Geenivirhe ja viina: Yhdistelmä suomalaisen väkivallan takana

SK:n arkistoista: Syy puukotukseen voi löytyä biologiasta. Mutta voiko lääketiede kertoa, kuka kuuluu vankilaan?

tiede
Teksti
Hannele Jäämeri
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tyypillinen tapaus: Ryyppyporukassa tai nakkikioskin jonossa kolmikymppinen mies ajautuu kiistaan vaikkapa makkaranpalasta. Hänen päässään kilahtaa, tulee oikosulku. Puukko alkaa heilua, mutta tekijä ei jälkikäteen muista siitä mitään. Hän havahtuu siihen, että joku on kuollut ja hän itse on iskenyt uhriin seitsemän reikää.

”Makkaranpalasta tuli elinkautinen. Se on tekijällekin aikamoinen järkytys”, sanoo Matti Virkkunen, HYKS:n eläkkeelle siirtyvä oikeuspsykiatrian professori.

Vankiloissamme on noin 600 henkirikoksesta tuomittua vankia. Noin 80 prosentille tuomio on tullut humalapäissään äkkipikaistuksissa tehdystä surmatyöstä. Usein tekijä on 20–40-vuotias mies, kakkostyypin alkoholisti, joka siis on aloittanut juomisuransa jo varhain ja juo paljon ja jatkuvasti. Suomessa juodaan rähinäviinaa.

Matti Virkkunen on tutkinut impulsiivisia väkivaltaisia henkilöitä jo neljäkymmentä vuotta. Hän on aiheeseen liittyvän psykobiologisen tutkimuksen uranuurtajia.

Nuorena lääkärinä Virkkunen teki oikeuslääketieteellisiä ruumiinavauksia ja näki rikosten uhreja. Häntä alkoi askarruttaa, miksi joku pistää toiseen kaksikymmentä reikää, kun henki lähtee vähemmälläkin.

Virkkunen hakeutui oikeuspsykiatrian pariin. Hän johti pitkään HYKS:n mielentilatutkimusosastoa ja on haastatellut satoja henkirikoksen tehneitä väkivaltarikollisia pitkäaikaisissa seurantatutkimuksissa.

Usein ajatellaan, ettei teon tekijällä ole lainkaan kykyä empatiaan. Monilla onkin asosiaalinen persoonallisuushäiriö, ja pieni osa on psykopaatteja.

Mutta on myös niitä, jotka ovat neuvottomia oman käytöksensä jälkeen. ”Impulssikontrollin pettäessä ei ehdi tuntea empatiaa tai olla tuntematta, asiat vain tapahtuvat, toimitaan ennen kuin ajatellaan. Se on oikosulku”, Virkkunen sanoo.

”Tuomioistuimet joutuvat miettimän, onko tekijä ymmärtänyt, mitä on tehnyt ja onko hän pystynyt säätelemän käyttäytymistään. Onko hänellä vapaa tahto? Ja seuraavaksi on mietittävä, mitä näille ihmisille tehdään. En kadehdi tuomareita”, Virkkunen sanoo.

 

Suomi on kansainvälisissä tilastoissa korkean väkivallan maa. Kyse on juuri keski-ikäisten, työttömien alkoholistimiesten keskinäisestä väkivallasta. Muissa sosioekonomisissa ryhmissä Suomi ei poikkea muista länsimaista.

Viime joulukuussa julkaistiin arvostetussa Nature-lehdessä suomalais-amerikkalainen tutkimus löydetystä geenivirheestä, joka yhdistyneenä alkoholin liikakäyttöön johtaa impulsiiviseen väkivaltaisuuteen. Kiinnostavaa oli se, että kyseinen geenivirhe esiintyy vain suomalaisilla.

Helsingin yliopiston, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Yhdysvaltain National Institutes of Healthin tutkijat löysivät serotoniinireseptori 2B:n geenistä (HTR2B) mutaation, joka estää geenin välittämän viestin kulkemista.

Serotoniini on yksi hermosolujen viestinvälityksen välittäjäaineista, joka liittyy muun muassa käyttäytymisen ja mielialan säätelyyn. Serotoniinia pidetään tärkeänä tekijänä ihmisen impulsiivisen väkivaltaisen käyttäytymisen, itsetuhoisuuden ja tuhopolttokäyttäytymisen taustalla.

Geenivirhe on harvinainen, sitä esiintyy noin 3–4 prosentilla suomalaisväestöstä, Matti Virkkunen kertoo. Geenivirhe ei ilmene naispuolisen väestön käytöksessä, vaikka se on heillä yhtä yleinen kuin miehilläkin. Miehillä se sen sijaan aiheuttaa riskin väkivaltaisuuteen, jos siihen yhdistyy voimakas alkoholinkäyttö.

Tutkimuksessa oli mukana kolmetuhatta henkilöä, jotka edustivat amerikkalaisia ja maailmanlaajuista etnistä jakaumaa, sekä kuusituhatta suomalaista, joukossa 228 impulsiiviseen väkivaltarikokseen syyllistynyttä alkoholistimiestä. Geenimutaatio löytyi 97 suomalaiselta, joista 17 kuului väkivaltaan syyllistyneiden ryhmään.

Yhdysvaltojen aineistossa vain yhdellä oli geenimutaatio. Sen kantaja osoittautui suomalaistaustaiseksi.

 

Geenivirhe selittää arviolta kahdeksan prosenttia suomalaisesta humalaväkivallasta, Matti Virkkunen arvio.

”Kysymyksessä ovat juuri sellaiset väkivaltarikokset, jotka näyttävät saaneen alkunsa täysin mitättömästä ulkoisesta ärsykkeestä ja ovat käsittämättömiä sekä ulkopuolisille että jälkeenpäin yleensä myös tekijälle itselleen.”

Suomalaisväestössä säilyneen impulsiivisuuteen liittyvän geenin on täytynyt olla joissain oloissa hyödyllinen, muuten sitä ei esiintyisi. ”Siihen liittyy uhkarohkeutta ja nopeaa reagointia, mitä on ehkä tarvittu, kun Suomea asutettiin jääkauden jälkeen”, Virkkunen pohdiskelee yhtenä selityksenä asialle.

Nyt nämä ominaisuudet johtavat alkoholiin yhdistettynä kantajansa helposti vaikeuksiin.

Impulsiivisilla alkoholisteilla on myös kaikista 20–40-vuotiaista miehistä lyhin eliniän ennuste. Heidän itsesuojeluvaistonsa on heikko, ja monen elämä päättyy tapaturmaan, alkoholimyrkytykseen, hukkumiseen, impulsiiviseen itsemurhaan tai tilanteeseen, jossa puukko heiluu ja henki menee.

Ranskalaiset tutkijat vahvistivat suomalais-amerikkalaisen ryhmän tutkimuksia hiirikokeilla. Jos hiiriltä poistettiin serotoniinireseptori 2B, niiden käytös muuttui uhkarohkeaksi. Itsesuojeluvaisto ei toiminut. Ne lähtivät esimerkiksi hakemaan ruokaa kirkkaassa valaistuksessa, mikä olisi luonnossa merkinnyt pedon suuhun joutumista.

Tunnetaan myös useita muita geenejä, joilla on yhteys impulsiiviseen humalaväkivaltaan ja käytöshäiriöihin. Tällainen on serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttava monoamiinioksidaasi A -geeni (MAOA), josta on olemassa kaksi muotoa, korkea-aktiivinen (H) ja vaimentunut (L). Länsimaissa, myös Suomessa, korkea-aktiivista geeniä on noin 55–60 prosentilla väestöstä, lopuilla on matala-aktiivinen muoto.

Virkkunen johti viime vuonna julkaistua suomalais-amerikkalaista seitsemän vuoden seurantatutkimusta, joka tehtiin väkivaltaisuudesta tuomituille vankilasta vapautumisen jälkeen.

Se osoittaa, että aktiivisen muodon kantajilla on alkoholin vaikutuksen alaisena vahva taipumus impulsiiviseen väkivaltaisuuteen. Mikäli alkoholin käyttö oli runsasta ja lapsuuteen oli liittynyt kaltoinkohtelua, todennäköisyys kasvoi entisestään. Kyseessä on aina useiden tekijöiden summa.

Matti Virkkunen painottaa, että näillä henkilöillä taipumus väkivaltaisuuteen kuitenkin heikkenee dramaattisesti iän myötä. Tutkimus osoittaa, että kun 20-vuotias ja 40-vuotias juovat saman määrän alkoholia, väkivaltariski-indeksi on nuoremmalla 173 ja vanhemmalla vain 27.

”Ihminen kypsyy ja alkaa tulla järkiinsä.”

Tutkimuksen tarkoitus oli tarkastella asiaa rikoksen uusimisen näkökulmasta ja sen ennustekijänä. Se osoitti, että vaarallisuusarvioissa yleisesti käytetty psykopatiatesti ei ole lainkaan luotettava, jos henkilöllä on MAOA-geenin vaimentunut muoto.

Korkea-aktiivinen muoto yhdistyneenä muihin riskitekijöihin taas ennustaa rikoksen uusimismahdollisuutta niin selvästi, että tieto kannattaisi ottaa huomioon. Matti Virkkunen onkin ehdottanut geenitestien käyttöönottoa vaarallisuusarvioissa.

 

Riskiä, että ihminen käyttäytyy väkivaltaisesti humalassa, voi arvioida myös mittaamalla hänen sokeritasonsa.

Vuona 2009 Virkkunen tutkijaryhmineen julkaisi pitkäaikaistutkimuksen tuomaa uutta tietoa sokeriaineenvaihdunnan vaikutuksesta humalaväkivaltaan. Taustalla oli käsitys, että laukaiseva tekijä liittyy usein verensokerin laskuun. Sokerin pitää tasaisena lihaksiin ja maksaan varastoituva lihassokeri, jonka määrää testattiin koehenkilöiltä.

Tutkimukseen osallistui 49 väkivallasta tuomittua alkoholisoitunutta miestä. Kahdeksan vuoden seuranta-aikana heistä 17 uusi väkivaltarikoksen, moni pian vapauduttuaan. Tutkimus osoitti, että matala lihassokerin taso ennusti hyvin, ketkä tulevat jatkossakin lähivuosina käyttäytymään väkivaltaisesti. Se selitti yksinään 27 prosenttia rikoksen uusimiseen liittyvistä eroista.

Lihassokeritaso olisi toistaiseksi paras väkivallan uusiutumisen ennustaja. Sen mittaaminen on kuitenkin monimutkaista, eikä helppoa testiä ole näköpiirissä. Mutta tietoa voidaan käyttää ennaltaehkäisyssä. Verensokeria pitää nostaa syömällä.

”Ennen ravintoloissa ei saanut alkoholia ilman ruokaa, vähintään oli tilattava niin sanottu pakkovoileipä. Ei sillä myyntiä pyritty lisäämään, vaan kokemuksen kautta tiedettiin, että näin rähinöinti väheni”, Virkkunen huomauttaa.

Nyt saa juoda syömättä. Poliisit tietävät, että ravintoloiden sulkemisaikaan väkivallan riski kasvaa kaduilla ja nakkikioskeilla.

Matala lihassokerin taso liittyy nopeaan aineenvaihduntaan. Impulsiiviset väkivaltaiset miehet ovat lähes poikkeuksetta laihoja. Jos he lihovat, rasva-aineenvaihdunta kasvaa ja käytös muuttuu leppoisammaksi. Virkkusen mukaan myös painoindeksi antaa tietoa, jota pitäisi hyödyntää.

”Pitäisi ymmärtää mahdollisimman monella tasolla, miksi impulssikontrolli menetetään, mitä tapahtuu, kun ’kilahdetaan’.”

Virkkunen uskoo valistukseen.

Impulsiivisista väkivallantekijöistä olisi koottava yhteen kaikki tiedot: geenitestit, painoindeksi, psykologiset testit, lapsuuden väkivaltakokemukset ja alkoholin kulutusmäärä. Riskitietoa pitäisi jakaa jokaiselle ammattilaiselle, joka on näiden ihmisten kanssa tekemisissä ja päättää heidän kohtaloistaan: oikeusistuimille, sosiaalityöntekijöille, vanginvartijoille, lääkäreille, omaisille ja läheisille – ja henkilölle itselleen.

Osa väkivaltarikollisista on motivoituneita muutokseen. Etenkin kun ikää alkaa kertyä, osa kypsyy vielä. Tavallinen elämä alkaa kiinnostaa. Tämäkin on tiedetty kokemuksesta, mutta nyt siitä on myös tutkimusnäyttöä, Virkkunen sanoo.

Oleellista on raitistuminen. Virkkusen kokemus on sama kuin monen pitkään vankilassa työskennelleen: raitistuminen on mahdollista lähinnä ”kolmen A:n” kautta.

Ensimmäinen on AA-kerho eli kestävä raittiuspäätös. Toinen on armo eli vakava uskoon tulo, jota joskus tapahtuu. Kolmas on ”akka”, tomera ja tiukka puoliso, joka panee holtittoman miehen aisoihin. Se voi onnistua vasta miehen ikääntyessä, kypsyessä ja alkaessa arvostaa pysyvää parisuhdetta.

 

Väkivaltarikosten oikeuskäsittelyyn liittyy Suomessa kaksi asiaa, jotka herättävät keskustelua: elinkautistuomioiden lisääntyminen ja ehdonalaiseen pyrkivien elinkautisvankien vaarallisuusarvioinnit.

Elinkautistuomioiden määrä on kolminkertaistunut Suomessa kymmenen viime vuoden aikana. Kahdessakymmenessä vuodessa se on viisinkertaistunut: vuonna 1990 maassa oli 30 elinkautisvankia, nyt heitä on 160. Samaan aikaan henkirikosten määrä on laskenut. Lasku selittyy vain pieneltä osin tuomioiden pidentymisellä, henkirikosten väheneminen on myös yleiseurooppalainen ilmiö.

Kyseessä on siis tuomioiden koveneminen. Johtuvatko lisääntyneet elinkautistuomiot rangaistuskulttuurin muutoksesta?

Matti Virkkunen näkee ilmapiirin kiristyneen kaikkialla. Yhdysvallat on pelottava esimerkki, siellä on jo 2,2 miljoonaa vankia.

”Ilmeisesti ihmisten turvattomuuden tunne on lisääntynyt myös Suomessa. Siihen vaikuttavat koulusurmien kaltaiset tapahtumat, vaikka henkirikosten määrä on vähentynyt.”

Valtaosa henkirikoksista tapahtuu edelleen alkoholisoituneiden ja syrjäytyneiden miesten keskinäisissä kahinoissa. Itse aiheutettu humalatila ei lain mukaan vähennä vastuuta teosta. Naisia tuomituista on vain kymmenen prosenttia.

Hovioikeudenneuvos Olli Mäkinen Helsingin hovioikeudesta vahvistaa, että elinkautistuomioita tulee selvästi aikaisempaa enemmän. Tuomiot noudattavat pääosin oikeuspsykiatrisia lausuntoja. ”Muutos on tapahtunut oikeuspsykiatrisessa ajattelussa.”

Elinkautiseen tuomitulle vangille on tarvittaessa tehty mielentilatutkimus, jonka perusteella hänen syyntakeisuutensa on arvioitu. Jos henkilön todetaan olevan ymmärrystä vailla eli syyntakeeton, hänet määrätään tahdosta riippumatta sairaalahoitoon. Näiden lausuntojen määrä on pysynyt ennallaan. Sen sijaan alentuneesti syyntakeisten osuus on radikaalisti vähentynyt.

”Siinä on tapahtunut selvä muutos. Alentunut syyntakeisuus yleensä lieventää tuomiota. Jos ihminen on täydessä ymmärryksessä, hän saa murhasta elinkautisen”, Mäkinen sanoo.

 

Mielentilatutkimuksia tehdään muutamissa mielisairaaloissa. Yksi niitä on Turussa ja Vantaalla toimiva Psykiatrinen vankisairaala, jossa tehdään myös kaikki ehdonalaiseen pyrkivien pitkäaikaisvankien vaarallisuusarviot.

Vastaava ylilääkäri, tutkimusprofessori Hannu Lauerma arvelee, että elinkautistuomioiden lisääntymiseen voi olla muitakin syitä kuin oikeuspsykiatristen lausuntojen muuttuminen. Esimerkiksi rikollisuuden luonne on voinut muuttua siten, että henkirikoksissa on enemmän harkittuja tekoja.

Oikeuspoliittisen laitoksen tutkija Martti Lehti ei näe rikollisuuden luonteessa tapahtuneen suuria muutoksia. Sen sijaan myös hän arvioi tuomiokäytäntöjen tiukentuneen viime vuosikymmenen aikana.

Keskeinen syy on kuitenkin oikeuspsykiatristen lausuntojen muuttuminen. Useimmat tutkitut katsotaan nyt vastuullisiksi teoistaan.

”Tämä selkeä muutos on tapahtunut 1990-luvulta alkaen. Itse pidän sitä oikeana”, Hannu Lauerma sanoo.

Nykyisin alentuneesti syyntakeisiksi katsotaan vain henkilöt, joilla on lähellä mielisairautta oleva tila, usein A-tyypin persoonallisuushäiriö, joka muistuttaa paranoidista psykoosia tai skitsofreniaa.

”Diagnostiikka on tarkentunut, ja taudinmääritykseltä vaaditaan johdonmukaisuutta. 1970- ja 1980-luvulla alentuneesti syyntakeiseksi hyväksyttiin jossain määrin epämääräisin perustein. Pyrkimys ymmärtää rikoksentekijää ei enää ole johtoajatuksena niin kuin se on saattanut olla aikaisemmin”, Lauerma sanoo.

”Koko kategoria on kyseenalainen. Alentunut syyntakeisuus merkitsee tuomion lyhentymistä, mutta ei hoitovelvoitetta. Paradoksaalisesti tällainen henkilö saattaa olla muita todennäköisempi rikoksen uusija.”

”Valtaosa oikeuspsykiatreista on sitä mieltä, että lakia pitäisi tältä osin tarkentaa ja tuomituille asettaa esimerkiksi hoito- tai päihteettömyysvelvoitteita. Meillä on kuitenkin korkea kynnys puuttua ihmisen elämään hänen psyykkisen poikkeavuutensa perusteella.”

 

Viime kesänä [2010] Porvoossa elinkautistuomiosta vapautunut mies surmasi kolme ihmistä hampurilaisravintolan autojonossa. Tästä lähti liikkeelle lainmuutos, joka tulee pian voimaan.

Uusi laki edellyttää, että elinkautistuomiosta ehdonalaiseen pyrkiville vangeille on aina tehtävä oikeuspsykiatrinen arvio, jonka tarkoitus on selvittää väkivaltarikoksen uusimisriski.

Lainmuutos ei ole ongelmaton, sanovat sekä tuomarit että lääkärit. Arvion tekeminen ei ole yksinkertaista, ja väkivaltaiseksi leimaaminen on yksilön kannalta raskas taakka, josta ei ole helppo vapautua.

Vankiloissamme on noin 600 vankia, joiden päärikoksena on henkirikos. Elinkautiseen vankeuteen tuomittuja on noin 160. Lisäksi erittäin vaarallisiksi arvioituja, koko rangaistusta vankilassa suorittavia vankeja on 30 ja muita vankeusvankeja 410.

Elinkautistuomion saa murhasta. Murha on harkittu tappo. Murhaksi tuomitaan myös erityisen raaka tai julma tappo.

Elinkautistuomiosta vapautuneet tekevät tosiasiassa harvoin uusia rikoksia. Vuosina 1992–2009 vapautuneista 52 vangista kaksi on syyllistynyt uuteen henkirikokseen vuoden 2011 alkuun mennessä, toinen Porvoossa.

Rangaistuksensa kokonaan vankilassa suorittamaan tuomitut henkilöt ovat usein rikoksen uusijoita, jotka on ennen tuomiota arvioitu erittäin vaarallisiksi. Monilla on persoonallisuushäiriö. Tuomiot ovat usein pitkiä. Vanki voi pyrkiä koevapauteen istuttuaan viisi kuudennesta tuomiosta, jolloin hänelle tehdään aina uusi vaarallisuusarvio.

Vaikka vanki todetaan edelleen erittäin vaaralliseksi ja koevapaus evätään, hän pääsee joka tapauksessa vapaaksi, kun tuomio on istuttu kokonaan.

Suomessa elinkautisesta ei vapaudu koskaan automaattisesti, vaan ainoastaan saamalla armahduksen. Yli 21-vuotiaana rikoksen tehnyt voi anoa pääsyä ehdonalaiseen 12 vuotta istuttuaan. Useimmiten elinkautista joutuu istumaan 13–14 vuotta, osa istuu yli 20 vuotta. Vapautua voi vain saamalla armahduksen.

Elinkautistuomiota kärsii monenlaisten ihmisten kirjo. Joukossa on vaarallisia ja persoonallisuushäiriöisiä, toisaalta niitä, jotka eivät tee toista väkivallantekoa elämässään.

Helsingin hovioikeus päättä keskitetysti kaikista ehdonalaisista, joita hakevat elinkautistuomiota tai koko rangaistusta vankilassa suorittavat vangit. Olli Mäkinen on näiden asioiden vastuutuomari Helsingin hovioikeudessa.

 

Elinkautisvankien tilannetta punnittaessa vaarallisuusarvio on pyydetty tarvittaessa, käytännössä suhteellisen harvoin, Olli Mäkinen arvioi. ”Rikosseuraamuslaitoksen lausunto erottelee jo vaaralliset vangit suhteellisen hyvin. Tuskin erittäin vaarallinen henkilö on viettänyt täysin nuhteetonta elämää vankilassa.”

Nyt uusi laki edellyttää rikoksen uusimisriskin selvittämistä kaikilta elinkautisvangeilta, joiden vapauttamista harkitaan. Se ei kuitenkaan ole helppo tehtävä, eikä arvion luotettavuus ole kuin kohtuullinen.

Laki ei määrittele, miten arvio on tehtävä.

Vaarallisuusarvioita tekevä Hannu Lauerma myöntää ensimmäisenä, että keinot ovat vajavaiset. Vielä 1980-luvulla psykiatrien yhdistys kielsi Yhdysvalloissa jäseniään tekemästä vaarallisuusarvioita niiden epävarmuuden vuoksi.

”Sen jälkeen testit ovat kehittyneet ja ennustavat tulevia tekoja kohtalaisesti, selvästi paremmin kuin keskimääräinen vaikutelmaan perustuva käsitys.”

Yleisimmin apuna käytetyt testit ovat niin sanottu psykopatiatesti eli PCL-R sekä HCR 20 -testi, joissa tulevaa arvioidaan historiallisin, kliinisin ja riskien hallintaan liittyvin tekijöin. Arvioita voi tehdä vain kokenut oikeuspsykiatri.

Matti Virkkusen mielestä vaarallisuusarvioita tehdään menetelmin, jotka eivät ole riittäviä. ”Ne mittaavat elämää taaksepäin, eivät tulevaan.”

Väestötasolla aiemmat väkivallanteot ennustavat selvästi, että henkilö voi tehdä myös uusia. Mikä on tilanne yksilön kohdalla?

”Sen arvioiminen on vaikeaa – ja kuitenkin juuri se on oleellista”, Virkkunen painottaa.

”Sekä yksilön oikeusturvan että yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että tulos olisi luotettava. Pitää pyrkiä mahdollisimman suureen totuuteen ja käyttää kaikki saatavissa oleva tieto, myös biologinen tutkimustieto.”

”Pelkään, että monet saavat turhaan istua pitkiä tuomioita.”

Hannu Lauerma odottaa kiinnostuneena uutta apua biologiselta psykiatrialta. ”Se on tulollaan, olemme aivan murtumarajalla tässä asiassa. Kaikki lisä on tervetullutta.”

Hän arvioi kuitenkin, että tarvitaan vielä toistettuja tutkimuksia, ennen kuin nykyisiä tuloksia voidaan käyttää juridisessa päätöksenteossa.

Sen sijaan neuvontaan ja valistukseen tutkimusten tarkkuus on jo riittävä. Lauerma ei kavahda geenitestejä, niitä kohtaan tunnettu epäluulo on selvästi vähentynyt. Nyt ajatellaan, että kaikilla on erilaisia ominaisuuksia, jotka ovat riskitekijöitä.

 

Uusiutuvaa väkivaltaisuutta ennustavat myös psykopatia ja päihdeongelmat.

Suomalaisilla on erityisiä riskitekijöitä sekä alkoholismiin että sen sytyttämään väkivaltaisuuteen. Miksi siis alkoholiin ei saa puuttua? Onko ryyppääminen perusoikeus?

Kysymys on kimurantti. Suomessa kokeiltiin ainoana Euroopassa kieltolakia, mutta hyvää tarkoittava yritys johti entistä suurempaan rikollisuuteen. Kiville meneviä kokeiluja ei haluta lisää.

Hovioikeudenneuvos Olli Mäkinen kannattaa silti alkoholipolitiikan muutosta. ”Jos alkoholin verotusta nostettaisiin, osa lähtisi ostamaan halvempaa Virosta, mutta eivät suinkaan kaikki. Muut vain joisivat vähemmän.”

”Alkoholi on iso ongelma koko suomalaisessa yhteiskunnassa.”

Hän kannattaa lainsäädännön kehittämistä niin, että vangeilta voisi edellyttää päihteettömyyttä sekä koevapaudessa että ehdonalaisessa. Sitä pitäisi myös valvoa. ”Mitään päihteettömyyteen liittyvää rajoitusta ei ole, vaikka se olisi näiden ihmisten loppuelämän kannalta keskeinen asia. Suuri osa surmatöistä jäisi tekemättä ilman alkoholia.”

Tutkimusprofessori, ylilääkäri Hannu Lauerma on samaa mieltä. Kolme vuotta päihteettömässä ehdonalaisessa voisi olla palkitsevaa ja opettaa ihmisen uuteen elämäntapaan. Se saattaisi hyvässä lykyssä jäädä päälle.

Oikeuspsykiatrian professori Matti Virkkusen mielestä myös puolipakolliset hoidot ovat järkeviä. Antabus ehkäisee juomista. Pian saadaan on myös uusia alkoholismin alatyyppeihin sopivia lääkkeitä. Useat serotoniiniaineenvaihduntaa säätelevät lääkkeet vaikuttavat myös impulssikontrolliin. Tulossa on lisää täsmälääkkeitä.

Seuraavaksi on ratkaistava, kuka kalliit lääkkeet maksaa.

 

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 23/2011. Päivitetty 11.4.2014.