Kuolemanpelko yhdistää Gazan lapsia
Sodan traumoista voi kuitenkin selviytyä, sanoo suomalaisprofessori.
YK:n lastenjärjestön Unicefin elokuun alkupuolelta olevan tilaston mukaan Gazassa on kuollut 447 lasta, ja 2 744 on loukkaantunut. 70 prosenttia kuolleista lapsista oli alle 12-vuotiaita. Gazan 1,8-miljoonaisesta väestöstä puolet on alle 18-vuotiaita.
Kuolleiden lasten lukumäärään verrattuna sodasta traumatisoineita lapsia on lähes tuhatkertainen määrä. Traumat ilmenevät muun muassa ahdistuksena, vanhempiin tarrautumisena ja painajaisina.
Tampereen yliopiston psykologian professori Raija-Leena Punamäki on tehnyt vuosikymmeniä töitä palestiinalaislasten parissa ja tutkinut lasten selviytymistä sotatraumoista. Hänellä on tiiviit yhteydet gazalaiskollegoihin. Gazaa hän kutsuu surulliseksi laboratorioksi.
”Tutkijalle työ on herkullista mutta samalla niin surullista”, hän sanoo.
Hänen mukaansa Gazassa traumatisoituminen ilmenee eri ikävaiheissa eri tavalla.
”Kuolemanpelko on ehkä yhdistävin tekijä, joka koskettaa suurinta osaa lapsia”.
Sota traumatisoi lapset, mutta traumoja voidaan hoitaa, Punamäki sanoo.
Hän puhuu interventiosta eli väliintulosta. Pahoja ja tuskaisia asioita käydään ennaltaehkäisevästi läpi tunteiden, ajatusten ja symbolien tasolla ja selvitetään niiden vaikutusta mielenterveyteen, ajatteluun, uniin ja piirustuksiin. Tavoitteena on, että sodan mielikuvat ja kuolemanpelko eivät enää hallitsisi lasta. Psykososiaalista ensiapua on käytetty myös Suomen koulusurmissa.
”Tutkimusten tulosten perusteella voidaan sanoa, että sodan traumoista voi selviytyä. Lapset oppivat syitä oireilleen. Stressioireita pystytään estämään, tosin kovin ponnistuksin. Pienellä osalla lapsista traumaperäiset stressioireet kroonistuvat.”
”Lyhyillä avustusohjelmilla lasten traumoja ei pystytä kokonaan pyyhkimään pois, mutta asioita saadaan liikahtamaan oikeaan suuntaan. Traumaoireet ovat sodan keskellä luonnollisia. Hoidon avulla suurimman osan oireet puolen vuoden kuluessa vähenevät. Haavoittuvimmassa asemassa ovat ne lapset, joilla on aiempia hoitamattomia traumakokemuksia.”
Vuonna 2007 alkanut Gazan saarto on kestänyt moninkertaisesti kauemmin kuin Leningradin piiritys. Kaistaleen kaikki yli 7-vuotiaat lapset ovat kolmen sodan veteraaneja.
Konflikteille ei näy loppua, eikä sitä voi lapsille luvata. Miten tämä näkyy hoitotyössä?
”Tutkimuksen yksi hypoteesi on, että ihminen karaistuu”, Punamäki sanoo. ”Pelkoreaktio ei enää uudestaan hyppää esille. Sotaan tottuu ja turtuu. Gazalaiset itse sanovat, että mitä useammin heidät lyödään maahan, sitä voimakkaammaksi he tulevat. Gazassa se ei valitettavasti pidä paikkansa.”
Punamäen mukaan sodan seurausten prosessointia voi kyllä opetella. Esimerkiksi niin, että lasten annetaan ymmärtää vanhempien suojelevan lapsia ja luovan heille turvallisen sataman siitä huolimatta, että aikuiset tietävät sen olevan mahdotonta. Kyse on pikemmin illuusiosta.
Vanhemmat ovat kuitenkin kekseliäitä. Punamäki kertoo isistä, jotka tulitaukojen aikana kävelivät ulkona lasten kanssa tikku kädessään. Sillä isä suojelee perhettä pommeja vastaan.
Punamäki sanoo, että lapset ovat kuitenkin herkkiä ja saattavat lukea vanhempien pelon ja ahdistuksen ja reagoivat todellisuuteen samalla tavalla. Tämä on tutkimuksin todettu jo toisen maailman sodan aikana.
”Palestiinalaisvanhemmat ovat hyvin tietoisia siitä, että jos äidin mielenterveys säilyy hyvänä, lapsilla ei ole mitään hätää. Vanhemmat yrittävät toimia puskurina ja pitää todellisuutta ulkopuolella. Se on tietysti mahdoton ja kohtuuton tehtävä ja aiheuttaa heille lisästressin.”
Punamäki kertoo, että Gazassa laajennetulla perheellä ja yhteisöllä on tukeva ja suojeleva rooli. Lontoon pommitukset 40-luvulla lisäsivät yhteisön kiinteyttä. Näin tapahtuu Gazassakin. Jos sosiaalinen tuki on kestävyyden salaisuus, se sisältää myös vaaran, sillä sota ja traumat myös vahvistavat ristiriitoja omien keskuudessa.
”Sosiaalinen tuki kyllä näkyy, mutta myös se, että suhteet ovat erittäin huonoja.”
Punamäki sanoo, että jokaisella lapsen kehitysvaiheella on omat suojelusenkelinsä ja sudenkuoppansa eli tieteen termein suojelevat ja haavoittavat tekijät. Luonnollisia suojaavia tekijöitä – kuten esimerkiksi unet ja leikit – pyritään vahvistamaan.
Jokaisella ikäryhmällä on myös omahoitotapoja. ”Esimerkiksi leikki-ikäiset leikkivät sotaa – ja vanhemmat ovat kauhuissaan. Lapsipsykologit kuitenkin sanovat, että juuri siinä näemme ihmisen psyyken rikkauden. Se pyrkii heti käsittelemään mahdottomia, normaalisti poikkeavia asioita, kuten vaikkapa mielikuvia kuolemasta.”
On väitetty, että Gazaan kasvaa traumatisoitunut sukupolvi tai seuraava aggressiivinen sukupolvi. Vuosikymmeniä palestiinalaislasten kanssa työtä tehnyt Punamäki ei näkemyksiä tutkijana allekirjoita.
”Ne stereotypisoivat uhreja liikaa. Gazassa tehdään paljon, että sodan jälkiseuraukset eivät olisi niin pahoja. Tilanne on tosin vaikea, eikä sitä tule vähätellä. Ymmärrän kyllä huolestuneisuuden. Mutta jos elämme käärmeiden kanssa, meistä ei tule käärmeitä. Jos saamme pommeja päällemme, meistä ei tule terroristeja.”
Punamäellä on läheiset yhteyden myös israelilaiskollegoihin. Entä siis Israelin lapset, jotka elävät Hamasin rakettien aiheuttaman pelon vallassa?
”Israelissa on loistavia psykososiaalisen avun ohjelmia, joita he käyttivät jo Libanonin sodan aikana”, Punamäki sanoo. ”Siviileitä on molemmin puolin rajaa. Tuska ja menetys ovat molemmin puolin aivan samanlaisia. Kun vanhemmat menettävät lapsensa, myötäelämistä on kummallakin puolella. Se on yksi rauhan iduista. Aina on olemassa kolmas tie.”
Juttu julkaistu 16.8. klo 18, juttua muokattu 19.8. klo 15.40: kuvateksti korjattu.