Teija Sopanen 1933-2011: "On helpompi elää pitämällä ihmisistä kuin epäilemällä"

Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Teija Sopanen, 1933-2011. Kuva Tea Karvinen / Lehtikuva.

Toimittaja, tv-kuuluttaja Teija Sopanen on kuollut vaikeaan sairauteen viime yönä. Hän oli kuollessaan 78-vuotias.

Sopanen oli Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjutun kohde ja aihe joulukuussa 2000. Jutussa käydään läpi Sopasen – Teijan – elämän vaiheita ja ajatuksia.

“Minun tuurini oli se, että televisiotoiminta alkoi silloin. Se oli kaikille uutta. En minä ymmärrä yhtään, en yhtään, mitä minusta olisi voinut muuten tulla. Näin se hupsahti”, hän sanoi.

“Pettymistä on tietenkin joutunut opettelemaan, mutta on sittenkin helpompi elää pitämällä ihmisistä kuin jatkuvasti epäilemällä heitä. Olen ollut huono puolustamaan itseäni, muita kyllä.”

Ammatiltaan Teija: Teija Sopanen Suomen Kuvalehdessä 51-52/2000

Ovisummeriin vastataan heti. “Minä varoitan sinua”, Teija sanoo. Ihmettelen, mikä nyt on.

“Minulla on papiljotit päässä ja täällä on täysi kaaos.” Sanon lopettaneeni rullapäisten naisten pelkäämisen ja olevani varovainen harhautuneiden tavaroiden kanssa.

Kaaos on tietysti suuresti liioiteltua. Salin pöydällä on tosin huima läjä henkareita, mutta ne kaikki ovat pöydällä ja yhdessä kasassa. Rullat päässä kertovat siitä, että illalla on keikka, henkarit pöydällä ovat joulun ennusmerkkejä.

“Minulla on tarve saada asiat järjestykseen, enkä tiedä kuka ne aina sotkee.”

Teija sanoo tietävänsä, etteivät tontut kurki kaappeihin, eivät ainakaan vaatekaappeihin. Toisaalta ei siitäkään voi olla täällä Kruununhaassa varma, häneltä ovat nyt joka tapauksessa jääneet järjestelyt kesken.

“Joulun aikaan käy aina niin, että minulla on hyvät suunnitelmat, ja sitten aina tulee joku ja sotkee kaiken niin kuin sinä nyt.”

Teija leväyttää pöydälle nipun uusimpia valokuvia ehdottaen, että seurustelen hänen lastenlastensa kanssa sen aikaa kun hän käy keittämässä kahvia.

Teija huutaa keittiöstä, ettei hän tarjoilekaan suomenniemeläistä omenamehua. Selityksestä en saa selvää, se on kuitenkin jokin muistijuttu eikä henkilökohtainen rangaistus.

Pojan, Jannen, Julia on 16-vuotias ja Julius 13. Tyttären, Jaanan, Mikko 12, Maria 7 ja Miina 3.

Isovanhemmuus on niitä viimeisiä pysyviä rooleja, jotka meille mahdollisesti annetaan. Katselen poikien kuvat uudestaan. Olin heidän ikäisensä, kun televisio muutti lapsuuskotiini.

Teija oli totta toisella tavalla

Television mukana kodissa alkoi käydä kaikenlaista väkeä; oli kahdenlaista koiraa ja lääkäriä, lakimiehiä ja Bonanzan hurjat veljekset, joilla oli timantinkova faija.

Kaikki oli vaikuttavaa, mutta Teija oli totta aivan toisella tavalla. Hän puhutteli suoraan, ensimmäinen suomalainen, jolla oli tv:n kautta siihen mahdollisuus, katsoi silmiin, oli läsnä. Miten sillä tavoin tutuksi tullutta ihmistä voisi puhutella muuta kuin sinutellen. Televisiolähetykset alkoivat säännöllisesti 1958, ja Teija kuulutti niissä 17 vuotta. Hän on edelleen niitä harvoja suomalaisia, jotka tunnetaan etunimeltä.

Se, että Teija oli vuoden 1953 Suomen Neito, oli enemmänkin itsestäänselvyys kuin lisäarvo. Ei kai nyt sellaiseen uuteen ja mullistavaan välineeseen kuin televisio hankittu kuuluttajia pyykkituvalta.

No, joka tapauksessa nyt hän on kotonaan, hän on asunut näitä neliöitä 36 vuotta, hän istuu etunojassa käsivarsiaan polviinsa tukien, hänellä on liina rulliensa suojana, ja hän kysyy, olinko ajatellut jotain erinomaisen viisaita kysellä. Teija kysyy siksi, että hän tietää aivan toisenlaisen paikan ja tilanteen ajatella avaria.

Kiistän kaikkinaiset pyrkimyksetkin mihinkään syvämietteisiin, sanon vain ihmetteleväni, miten hän on noin täysipäisenä kaikesta selvinnyt. Maksimaalinen julkisuus alusta lähtien, kaksi avioeroa, yksinhuoltajuutta, taloudellisia vaikeuksia, tv:n jälkeen 17 vuotta Seuran toimittajana, mikä sekään ei ole ollut mitään kevyttä harrastustoimintaa.

Onhan tietysti mahdollista, että elämästä olisi tullut ohkaisempi ja vähemmän monipolvinen, mikäli hän ei olisi lähtenyt televisiosta 1974. Hänelle tarjottiin Mona-Lisan päätoimittajuutta. Palkkaa oli luvassa sen verran enemmän, että 41-vuotias yksinhuoltaja ymmärsi asian käytännöllisen merkityksen. Kun hän kertoi työnantajalleen saamastaan tarjouksesta, Teijalle tarjottiin pastillia. Ei muuta.

Suomen Neito Teija Sopanen lähdössä Amerikkaan osallistumaan Miss Universum -kilpailuihin heinäkuussa 1953. Kuva Lehtikuva.

Ystävyyden ja journalismin raja

Mona-Lisan vaihe jäi yrityskauppojen vuoksi lyhyeksi. Seuran toimittajana aloittamiseen liittyi paniikki. “Tein öisin päässäni loistavia lauseita, joista aamulla ei ollut jälkeäkään.”

Tunnistan oireen. Yön turvissa sitä heittäytyy siivilleen itsevarmana kuin merikotka, joka pystyy mihin tahansa iskuun, minkälaiseen lyyriseen kaartoon tahansa ja jonka säkenöivältä katseelta ei välty yksikään yksityiskohta. Aamuisin olo on kuin varpusella tyhjällä lintulaudalla.

“Ajattele nyt minkälaista väkeä olen tavannut. Hoveissa liikkunut, Kremlissä käynyt. Miten sitä voi päätyä sellaisiin paikkoihin, että tämäkin vielä. Sitä minä ajattelin monta kertaa”, Teija sanoo.

Sellaiset kysymykset todistavat, etteivät itsestäänselvyydet vieneet iloitsemisen kykyä.

Teijalla oli poikkeuksellinen rooli toimittajana. Hän ei tuntenut ainoastaan julkisuuden henkilöitä, hänellä oli erinomaiset yhteydet myös poliittiseen establishmenttiin. Lehti tarvitsi tätä verkostoa; sen tietoja, sen ihmisiä. Teija taas joutui ratkomaan, missä kulkee ystävyyden ja journalismin rajat. Jos joku luulee, että se on helppoa rajankäyntiä, erehtyy. Aikalaistodistajat muistavat, että Teija ratkaisi asiat ystävyyden kannalta.

Tosin Seurassa muistetaan, miten Teija saattoi koskettaa kämmenselällä otsaansa klassisen baletin parhaiden perinteiden mukaan ja huokaista traagisesti elämän julmien vaatimusten yllättäessä hänen suojaamattoman journalistisen tahtotilansa. Baletti mainitaan tässä siksi, ettei Teijasta juuri ole tehty juttuja, jossa ei mainittaisi hänen intohimoista suhdettaan balettiin. Tätä traditiota ei ole syytä rikkoa.

Näiden muistettavien huokailujenkin perusteella olen lipsauttaa, että pidän häntä jollain tavoin “viattomana isoäitinä”, mutta siinä taitaa jo mennä sekaisin viattomuus ja sosiaalinen lahjakkuus. Teija on sosiaalisesti lahjakas. Hänellä on ystäväjoukko, joka verkostona välittää, huolehtii, jakaa iloa ja surua, ottaa vastuuta.

Huippuasiantuntijan mukaan Suomessa on kaksi ihmistä, jotka ovat pystyneet hallitsemaan julkisuutensa: Teija ja Ritva Valkama.

“Julkisuus on aiheuttanut murhetta läheisilleni tavalla, jonka osittain olen vasta jälkeenpäin ymmärtänyt.”

Jopa ei-osasto onnistuu nykyisin

“Minun tuurini oli se, että televisiotoiminta alkoi silloin. Se oli kaikille uutta. En minä ymmärrä yhtään, en yhtään, mitä minusta olisi voinut muuten tulla. Näin se hupsahti.”

Hän täyttää 70 vuotta kahden vuoden kuluttua. “Säikähtää, kun katsoo peiliin. Miten tässä näin pääsi käymään, mitä tässä on oppinut.”

Nurjamielisyyttä, ehdotan.

“Se ei ole kivaa”, Teija sanoo.

Katkeruutta?

“Se vie voimia.”

Ilkeyttä?

“Ei sovi minulle. Pettymistä on tietenkin joutunut opettelemaan, mutta on sittenkin helpompi elää pitämällä ihmisistä kuin jatkuvasti epäilemällä heitä. Olen ollut huono puolustamaan itseäni, muita kyllä.”

Teija on aina luullut, että kun hän kohtelee ihmisiä oikein, häntäkin kohdellaan oikein. Sittemmin hän on huomannut, ettei maailma ihan niinkään toimi. Teijaa on ollut helppo loukata olemalla tyly ja kova, on edelleen.

Teija sanoo elävänsä “pientä renessanssia”, jonka aiheutti Leif Wagerin muistelmateoksen ilmestyminen. Teija on käynyt puhuttamassa Leifiä erilaisissa markkinointitilaisuuksissa. Rullat ovat nyt päässä siksi, että hän on illalla menossa juontamaan ystävänsä Jorma Weneskosken soitannollista iltaa.

On tilaisuuksia, joista vanhan ystävyyden vuoksi ei kieltäydytä, on tilaisuuksia, joihin on muutoin vain hauska mennä, mutta “jopa ei-osasto onnistuu nykyisin. Silläkin tavoin olen tullut vähän rohkeammaksi.”

Järjissään kaiken aikaa

Hän nousee äkisti tuoliltaan. “Taulukin ihan vinossa”, hän sanoo, käy suoristamassa. “Unto Koistista. Pääsinpä sanomaan.”

Kysyn, onko hänellä yksinoikeus tähän kelpoisaan kotikikkaan. Teija sanoo, että keino on vapaasti lainattavissa.

Jos olisin lapsenlapsi, minua todennäköisesti suuresti viehättäisivät nämä huoneet. Ne ovat jännittävällä tavalla tavarasoituneet, eläväksi esinöityneet.

Teijan kohdalla olisi suorastaan klassiset mahdollisuudet, että hän joko juopottelisi tai roikkuisi kynnet lohkeillen palstojen reunoissa etsien vieroituslääkitystä elämänkestoisesta julkisuudesta luopumiseen. Mutta niinpä hän ei tee.

Mahdollinen ja todennäköinen selitys tasapainolle on koti. “Ainoa lapsi, se täytyy muistaa. Kasvatus oli selkeää ja siihen liittyi hirveä velvollisuuden tunto, josta on ollut haittaakin. Mitä on luvattu, se pidetään, ehdottomasti.”

“Kuta kuinkin järjissäni kaiken aikaa, niin kai voi sanoa.”

Kirjassaan Teija (Otava 1983) Elina Simonen kuvaa lapsuutta: “Teijan lapsuus on ollut turvallisen ja viehkeän porvarillisen charmin ympäröimää piano-, tennis-, ratsastus- ja tanssitunteineen. Äidin rauhallinen iltapäiväkahvi lasiverannalla, mummon kanssa kermaista kahvia omasta punaisesta kupista salin palmun alla tai pihakeinussa, isän kanssa mökillä aamukalassa. Hiekoitettuja käytäviä, joilla haravan jäljet piti olla samaan suuntaan, kaakaota lehtimajoissa, skruuvia aikuisten kanssa, isän ja äidin frakkipäivällisiä kotona, hevosten uittamista kesäisin, rusettiluistelua talvisin.”

Isä oli insinööri, jolla teroitut kynät olivat pituusjärjestyksessä työpöydällä, mutta isä myös opetti luonnon, sienestämisen, kalastamisen. Teija oli isän tyttö, ehdottomasti.

“Äiti oli säkenöivä, nokkela ja impulsiivinen murehtija. Hänellä oli käsittämätön kielipää ja hän pystyi opettamaan kaiken, minkä itse osasi ja vielä vähän yli.”

“Isän kanssa me olimme epä-älyllisiä elämännautiskelijoita.”

Isä toistuu Teijan puheessa usein. Se isä, joka oli kaiken aikaa tukenut ja kannustanut, se isä, joka oli osannut kunnioittaa nuorta naista jo pienessä tyttäressään.

Isä kuoli 1987, äiti oli kuollut runsas vuosi aikaisemmin.

Marjapensaissa suurten ajatusten kanssa

Suurta vakautta oli avioituminen teatterinjohtaja Lauri Väärän kanssa 1979. Väärä oli omavoimainen, itsetuntoinen ja erinomaisen hyvin huumorintajuissaan oleva mies, jonka päätä ja tahtoa vaimonsa julkisuusarvo ei millään tavoin heilutellut.

Suomenniemellä isännät tosin muuttivat tarinan mukaan iltakävelynsä reittiä, kun oli käynyt mahdolliseksi, että Teija saattaisi olla nähtävillä Väärän Miinan navetan kulmilla.

Lauri asui pääsääntöisesti Suomenniemellä, Teija muutti sinne kesäksi. Kesät olivat ehdottomasti rauhoitetut.

“Kun asiat olivat ennen huonosti, oli vaikea rauhoittua. Nyt jopa yksinäisyydestä osaa nauttia. Siihen liittyy tieto luotettavasta ihmisestä, joka on tavoitettavissa.”

Suomenniemi on mahdollisuutta istua marjapensaissa “suurten ajatuksieni kanssa”, se on mahdollisuutta löytää täydellinen tatti, se on mahdollista uudelleen muistaa, miltä metsä tuoksuu ja miten sammal joustaa askelen alla, se on mahdollisuutta tuijotella rantamökin verannalta veden ääriä.

Teija sanoo, että tämä kaikki on vuosi vuodelta yhä tärkeämpää, yhä välttämättömämpää.

Teija kalastaa kuten on isältään oppinut, kalastaa ja perkaa myös. “Kerran sain niin ison ahvenenjuntturan, että minun oli vaikea saada se hengiltä. Huusin Lauria apuun, ja Lauri oli sitä mieltä, että voisin kokeilla ahvenen hengiltä ottoa hukuttamalla.”

Isä virittää valkean uuniin

Teijassa on jossain määrin hoivaavaa romantikkoa, joka ominaisuus sopii jouluihmiselle. Siitä tulee suorastaan mielenkiintoinen yhdistelmä, kun joulumielinen hoivaava romantikko on henkilönä vielä keittiö- ja reseptiyhteensopiva.

Romantikkoa on sen verran realismi raapaissut, että vintillä on muovikuusi, joka löytyy aina maksettuna samasta paikasta, eikä sen koristeleminen ole yhtään havuspuuta ilottomampaa.

Jos jotain on, jota kaivata voi ja haluaa, niin “olisiko se ollut Oravi-vaihe, en oikein osaa sanoa, mutta ne olivat lumottuja aikoja”.

Isä Reino oli hankkinut Keilniemestä 40 kilometrin päässä Savonlinnasta Oravin vanhan maatalon 1960-luvun puolivälissä. Teija kuulutti vielä aattoiltana, ehti Savonlinnan yöjunaan, isä oli asemalla vastassa. Kyrönsalmen sillan yli ajettaessa oikealla puolella häälyi Olavinlinna virran pakkashuurujen vuolteissa.

Vanha maatalo tarkoitti avaraa tupaa talonpoikaiskalustoineen, vintin kesäkammareita, polkua saunarantaan, sukupolvien yhteistä aikaa, perinteitä, yhteyttä. Muistossa se tarkoittaa kaipaamista.

Teijalla on tuokiokuva. Talven valju aamuvalo käy tuvassa, tavoittaa sitten isän, joka virittää uutta valkeaa leivinuuniin joulupäivän aamuna.