”Haluan elämäni”
”Tässä maassa ei tarvitse kuin ajaa moottoripyörällä ja harrastaa nyrkkeilyä, niin jo leimautuu Mickey Rourkeksi”, sanoo Kari Kontio, viikon Hän 6/1993
Kun terroristivaltion johtaja on juuri ilmaissut aikeensa murhata sinut jumalan nimissä, voit joko ärjyä tai vikistä. En halua vikistä.
Neljä vuotta sitten me kaikki luulimme, että tämä kriisi ratkeaisi muutamassa päivässä. Että 1900-luvun lopulla uhattaisiin murhata mies siksi, että hän on kirjoittanut kirjan, ja että uskonnollis-fasistisen valtion päämies uhkailisi vapaan maan vapaata kansalaista – se oli liian paksua. Siitä tehtäisiin loppu.
Niin poliisi luuli. Niin luulitte tekin. Ja minä myös.
Voitto ja tappio. Voitto, koska olen hengissä, vaikka eräs ”ystävä” luonnehti minua iltalomalla olevaksi vainajaksi. Tappio, koska virun yhä vankilassa.
Tämä vankila kulkee mukanani. Siinä ei ole seiniä, ei kattoa, mutta en ole neljään vuoteen päässyt siitä ulos.
Pakistanilainen elokuva, jossa minut esitetään pöyristyttäviä technicolor-värisiä safaripukuja käyttävänä murhamiehenä, kiduttajana ja juoppona, pantiin esityskieltoon Englannissa. Näin elokuvasta videoversion. Se oli hirveä. Se loppui siihen, että minut ”teloitettiin” jumalan voimalla.
Kirjoitin Englannin elokuvatarkastamolle ja lupasin, etten ryhtyisi oikeustoimiin ja pyysin antamaan elokuvalle esitysluvan. Sanoin, etten halunnut sensuurin kyseenalaista suojaa. Kun sitä yritettiin esittää Bradfordissa, katsomo pysyi melkein tyhjänä. Tämä tarjosi oivan näytön siitä, miten sananvapaus toimii: ihmiset pystyvät tosiaan päättämään ihan itse.
Salman Rushdie