Mitä tehdä kansalle, joka on oppinut kuluttamaan enemmän kuin tuottaa?
Käsistä karannut riskinotto huipentui syksyllä 2008 pankkikriisiin, moraalipaniikkiin ja keskusteluun kapitalismin kriisistä. Tänä vuonna samankaltainen kuvio on toistunut.
Nyt PIGS -maat (Portugal, Iceland / Italy, Greece, Spain) ovat Kreikka etunenässä julkisen lainanoton ja finanssikikkailun takia yllättäen vaarassa ajautua selvitystilaan. Keskustelu moraalista ja vaihtoehtoisista talousmalleista on kuitenkin tällä kertaa jäänyt vaisuksi.
Pankkikriisin syyllisten ja edunsaajien löytäminen sekä moraalinen teloittaminen kävi helposti. On vaaratonta syyllistää muutamaa vain televisiosta tuttua liituraitaukkoa ja useimpien yleissivistyksen ulkopuolelle jäävää pankkijärjestelmää. Nyt riskinottajiksi ovat kuitenkin osoittautuneet hallitukset, kikkailijoiksi virkamiehet ja edunsaajaksi julkinen sektori.
Kadunmiehen argumentti on: koska en ole sekaantunut mihinkään, minulta ei voida viedä mitään. Rötösherrat kantakoot vastuun keittämästään sopasta.
Mutta kuka voi väittää, että ei olisi ollut kattilan ääressä kauha ojossa silloin kun keitto kiehui kauniisti ja sitä näytti riittävän täältä ikuisuuteen? Lainojen ja luovan kirjanpidon lumevarallisuus on tihkunut läpi kulutuskysyntänä, työpaikkoina ja verorahoitteisina palveluina.
Moralisointi on ahdistuksen purkamisen aiheuttamaa hälyä. Se kertoo kuitenkin, millaisiksi ongelman motiivit ja mekanismit mielletään. Ilman mahdollisimman totuudenmukaista käsitystä kriisejä ei voi ennakoida eikä korjata. Jos ahneus uskotaan syyksi, on ehkäisy toivotonta.
Sormella voi helposti osoittaa muutamaa finanssiroistoa. Mutta mitä jos koko kädellä pitäisi osoittaa kansaa, tai sen lainoilla elävää osaa? Enemmistöä ei voi syyttää mistään, eikä se syytä ota ymmärtääkseen eikä kantaakseen.
Rötösherrat voidaan laittaa linnaan, markkinat korjaavat itsensä, pankkitakuut maksetaan joskus takaisin. Mutta mitä tehdä kansalle, joka on oppinut kuluttamaan enemmän kuin tuottaa ja vaatimaan muilta mieluummin kuin yrittämään itse?
Pankkikriisin jälkeen finanssisektori supistuu kansantalouteen sopiviin mittoihin. Mutta miten julkinen sektori sopeutuu kasvun rajoihin?
Sosiaalietiikka on vaikeampaa kuin yksilöetiikka. Yhden pelurin varallisuutta on helppo verrata yhden eläkeläisen ahdinkoon. Jos joku voi osoittaa saaneensa vähemmän kuin muut, lisän ahnehtimisesta ei syyllistetä. Mutta kokonaisuuden ymmärtämiseksi roisto pitää kertoa muutamalla kymmenellä, reppana muutamalla miljoonalla.
Suomessa hallitukset ovat ainakin yrittäneet noudattaa luterilaista taloudenpitoa myös hyvinä vuosina. Kuntien kulutuksen kasvaessa oppositio on vaatinut vielä enemmän korjaamaan kuviteltua kurjistumista. Jos kaikkeen olisi suostuttu, rupusakin nimi voisi nyt olla FIGS.
Viennin elpymistä odotellessa Suomessa on pahin rauhanaikainen talouskriisi. Vuoden päästä on vaalit. Kansan kostoa pelkäävä hallitus ei tartu mihinkään, vaan valjastaa virkamiehet välittämään vakavia varoituksia.
Mitä on demokratia, jos kansan ääni ei ole jumalan, vaan paholaisen?
Teksti Paul Lillrank
Kuvitus Janne Tervamäki