdistää tutkijan ote kaunokirjalliseen ja henkilökohtaiseen sekä Kähkösen taidolla löytää pienistäkin jäljistä polkuja menneeseen.

36 uurnaa menee joka kohdassa askeleen pidemmälle. Äidin elämä etenee jokseenkin kronologisesti, mutta jatkuvasti polveillaan ajassa eteen ja taakse. Kaikki on liikkeessä, olemassa lomittain niin ajassa, paikassa kuin ihmisissä. 36 u­urnaa voi tarjota avaimia paitsi ihmisen itseymmärrykseen myös historia­käsityksen laajentamiseen.

Kaiken tämän kiehtovan lisäksi 36 uurnaa on kaunokirjallinen elämys. Kieli soi, helisee, raportoi, runoilee, elää mukana tuskassa ja kantaa mukanaan suvun historiaa. Yhden yön kohtaamisen juoni luo taustalle unenomaisen jännitteen. Kähkönen ei epäröi käyttää edes näkyjä. Ne ovat osa historiaa. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Siltala, 2023.