Keskuspankin historian toinen osa: Suomen Pankki ajautui myrskystä myrskyyn
Elämä Suomen Pankissa ei ollut helppoa herran elämää vaan pikemminkin jatkuvaa kriisinhallintaa.
Antti Kuusterä ja Juha Tarkka (oik.) Suomen Pankki 200 vuotta -historiateoksen toisen osan, Parlamentin pankki, julkistustilaisuudessa, 19. maaliskuuta 2012. Kuva Vesa Moilainen / Lehtikuva.
Suomen Pankin historiateoksen toinen osa julkaistiin tänään. Kirjan ovat kirjoittaneet historioitsija, valtiotieteen tohtori Antti Kuusterä ja Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja, valtiotieteen tohtori Juha Tarkka. Teoksen nimi on Parlamentin pankki (Otava 2012).
Suomen Pankki täytti 200 vuotta vuonna 2011. 200-vuotishistorian ensimmäinen osa Keisarin kassasta keskuspankiksi julkaistiin keväällä 2011. Myös sen kirjoittivat Kuusterä ja Tarkka.
Parlamentin pankki käsittelee Suomen Pankin historiaa toisesta maailmansodasta euroaikaan asti. Vaikka tarinan pääpiirteet ovat tiedossa, kirjaa lukee monin paikoin kuin jännittävää salapoliisitarinaa. Elämä Snellmaninaukiolla, rahapolitiikan temppelissä, ei ollut vain istumista sikareilta ja konjakilta tuoksuvissa kabineteissa, vaan pikemminkin myrskyä, ajautumista kriisistä kriisiin.
Setelirahoitusta, neuvottelutaloutta
Sota-aika merkitsi Suomen Pankille riippumattomuuden ajan loppua. Keskuspankin oli pakko luopua vakaan rahanarvon tavoitteesta ja ryhdyttävä setelirahoittajaksi, sotaa käyvän yhteiskunnan luotottajaksi.
Mutta ensin sen piti luopua pitkäaikaisesta pääjohtajastaan, kun Risto Ryti nousi pääministeriksi talvisodan alkaessa. Runsas vuosi myöhemmin hänestä tuli tasavallan presidentti.
”Pankin pääjohtajan saavuttamaa asemaa kuvaa, että kriittisellä hetkellä juuri häntä pyydettiin ottamaan vastaan sota-ajan pääministerin tehtävä.
Molemmat suostuttelijat, presidentti Kallio ja valtiovarainministeri Tanner, olivat tavallaan Suomen Pankin miehiä: Kyösti Kallio oli toiminut vuosikymmenten ajan Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä – -. Väinö Tanner puolestaan oli toiminut Suomen Pankin pankkivaltuuston puheenjohtajana vuodesta 1933″, Kuusterä ja Tarkka kirjoittavat.
Sotien jälkeen Suomi siirtyi vaiheeseen, jota Kuusterä ja Tarkka kuvaavat sanalla ”neuvottelutalous”. Siinä korostui etujärjestöjen ja puolueiden talouspoliittinen rooli. Päätökset valuuttakursseista ja koroista politisoituivat, eduskuntaryhmien ote Suomen Pankista tiivistyi.
Kirja päättyy kuvaukseen 1990-luvun lamasta, vakaan markan politiikan päättymisestä pakkodevalvaatioon, pankkikriisistä ja siirtymisestä euroon, EU:n talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.
Uusi näkökulma pankkikriisin syntyyn
Kirja kertoo uudella ja omaperäisellä tavalla Suomen suistumisen pankkikriisiin 1990-luvun alussa. Kuusterä ja Tarkka painottavat vanhentuneen pankkilainsäädännön merkitystä pankkikriisin synnyssä enemmän kuin tähänastiset historioitsijat.
Markku Puntilan johtama pankkitoimintakomitea aloitti työnsä helmikuussa 1984 ja luovutti mietintönsä kaksi vuotta myöhemmin.
Komitean tehtävänä oli saattaa erityisesti vakavaraisuuspykälät ajan tasalle, vastaamaan kansainvälisiä normeja. Mietinnön mukaan kaikille pankkiryhmille piti säätää sama neljän prosentin vakavaraisuusvaatimus, sillä komitean mielestä vanha lainsäädäntö edisti tarpeettomasti varsinkin säästö- ja osuuspankkien riskinottoa.
Valtiovarainministeriö asetti maaliskuun lopussa 1986 uuden työryhmän valmistelemaan uudistusta. Suomen Pankki jätettiin valmistelun ulkopuolelle. Työryhmän enemmistön muodostivat etujärjestömiehet. Valtiovarainministerinä tuolloin oli muuten Esko Ollila (kesk), joka oli virkavapaana Suomen Pankin johtokunnasta.
Samaan aikaan kansainväliset pankkisäännökset olivat kiristymässä. Uusi komitea sai tietää, että kansainvälinen suositus edellyttäisikin peräti kahdeksan prosentin vakavaraisuutta. Koko valmistelu oli siis pantava uusiksi. Loppujen lopuksi ehdotus uudeksi pankkilainsäädännöksi valmistui vasta joulukuussa 1989 ja se tuli voimaan vuoden 1991 alussa.
Uudistukseen upposi siis peräti yhdeksän vuotta. Se johtui suurelta osin osuuspankkien ja säästöpankkien lobbauksesta ja eduskunnan suuresta ”pankkipuolueesta”, jossa kyseisillä pankkiryhmillä oli hegemonia.
Kuusterä ja Tarkka luonnehtivat viivettä sanalla ”kohtalokas”. Sen aikana rahamarkkinoiden säännöstely purettiin ja liberalisointi yllytti pankit kasvattamaan taseitaan ja ottamaan kohtuuttoman suuria riskejä.
Suomen Pankin omia virheitä ei peitellä
Kuusterä ja Tarkka eivät yritä vähätellä myöskään Suomen Pankin omia talouspoliittisia virheitä. Esimerkiksi heidän ankarasta suhtautumisestaan sopii se, miten he käsittelevät keskuspankin päätöstä siirtyä avomarkkinaoperaatioihin vuonna 1987.
Markkinaoperaatioiden tavoitteena oli kehittää rahamarkkinoita ja keskuspankin omaa rahapoliittista välineistöä. Suomen Pankki kuitenkin unohti, että pankkien sijoitustodistus, markkinaoperaatioiden instrumentti, tarjosi pankeille mahdollisuuden ” hallitsemattomaan varainhankintaan”.
Siihen ryhtyi varsinkin Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki SKOP, jolla oli sittemmin päärooli pankkikriisin synnyttäjänä. SKOP käytti alusta lähtien sijoitustodistuksia pysyvänä keskeisenä rahoituslähteenään.
Suomen Pankin mielestä sijoitustodistusten piti olla vakuudettomia ja koroiltaan yhtäläisiä siitä riippumatta, mikä pankki laski ne liikkeeseen. Pankeilla oli velvollisuus ostaa kaikkien pankkien sijoitustodistuksia kuten omiaan. Kun ottaa huomioon SKOPin käyttäytymisen, sijoitustodistusjärjestelmä siis yllytti käytännössä varomattomaan riskinottoon.
Milloin Suomen Pankki heräsi?
Suomen Pankin reaktiot pankkien ja varsinkin säästöpankkiryhmän ja SKOPin ongelmiin olivat hitaita. Kuusterän ja Tarkan mukaan Suomen Pankissa kuitenkin huolestuttiin luotonannon kasvun kiihtymisestä jo syksyllä 1988. Vähän myöhemmin keskuspankin organisaatioon ilmaantui uusi yksikkö: riskienseurantaosasto.
SKOPin ongelmat pulpahtivat pintaan syyskuussa 1989, kun KOP ja Postipankki kieltäytyivät ostamasta SKOPin sijoitustodistuksia samalla korolla kuin muiden. Suomen Pankki, sijoitustodistusmarkkinoiden takuumies, kuitenkin hyssytteli kriittiset pankit hiljaisiksi.
Aktiivisen kriisinhallinnan vaiheeseen Suomen Pankki siirtyi vasta vuonna 1990. Maaliskuussa keskuspankki ilmoitti SKOPille, että tällä oli 20 päivää aikaa laatia suunnitelma rahoitusriskien vähentämiseksi. Pian Suomen Pankin johtokunnan jäsen Esko Ollila vaati SKOPin johdolta voimatoimia myös pankin suurten sijoitusriskien purkamiseksi.
Kuusterän ja Tarkan mukaan Suomen Pankki oli kuitenkin liian pitkään ”toivotaan, toivotaan” -linjalla. Härkää tartuttiin sarvista vasta syyskuussa 1991, jolloin Suomen Pankki otti lopullisesti SKOPin haltuun.
Kirjan mukaan haltuunottoa valmisteltiin heinäkuun alusta lähtien, mikä edellytti keskuspankin virkamiehiltä sankarillisia työsuorituksia.
”Käytännössä tämä merkitsi lähes 24-tuntisia työpäiviä erityisesti Suomen Pankin rahoitusmarkkinaosastolla ja lakiasiainosastolla”, Kuusterä ja Tarkka kertovat.