Miksi Lukas Moodyssonista, iloisia elokuvia tekevästä kultapojasta, on tullut ahdistunut kapinallinen?
Lukas Moodysson, 40, on hiljainen ja kohtelias mies. Hän vaikuttaa enemmän omassa rauhassaan työskentelevältä runoilijalta kuin ohjaajalta, jonka viimeisin elokuva Mammutti tehtiin kolmella mantereella, kymmenen miljoonan euron budjetilla.
Mammutti on Moodyssonin ensimmäinen englanninkielinen teos. Amerikkalainen Michelle Williams ja meksikolainen Gael Garcia Bernal näyttelevät elokuvassa newyorkilaista avioparia. Isä Leo on internet-miljonääri. Äiti Ellen on uuttera kirurgi. Heidän tyttärellään on oma lastenhoitaja, isäntäperheen ikäinen eli kolmikymppinen filippiiniläinen Gloria.
Turhauttava työmatka yksityiskoneella Thaimaahan herättää Leossa kapinamieltä. Hän jättää huippuhotellin, esiintyy reppumatkaajana ja tapaa rakkautta etsivän baaritytön Cookien.
Elokuvan tarina jää ikään kuin kesken: Moodysson ei kerro, miten pariskunnan lopulta käy.
”Romanttinen tapa katsoa asiaa on uskoa, että he muuttavat elämäntapojaan. Realisti sanoo, että he eivät muutu, koska he eivät halua muuttua”, Moodysson pohtii.
Elokuvan nimi ja keskustelut eläinten sukupuuttoon kuolemisesta saattavat viitata ihmiskunnan kohtaloon.
”Sitä voi miettiä. Mutta minä olen optimisti. Se tarkoittaa, että kaikki on huonosti, mutta uskon, että asiat voivat parantua. Pessimistin mielestä kaikki on huonosti eivätkä asiat voi kääntyä parempaan.”
Miksi Moodysson tekee elokuvia, eikä esimerkiksi politiikkaa?
”Haluan tartuttaa jotain yleisöön.”
Tartuttaa - ehkä muutoksen viruksen?
”Niin.”
Ainakin Moodysson itse on muuttunut. Iloisia elokuvia tekevästä kultapojasta on tullut ahdistunut kapinallinen.
Kelataan kymmenen vuotta taaksepäin.
Pikkukaupungin nuorista kertova Fucking Åmål oli yllätysmenestys, joka levisi ympäri maailman ja teki Moodyssonista kertaheitolla maansa ykkösohjaajan.
Moodysson ei ollut tulokas Ruotsin kulttuuripiireissä. Hän oli julkaissut ensimmäisen runokirjansa 17-vuotiaana ja romaanin kaksikymppisenä.
”Fucking Åmål ehkä näytti esikoiseltani, mutta ei se siltä tuntunut. Olin tehnyt sitä ennen jo paljon”, Moodysson toteaa.
Fucking Åmål ei ollut vain nuorisoelokuva, vaan valloitti aikuisetkin. Myös kansalliset muurit kaatuivat: Pohjoismaissa sytyttiin taas naapurimaiden elokuvista. Moodyssonin suojista esiin nousi myös muita lahjakkuuksia, kuten ruotsinlibanonilainen Josef Fares.
Seuraavaksi Moodysson kirjoitti televisiosarjaa Lupauksien maa, joka kertoi iranilaismiehen ja somalinuorukaisen elämästä pakolaisina Ruotsissa. Jokaista jaksoa katsoi kaksi miljoonaa ruotsalaista.
Toisessa elokuvassaan Kimpassa Moodysson kertoi 1970-luvun kommuunielämästä lämpimästi, muttei kritiikittömästi. Jälleen tehtiin katsojaennätyksiä.
Kriitikot puhuivat uudesta Ingmar Bergmanista, sillä erotuksella, että Moodyssonin elokuvat olivat valoisia, melkein suloisia. Bergman itse kutsui häntä nuoreksi mestariksi.
Moodysson oli Ruotsin kulttuuripiirien puolijumala ja koko pohjoismaisen elokuvan supersankari.
Sitten optimismi jäi.
”Ruotsalaiset alkoivat pitää minusta liikaa. Se ärsytti.”
Moodysson puhuu ystävällisesti. Silti voi aistia, että häntä hieman tympäisee haastattelujen antaminen, elokuvan valmistumista seuraava julkisuus.
Sille ohjaaja antoi piupaut jo voittaessaan Ruotsin Jusseissa eli Guldbaggeissa Fucking Åmålilla. Hän näytti yleisölle keskisormiaan.
”Julkisuus on vaarallista. Jos kuuntelet, kuinka sinua kehutaan tai mollataan, saatat ryhtyä elämään toisten odotusten mukaan. Halusin sanoa ei. Päätin tehdä elokuvia, jotka näyttävät, etten ole kiva ihminen. Halusin, ettei minusta pidetä.”
Lilja 4-ever seurasi äitinsä hylkäämää venäläistyttöä, joka päätyi seksiorjaksi Ruotsiin. Elokuva oli tehty itkettämään, se otti katsojaa kurkusta. Toiset nurisivat sensationalismista, toisten mielestä aihe oikeutti keinot.
Vuonna 2003 Moodysson valmisteli sopimusta amerikkalaiselokuvasta.
”Aiheena oli perhe, jossa kaikki työskentelivät pornoteollisuudessa. Piti olla isot niminäyttelijät. Elokuvasta olisi voinut tulla hyvä, mutta minusta alkoi tuntua, etten kykene tekemään sitä”, Moodysson kuvailee.
”Juoniaineksista syntyi Reikä sydämessä.”
Hollywood-elokuvan sijaan tulikin sen täydellinen vastakohta. Reikä sydämessä käväisi Suomenkin elokuvateattereissa. Harva meni katsomaan, ja heistä moni tyrmistyi niin, että poistui kesken näytöksen. Kokeellinen elokuva seuraa amatööripornon tekijöitä.
Moodyssonin kuvaus pohjalle putoamisesta on sietämätön.
Liljasta on seitsemän vuotta. Reikä sydämessä -elokuvan jälkeen syntyivät Terrorister-dokumentti sekä kollaasimainen Container, jota on esitetty enemmän taidemuseoissa kuin elokuvateattereissa.
Mammutti on paluu perinteiseen, ”tavalliseen” kerrontaan.
Englanninkielisyydestä ja tähdistä huolimatta se on taattua Moodyssonia.
”Meille oli alusta asti selvää, ettemme ota amerikkalaista rahaa. Elokuva on ruotsalainen”, Moodysson toteaa.
Mammutti esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa. Kriitikkovastaanotto oli ristiriitainen.
Monet pitivät elokuvaa naiivina ja saarnaavana. Toiset kiittivät Moodyssonin rohkeutta käsitellä hankalia, mutta perustavaa laatua olevia kysymyksiä.
Moodysson itse ei yllättynyt.
”On hyvä merkki, jos ihmiset reagoivat eri tavoin. Minua alkaa aina epäilyttää, jos kaikki suhtautuvat johonkin samalla tavalla”, ohjaaja sanoo.
”Toisten mielestä loppu on onnellinen, kauhean banaali ja hollywoodmainen. Jotkut pitävät sitä liian kolkkona. Heidän tulkintansa mukaan perhe on umpikujassa.”
Moodysson miettii hetken.
”Olen erittäin iloinen siitä, että Berliinin näytöksessä buuattiin. En olisi iloinen, jos kaikki olisivat buuanneet. Mutta se että muutamat buuasivat - tulin tosiaankin siitä iloiseksi, usko pois.”
Ruotsissakin Mammutti jakoi mielipiteet.
”Siellä toiset sanoivat, että elokuva on lapsellista antikapitalismia. Toiset taas pitivät sitä taantumuksellisena.”
Yksi Mammutin teemoista on liikaa työtä tekevän äidin etääntyminen omasta tyttärestään. He näkevät vain harvoin, ja filippiiniläisestä lastenhoitajasta on tullut sijaisäiti.
”Jos on taantumuksellista sanoa, että vanhemmat ja lapset tarvitsevat toisiaan, niin sitten olen mielelläni taantumuksellinen.”
Mammutti tarraa moniin asioihin, joista länsimaissa podetaan syyllisyyttä. Vanhemmuuden rinnalla toinen keskeinen aihe on globalisaatio.
”New Yorkiin sijoittuminen tuli tarinasta. Ajattelin sen olevan länsimaiden keskipiste. Samalla logiikalla kuin al-Qaida ajatteli.”
Moodyssonia inspiroi siirtotyöläisyys. Filippiinit hän valitsi yhdeksi tapahtumapaikaksi, koska maan kansalaisista lähes kymmenen prosenttia työskentelee ulkomailla.
”Monien isät ovat poissa, ulkomailla tehtaissa, ja arjen taakka jää äidin kannettavaksi. Tai äiti on toisella puolella maailmaa huolehtimassa vieraan perheen lapsista. Filippiinit on ääriesimerkki. Joka suvusta moni on ulkomailla. Jokaisella koekuvauksissa käyneellä filippiiniläisellä oli aiheesta tarina kerrottavanaan.”
Mammutti puuttuu myös siihen, kuinka äveriäät länsimaat käyttävät kehitysmaita raa’asti hyväkseen. Elokuvassa tämä suhde saa yksilötasolla seksuaalisia ja rikollisia muotoja.
”Thaimaa on mukava paikka, mutta monissa paikoissa siellä seksiteollisuus on hyväksytty täysin. Ihmisistä tehdään esineitä.”
Elokuvan Leo saa Bangkokin yökerhoihin ja tyttöbaareihin pääsyä odottavalta työkaveriltaan lahjaksi arvokkaan, mammutinluulla koristellun kynän. Siinä on fallossymboliikkaa, mutta toinenkin vertaus. Kynän hinnalla voisi ostaa tytön Bangkokissa viikoiksi, mutta käyttöesineenä se ei ole juuri minkään arvoinen. Luksus voi olla suhteellista.
Hieman yllättäen Moodysson samastuu elokuvansa hahmoista Leoon, joka on naiivi, mutta ainakin halukas kokemaan, kyseenalaistamaan - ja tuntemaan syyllisyyttä.
”Olen ollut tilanteissa, joissa näen jotain pahaa ja se tuntuu kamalalta ja haluan tehdä jotain heti. Jotain lapsellista ja tyhmää, kuten antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Ei se ole aina tyhmää. Lilja 4-everin tiimoilta perustimme säätiön, joka on välittänyt rahaa apujärjestöille. Mutta aina kun annan rahaa, teen sen koska haluan tuntea oloni sankarilliseksi. Eivät yksittäiset teot riitä, jos epäoikeudenmukaisuutta tukevia rakenteita ei muuteta.”
Moodyssonin hyväntekijäkin voi olla moraalisesti heikoilla jäillä. Leokaan ei voi miljoonillaan muuttaa rakenteita, jotka ovat tehneet Cookiesta prostituoidun.
”Miksi Leo maksaa baaritytölle, vaikkei halua seksiä? Tekeekö hän sen vain saadakseen hyvän omantunnon?”
Moodyssonin maailmassa kaikki tulee kyseenalaistaa. Ei ole ihme, että hänen suosikkimuusikkonsa on kroonista syyllisyydentuntoa poteva britti Morrissey, joka kritisoi yliseksualisoitunutta maailmaa ja suosittelee vegetarismia. Kuten Moodysson itse.
Mammutissa ei kuitenkaan soi Morrissey, vaan Ladytronin kappale, jonka kertosäe pauhaa you destroy everything you touch, tuhoat kaiken mihin kosket.
”Minusta tuo ajatus on hyvin totuudellinen. Kaikki mitä teemme aiheuttaa tuhoa. Lennän Helsinkiin - maapallo saattaa kärsiä. Tulen hotelliin - miten pyykit pestään, kuinka paljon siivooja saa palkkaa? Kosken johonkin, ja se saattaa hajota”, Moodysson sanoo ja hipaisee ravintolan lasipöytää hellästi.
Mammutti näyttää kursailematta, kuinka äveriäällä länsimaisella tuntuu olevan vapaus tehdä mitä tahansa. Leon tarinassa esille nousee toinenkin hyväosaisten vapaus: mahdollisuus kyseenalaistaa omat ratkaisut. Siihen rutiköyhällä Cookiella ei välttämättä ole rahkeita.
”Optimismia on se, että kysytään: Mikä on oikein? Mitä Jumala haluaisi minun tekevän? Kun tämä prosessi jatkuu, on toivoa.”
Moodysson itse tunnustautuu kristityksi.
”Hyvin epäilevällä tavalla”, ohjaaja mutisee ja miettii pitkään.
”Elokuvissani on uskonnollinen sävy, ne kaikki ovat keskustelua Jumalan kanssa.”
Pohtiminen vie tovin.
”Se on enemmän kinastelua tai kamppailua Jumalan kanssa kuin ylistämistä.”
Mammutin traagisessa sivujuonessa newyorkilaisperheen lastenhoitajan oma poika kaipaa Filippiineillä äitiään kotiin. Leon ja Ellenin tytär puolestaan on kiintynyt nannyyn, Gloriaan.
Yhdessäolon ongelmien teema hallitsi myös Kimpassa-elokuvaa.
”Joku taisi sanoa, että Kimpassa kertoi ongelmista, joita seuraa kun ollaan liikaa yhdessä. Mammutti kertoo siitä, kun ollaan liian vähän yhdessä.”
Elokuvassa lapset esittävät ääneen kysymykset, joiden pohtimiseen aikuisilla ei ole aikaa tai uskallusta. Moodyssonin omat lapset ovat 5-, 10- ja 13-vuotiaita.
”Olen etuoikeutettu, koska voin olla niin pitkiä aikoja kotona perheen parissa, tekemättä muuta kuin ajatustyötä.”
Vielä Kimpassa-elokuvan tiimoilta antamassaan haastattelussa Moodysson sanoi, että jokaisessa hänen elokuvassaan on onnellinen loppu.
Asian mainitsemista seuraa hiljaisuus.
”Tavallaan kaikissa elokuvissani on onnellinen loppu”, Moodysson pohtii.
”Onnellinen loppu ei ole urheilutermi, se ei ole voitto tai maailmanennätys. Onnellinen loppu on valonpilkahdus pimeimmällä hetkellä.”
Mikä saa ahdistuneen Moodyssonin jatkamaan elokuvien tekemistä?
”Onpa iso kysymys. Ehkä minun on pakko. Joskus haluaisin tehdä muuta. Mutta elokuvat tuntuu minun tehtävältäni.”
Ja joskus - harvoin - se on myös tyydyttävää.
”Lyhyinä hetkinä. Kun kirjoitan tai leikkaan, tai muutaman sekunnin ajan, kun näyttelijät tuntuvat kuvattaessa täydellisiltä. Äh, nyt kuulostan marttyyrilta. Mutta ne hyvät hetket ovat harvassa.”
Mammutti ensi-illassa 17. huhtikuuta.
Lukas Moodysson , Mammutti , elokuva
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Railin kommentti kuvaa jokseenkin täydellisesti syytä siihen, miksi Suomesta ei tule hyviä elokuvaohjaajia, eikä oikein mitään muutakaan. Jos Ruotsista ei olisi tullut yhtäkään hyvää elokuvaohjaajaa, niin se ei Suomen tilannetta auttaisi. ”Epäreiluudella” ei ole siis asia kanssa mitään tekemistä, vika on ihan suomalaisissa itsessään.
Suomalainen tasapäistävä, kateellinen, ja vähättelyä kannustamisen sijaan suosiva kulttuuri on suurin este lahjakkaille yksilöille. Aki Kaurismäkeä pilkattiin, kunnes hän sai maailmalta arvostusta. Silti vielä silloinkin kun Kaurismäellä jo oli nimeä elokuvapiireissä,
nerokas kulttuuriministeri häpesi hänen tanssahteluaan Cannesin punaisella matolla. Ahtisaarta pilkattiin koko presidenttiytensä ajan, mutta kylläpäs muuttui ääni kellossa kun tuli Nobel. Suomalaisissa ylipienissä kulttuuripiireissä on vahva konsensuksen henki, jossa joko olet mukana tai olet ulkona (–ellet sitten onnistu kaikesta huolimatta tekemään jotain hienoa, jonka jälkeen sinut toivotetaan mukaan kultapossukerhoon avoimin käsin). Piireissä pyörivät laumasieluiset ihmiset, joilta on turha odottaa omaperäisyyttä, joka on elinehto esimerkiksi auteur-tyyliselle elokuvaohjaajalle.
Omaperäisyyttä ja näkemystä kun ei voida opettaa missään innovaatioyliopistoissa, eikä niitä voi opetella edes katsomalla kaikkien maailman auteureiden elokuvat. Se, kuinka hyvin ympäristö sietää erilaisuutta, korreloi omaperäisyyden esiintymisen kanssa. Tästä hyvästä saamme jatkossakin katsella mm. selintuottoisia elokuvia ja suomalainen elokuva”kulttuuri” jatkaa lainaamista/pöllimistä muualta.
Aiheen tiimoilta suosittelen katsottavaksi myös elokuvaa Ystävät hämärän jälkeen. Ruotsalainen sekin, ja hemmetin hyvä. Kyllä on epäreilua että tekevät tarinan koulukiusaamisesta, vaikka Suomella on suunnilleen patentti aiheeseen…
whitejazz, ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Välillä vain tuntuu, että ellei naapurimaan geeneissä ole jotain erityislahjakkuutta sisältävää ominaisuutta, on Ruotsilla onnea matkassa kansalaistensa menestyksen suhteen. Tuntuvat olevan meitä parempia lähes joka lajissa… Ja urheilussahan suoritusta voidaan myös mitata ja verrata.
Ohjaajia on ehkä vähän, mutta ilman kielimuuria täältä olisi voinut lähettää vaikka Hollywoodiin kovatasoisia näyttelijöitä kuten Tauno Palo (oli yhtä karismaattinen kuin Clark Gable), Regina Linnanheimo (yhtä kohtalokas ja kaunis kuin Garbo), Ansa Ikonen (yhtä säihkyvä ja kipinöivä kuin Carole Lombard) ja Matti Pellonpää (yhtä intensiivinen kuin James Dean).
Musiikin saralla suomessa on jopa enemmän lahjakkuutta ja omaperäisyyttä (tai ainakin omapäisyyttä) kuin Ruotsissa: 22 Pistepirkko, Hanoi Rocks, Badding, Mana Mana, Hurriganes, Kauko Röyhkä… ehkä kansankodissa on liian kivaa kapinalliselle
rockille?
Urheilussa voi toki tehdä ennätyksiä ja saavuttaa voittoja, mutta niistä eivät edes urheilijat itse voi nauttia uudestaan ja uudestaan vuosien kuluttua kuten esim. elokuvista, kirjoista tai muusta taiteesta. Urheilusuoritus on vähän kuin jotkut ”kenellä on suurin kurpitsa” -kilpailut (tuli mieleeni jostain vanhasta akuankasta). Okei, voit onnistua kasvattamaan suurimman kurpitsan, saat palkinnon ja kurpitsastasi otetaan kuva, mutta seuraavana vuonna kilpailu alkaa taas alusta, eikä sinulla ole vuoden päästä voitokkaasta kurpitsastasi jäljellä muuta kuin kuva ja muisto. Jotenkin urheilu ja vihannekset vain muistuttavat toisiaan…;)
Se mikä tekee vaikutuksen Moodyssonissa, kyky kritisoida omaa aikaa ja maata joko huumorilla (Kimpassa, Åmål) tai tai kirveellä (Lilja, Reikä sydämessä), puuttuu suurimmasta osasta suomalaisista elokuvista. Tuntuu, että ohjaajat valitsevat keskitien koska eivät uskalla tai eivät vain osaa.
Suomessa odotetaan,että on kulunut aikaa tarpeeksi jostain polttavasta aiheesta.Ei tunnu oikein uskallusta löytyvän tehdä elokuvia aiheista jotka puhuttelevat meitä tällä hetkellä.Täällä pelätään liikaa leimautumista,vaikka elokuva olisi todella hyvä taiteenmuoto purkaa kansakunnan tuntoja ja herättää keskustelua.Niinkuin olemme varmasti kaikki huomanneet niin Suomessa voi tietyt ihmiset todella huonosti ja mielummin,että puhuisimme ongelmista niin meillä on tapana vain sulkea korvat ja silmät.Aiheina voisi olla nuorten pahoinvointi,nuorten miesten syrjäytyminen,miesten itsemurhatilastot,maahanmuuttajat,koulusurmat,tasa-arvo kysymykset jne.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Hetkinen tilausta käsitellään.
Raili kirjoitti:
Epäreilua, että Ruotsista tuntuu tulevan aina ne paremmat elokuvaohjaajat…