Juuso Salokoski: Mitä ollaan pelastamassa - Kreikkaa, euroa vai pankkeja?

Euro
Teksti
Juuso Salokoski
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Yleinen käsitys näyttää olevan se, että Euroopan maat ovat ryhtyneet tukemaan vaikeuksissa olevia Kreikkaa, Portugalia ja Irlantia estääkseen kriisin leviämistä yleiseurooppalaiseksi pankkikriisiksi. Kyseessä ei siten olisi Kreikan, Portugalin tai Irlannin vaan niitä rahoittaneiden pankkien pelastaminen.

Tämä käsitys on yksipuolinen ja harhaanjohtava. Kyse ei ole ainoastaan rahasta, vaan paljon muustakin. Kysymys on ennen kaikkea poliittinen, kirjoittaa Juuso Salokoski.


Kreikassa osoitettiin mieltä hallituksen säästötavoitteita vastaan maanantaina 27. kesäkuuta. Kuva Louisa Gouliamaki / AFP / Lehtikuva.

Kreikan ongelmista tuli julkisia, kun Kreikan vaalit voittanut Papandreaun hallitus joulukuussa 2009 ilmoitti perineensä edeltäjiltään valtiontalouden, jonka alijäämä ei ollut kahdeksan vaan viisitoista prosenttia.

Kreikkaa rahoittaneille selvisi heti, ettei Kreikka selviä veloistaan. Normaali menettely olisi ollut, että Kansainvälinen Valuuttarahasto IMF olisi ottanut Kreikan hoitoonsa niin kuin se oli vähää aikaisemmin tehnyt ensin Unkarin ja sitten Latvian kanssa. IMF olisi tällöin myöntänyt Kreikalle lainan raskain rakennesopeutusehdoin ja järjestellyt sen entiset lainat uudelleen.

Ranskalle tämä perinteinen malli ei kelvannut. Presidentti Sarkozy ilmoitti, että euromaita ei jätetä IMF:n hoitoon, vaan että niiden ongelmien ratkaisu on euroalueen maiden asia. Pian tosin kävi ilmi, että Kreikan ongelmat olivat sen verran suuria, että euroalueen maat eivät niitä yksinään kyenneet hoitamaan, vaan myös IMF tarvittiin mukaan, mutta vetovastuu jäi euroalueen maille.

Miksi Sarkozy otti tällaisen kannan? Halusiko hän torjua sellaisen mahdollisuuden, että IMF olisi suositellut Kreikalle irtautumista eurosta? Se on mahdollista.

Paljon todennäköisempää on, että Sarkozy halusi korostaa EU:n yhtenäisyyttä ja kykyä hoitaa omat asiansa ulkopuolisten niihin puuttumatta aivan kuin euroalue jo olisi federatiivinen valtio tai että siitä ainakin olisi tulossa sellainen.

Kolmas mahdollinen selitysmalli lähtee sitä, että Sarkozy halusi torjua sellaisen mahdollisuuden, että Kreikan pelastaisi IMF. Sen pääjohtaja kun oli toinen ranskalainen, IMF:n presidentti Strauss-Kahn, jota pidettiin Sarkozyn todennäköisimpänä haastajana Ranskan seuraavissa presidentinvaaleissa.

Neljäs selitysmalli on se, että tuohon aikaan, jolloin yleismaailmallinen pankkikriisi oli vielä tuoreessa muistissa, Sarkozy halusi turvata ranskalaisten pankkien aseman ja tällä tavoin estää Kreikan lainojen mahdolliset uudelleenjärjestelyt. Tämän tulkinnan puolesta puhuu myös se, että Saksa omaksui Sarkozyn kannan, sillä ranskalaisten pankkien ohella Kreikan suurimpia rahoittajia olivat saksalaiset pankit.

Niin tai näin, omaksumalla Sarkozyn linjauksen euroalueen maat sitoutuivat vastaamaan toistensa julkisista veloista vastoin aikaisempia EU:n maiden julkilausumia (no bail-out).

Euroalueen maiden julkistalouksien ongelmat eivät loppuneet Kreikkaan. Pian vaikeuksissa olivat myös Irlanti ja Portugali. Niiden suhteen oli meneteltävä jo Kreikan kohdalla omaksutulla tavalla.

Rahaa pelastusoperaatioihin tarvittiin paljon oletettua enemmän. Kreikalle luvattu 110 miljardia euroa ei enää riittänyt. Määrä nelinkertaistui, kun euromaat perustivat väliaikaisen tukirahastonsa. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei tämäkään riittäisi alkuunkaan, jos myös Espanja joutuisi turvautumaan toisten euromaiden tukeen. Näiden toimien avulla on vain ostettu enintään kolme vuotta järjestelyaikaa. Jo nyt tiedetään, että Kreikka tulee tarvitsemaan 60-80 miljardia euroa lisää selvitäkseen velanhoidostaan edes vuoteen 2014.

Mihin näin valtavilla operaatioilla pyritään? Onko kyse pankkien pelastamisesta ja yleiseurooppalaisen pankkikriisin estämisestä vai jostakin muusta? Jotta voisimme vastata tähän kysymykseen, on tutkittava hieman lukuja.

Kreikan valtion velat ovat 380 miljardin euron luokkaa. Se on paljon, kun ajatellaan, että kyseessä on Suomen kokoinen talous. Suomen valtion velka ole neljännestäkään tästä määrästä. Kreikan valtion suurimpia yksittäisiä velkojia ovat ranskalaiset, saksalaiset ja belgialaiset pankit. Ranskalaisen BNP-Paribas’in saatavat Kreikan valtiolta ovat noin  viisi miljardia euroa, saksalaisen Commertzbankin ja belgialaisen Dexian yli kaksi miljardia euroa ja muiden vähemmän.

BNP-Paribas on ilmoittanut, että jos Kreikan valtion lainat joudutaan järjestelmään uudelleen ja niistä pyyhitään pois esimerkiksi puolet, se olisi pankille kova isku, mutta että se selviytyisi siitä.

Näin on asianlaita useimpien muidenkin suurten eurooppalaisten pankkien kohdalla. Niiden vuotuiset voitot ovat miljardiluokkaa, joten Kreikan mahdollinen konkurssi ei niitä kaataisi, jos kohta saattaisi pyyhkiä pois pankkien yhden vuoden voitot. Kaikkiaan Euroopan pankkien saatavat Kreikan valtiolta ovat  37 miljardin euron luokkaa. Se ei ole kohtalokkaan paljon.

Kreikan konkurssi ei siten euromaiden pankkijärjestelmää kaataisi. Jos Kreikan konkurssi sen sijaan johtaisi vastaavanlaisiin järjestelyihin Irlannissa, Portugalissa ja mahdollisesti myös Espanjassa, Euroopan pankkijärjestelmä olisi todellisessa vaarassa, eikä selviäisi ilman Euroopan maiden tukea näiden maiden omille pankeille.

Missään tapauksessa tällä tavoin tarvittavat julkiset velat eivät kuitenkaan kohoaisi alkuunkaan samalle tasolle kuin  on jo sitouduttu Euroopan väliaikaisen tukirahaston perustamisen yhteydessä. Kyse on siis paljosta muustakin kuin yksityisten pankkien pelastamisesta.

Pankin pelastaminen konkurssilta valtion varoin tapahtuu yleensä pankin pääomaa korottamalla. Tällaisessa tilanteessa pankin entiset yksityiset osakkaat menettävät tuntuvan osan pankin osakkeisiin tekemiensä sijoitusten arvosta. Esimerkiksi Citibankin omistajat hävisivät enemmän kuin puolet sijoitusten arvosta, kun Yhdysvaltain liittohallitus ryhtyi pankkia tukemaan. Samalla tavalla kävi muidenkin suurten amerikkalaispankkien entisille omistajille.

Ollaanko Euroopassa siis pelastamassa pankkien osakkaita sijoitustappioilta, eikä ainoastaan heidän omistamiaan pankkeja? Niin voi olla, mutta en oikein jaksa uskoa siihen. Mikään ei olisi kapitalismille luontevampaa kuin antaa sijoittajien kärsiä nahoissaan huonojen sijoitusten seuraukset, ja näin tarjota sijoituksissaan viisaammille kilpailuetu. Jos pankkiosakkeisiin sijoittaneiden osakkaiden suojelu tappioilta on Sarkozyn politiikan tavoite, hän ei ole kapitalisti, ja EU:n kilpailuviranomaisten tulisi viedä hänet oikeuden eteen.

Uskoakseni kysymys on muusta. Yksityisten pankkien ohella Kreikkaa ovat mittavasti rahoittaneet myös erilaiset eläkevakuutusrahastot, vakuutusyhtiöt ja sijoitusrahastot, mutta ennen kaikkea Euroopan keskuspankki.

Euroopan keskuspankin suorat sijoitukset Kreikan valtion velkakirjoihin ovat noin 66 miljardia euroa. Sen lisäksi Euroopan keskuspankki on myöntänyt likviditeettitukea Kreikan liikepankeille turvaavia vakuuksia vastaan. Sen määrästä ja laadusta Euroopan Keskuspankki ei julkista tarkkoja lukuja, mutta vakuuksista epäilemättä valtaosa on Kreikan valtion velkapapereita. Markkina-analyytikkojen mukaan tällaiset Euroopan keskuspankin likviditeettilainat Kreikan valtion velkakirjoja vastaan voivat kohota yli kahteensataan miljardiin euroon.

Jos Kreikan valtion lainojen arvosta pyyhittäisiin pois esimerkiksi puolet, Euroopan keskuspankin – tai sen kansallisten osakaspankkien – tappiot voisivat kohota jonnekin 130 miljardin euron tienoille. Se on jo paljon enemmän kuin BNP- Paribas’n mahdollinen 2-3 miljardin euron vastaava tappio, ja paljon silloinkin, kun otetaan huomioon, että Euroopan keskuspankin omat varat ovat tällä hetkellä 81 miljardia euroa. Ei ole siten mitään ihmettelemistä siinä, että Euroopan Keskuspankki jyrkästi torjuu kaikki ehdotukset Kreikan valtion lainojen uudelleenjärjestelyistä, joissa suurimmat tappiot kärsisi se itse.

Jos Euroopan keskuspankki olisi tavallinen pankki, se tekisi tällaisessa tilanteessa konkurssin. Se ei kuitenkaan ole tavallinen pankki, vaan keskuspankki, joka laskee liikkeelle omaa rahaa, eikä ole tallettajista riippuvainen. Se ei siten voi koskaan tehdä likviditeettikonkurssia. Sen sijaan se ei kykenisi tällaisten tappioiden jälkeen moniin vuosiin maksamaan osakaspankeilleen – euroalueen maiden kansallisille keskuspankeille – osinkoja tuloksestaan niin kuin se on tähän asti tehnyt.

Veronmaksajien vastuulle nämä tappiot siis joka tapauksessa tulisivat, ja ne olisivat monin verroin suurempia kuin liikepankkien mahdollisesti tarvitsema tuki. Tämän rahallisen menetyksen ohella Euroopan keskuspankin “konkurssin” yhteydessä kysymys euron tulevaisuudesta nousisi aivan uudella tavalla esiin.

Vielä hurjemmaksi asetelma muuttuu, kun katsomme, millainen tilanne syntyisi, jos Kreikan ohella myös Irlanti, Portugali ja mahdollisesti vielä Espanja kaatuisivat. Kaikki tappioluvut vähintäänkin viisinkertaistuisivat. Irlannin rahoittajien joukossa etusijalla ovat englantilaiset pankit, joten yksityisellä puolella tappiot jakaantuisivat laajemmalle. Sen sijaan Euroopan keskuspankin tappiot eivät jakaantuisi minnekään, vaan kasvaisivat vielä nopeammin. Euromaiden mahdolliset konkurssit ovat siten suurelta osaltaan jo nyt euroalueen maiden veronmaksajien sylissä, eikä niitä voi enää siirtää muualle.

Kysymys kuuluu, milloin ne ollaan valmiita ottamaan vastaan ja kirjaamaan lopullisiksi tappioiksi, ja mitä sitten tapahtuu. Sarkozyn toive on, ettei näin tapahdu ainakaan kolmeen vuoteen ja että siinä ajassa euroalueesta olisi tämän kriisin avulla tehty federaatio, kaikkien euromaiden velka olisi yhteistä velkaa, eikä sen jälkeen mitään jo tehtyä voitaisi enää tehdä tekemättömäksi.

Mitä federaatiolla saavutettaisiin? Miten se olisi synnytettävissä?

Tuntemistani taloustoimittajista Financial Timesin Wolfgang Munchau on perusteellisimmin analysoinut Euroopan Unionin julkistalouksien kriisiä. Kesäkuun alun kolumnissaan (FT 6.6.2011) hän toteaa aluksi, että euron ongelmat johtuvat siitä, että EU on liian vahva hajotakseen, muta liian heikko voidakseen toimia kunnolla. Jo nyt on hänen mukaansa väistämätöntä, että Euroopan maat ottavat kollektiivisesti vastatakseen Kreikan, Irlannin ja Portugalin jatkuvasta rahoittamisesta.

Se ei kuitenkaan ole poliittisesti mahdollista, ellei EU:n toimeenpanovaltaa vahvisteta. Ennen kaikkea EU:n on otettava valvontaansa euroalueen maiden julkistaloudet. Tämä voidaan toteuttaa siten, että Euroopalle valitaan yhteinen valtionvarainministeri, joka saa valtuudet määrätä euroalueen maiden julkistalouden puitteista.

Myös pankkivalvonta on keskitettävä yksiin käsiin, eikä sitä voi enää jättää yksittäisten euroalueiden maiden hoidettavaksi kansalliselta pohjalta. Kolmanneksi euromaiden oikeus ottaa velkaa omissa nimissään on rajattava. Velanotto tulisi jatkossa tehdä Euroopan nimissä, kaikkien euromaiden takaamina eurolainoina.

Euroopan yhteinen rahajärjestelmä on siten jatkossa mahdollinen vain vahvistamalla Euroopan Unionin federalistisia piirteitä – keskittämällä talouspoliittista valtaa ja karsimalla kansallista itsemääräämisoikeutta.

Onko vaihtoehtoja?

Vaihtoehtoja on aina, tässä tilanteessa jopa useita. Kreikan voi antaa kaatua. Sijoittajat kärsivät tappionsa ja Euroopan keskuspankki omansa. Sen jälkeen on katsottava, kuinka käy Irlannin, Portugalin ja Espanjan.

Tässä kohtaa on korostettava sitä, että Kreikan mahdollinen konkurssi ei välttämättä merkitse sitä, että myös Irlanti, Portugal ja Espanja kaatuvat. Sen sijaan Kreikan mahdollinen irtoaminen euroalueesta ja paluu takaisin omaan valuuttaansa drakmaan, veisi mukanaan ainakin Portugalin ja Espanjan, luultavasti myös Italian, sillä ne ovat kaikki talouksiltaan vähintäänkin turismimaina sillä tavoin samanlaisia, että jos yksi maa parantaa kilpailuasemiaan devalvaation avulla, muut joutuvat seuraamaan perässä.

Euro toisin sanoen hajoaisi. Sijoittajien ja Euroopan keskuspankin tappioista tulisi tällaisesta tapauksessa niin suuria, että seurauksena olisi myös yleiseurooppalainen pankkikriisi, ja huonoa aikaa moniksi vuosiksi eteenpäin. Tällainen vaihtoehto ei ole siten millään tavoin houkutteleva.

Toinen vaihtoehto on, että euro hajotetaan muulla tavoin. Saksa voisi yksipuolisesti irrottautua siitä. Periaatteessa on niin, että eurosta ei voi yksikään maa erota, mutta samalla tiedämme, että kansainväliset sopimukset sitovat vain heikommassa asemassa olevia maita, eivät suurvaltoja, ja Saksa on eurooppalainen suurvalta. Se siis voisi yksipuolisesti erota eurosta.

Useat muut maat, esimerkiksi Hollanti, Itävalta ja Suomi todennäköisesti seuraisivat perässä. Ranska, Belgia ja Luxemburg joutuisivat harkitsemaan jäisivätkö ne tynkä-euroon yhdessä Välimeren maiden kanssa, vai seuraisivatko ne Saksaa. Tynkä-eurovaihtoehdossa Välimeren maiden kilpailukyky korjaantuisi nopeasti euron kurssin romahtaessa, mutta samalla niiden ulkomainen velka pysyisi ennallaan, kun se on joka tapauksessa euromääräistä. Näin nämä maat selviytyisivät kohtuullisen nopeasti. Myöskään Euroopan keskuspankki ei kärsisi tappioita.

Miksi sitten tällaisesta vaihtoehdosta ei ole julkisuudessa keskusteltu? Suoraan sanoen, en tiedä.

Yksi syy on se, että tämä vaihtoehto siirtäisi taloudellisia ongelmia Välimeren maista muualle. Saksan markan kurssi kaiken todennäköisyyden mukaan kohoaisi tuntuvasti euroon nähden. Se heikentäisi Saksan kansainvälistä kilpailukykyä, samalla kun Saksan pankit ja vakuutuslaitokset kärsisivät merkittäviä valuuttakurssitappioita eurossa pysyviin maihin tekemistään sijoituksista. Nämä tappiot ne joutuvat kuitenkin kärsimään joka tapauksessa, joten tämä näkökohta ei ole merkityksellinen. Vain tappioiden alaskirjauksen ajoituksella on enää merkitystä.

Sen sijaan suuri poliittinen merkitys olisi sillä, että euroalue hajoaisi, ja kehitys kohti federatiivista Eurooppaa, joka on etenkin Ranskan poliittinen tavoite, loittonisi näkymättömän kauas tulevaisuuteen. Tämän sinänsä realistisen ja taloudelliselta kannalta hyvin perustelun ratkaisun esteenä ovat siten ennen kaikkea muuta federatiiviset poliittiset pyrkimykset.

Kysymys ei siten ole Kreikan pelastamisesta, eikä pankkien tappioiden välttämisestä tai pankkien osakkaiden sijoitusten turvaamisesta, vaan eurosta ja Euroopan federatiivisesta unelmansa ja Saksan ja Ranskan lyhyen tähtäimen poliittisista ja taloudellisista eduista.