Talvisota: Minne katosivat Antti ja joukko muita mielisairaita?

Suomen Kuvalehti selvitti vaiettua mysteeriä Karjanlankannaksella.

arkistot
Teksti
Petri Pöntinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Hautakiven juurelle on laskettu muovisia ruusuja ja neilikoita.

Kivipaateen on hakattu kuva naisesta, suurperheen kuolleesta äidistä. Ja surevasta lapsesta kädet silmillä.

On marraskuu 2014. Sumu lepää raskaana Karjalankannaksella.

Kivennavan kirkonmäki on autio. Talvisodan alla, 75 vuotta sitten, täällä oli hautausmaa ja Pyhän Pietarin suuri puukirkko. Kivennavan kirkonkylä on nyt Pervomaiskoje. Kirkonmäellä rapistuu venäläinen tiilirumilus, kulttuuritalo.

Kivennavalta kaakkoon, Rajajoen takana, on kuuluisa pelto. Mainilan lakeudelle ammuttiin 26.11.1939. Neljä päivää laukauksista Neuvostoliitto aloitti talvisodan. Kivennavalla tiedettiin, että sota merkitsi poltetun maan taktiikkaa. Mitään ei jätettäisi viholliselle, kaikki tuikattaisiin tuleen, myös kirkko.

Kun sodan toisena päivänä viimeiset palavat tollot oli heitetty taloihin, Kivennavalla ei pitänyt olla yhtään asukasta.

Mutta lähellä kirkkoa parkui onneton joukko, lukittujen ovien takana.

Heidän talvisotansa ei päättynyt koskaan.

 

Vantaa, joulukuu. Kerrostalon keittiössä tuoksuu karjalanpiirakka.

Helli Taponen, 88, muistaa ensimmäisen sota-aamun. Tykit jylisivät pimeässä. Jännitti mutta ei itkettänyt. Hän oli sisarustensa kanssa leikkinyt sotaa pihamaalla, kaalit olivat lentäneet tykinkuulina.

Naulakossa roikkui kuusi evakkoreppua, niissä leipää ja vaatteita.

Isä lähti viemään lapsiparvea turvaan Polviselän kylästä. Navetassa äiti poi’itti lehmää.

”Vasikka oli juuri syntynyt, yhdestoista lehmä.”

Taponen on Kivennavan tietopankki. Kun hän teki selvitystä kunnan sankarivainajista, heräsi kiinnostus siviiliuhreihin.

Oli poloja, jotka eivät ehtineet tai halunneet paeta tappavaa rautaa.

Surullisin tapaus sattui Lipolassa, rajan pinnassa.

”Pönniön talo sai täysosuman. Äiti ja kaksi lasta kuolivat heti.”

Mutta merkillisin mysteeri on Kivennavan kunnalliskodin mielisairasosasto.

”Potilaiden kohta on jäänyt epäselväksi”, Taponen kirjoittaa selvityksessään. Hän on miettinyt arvoitusta 70 vuotta, valtaosan elämästään. Eikä hän ole ainoa.

”Se on ollut kuolleeksi vaiettu asia.”

Kivennavan kirkonkylä oli vireä kaupan ja hallinnon keskus lähellä itärajaa. Kunnalliskodin mielisairasosastolle jäi lukkojen taakse potilaita, kun talvisota syttyi.
Kivennavan kirkonkylä oli vireä kaupan ja hallinnon keskus lähellä itärajaa. Kunnalliskodin mielisairasosastolle jäi lukkojen taakse potilaita, kun talvisota syttyi. © Kivennavan kirkonkylän kyläyhdistys

Helatorstaina 1934 Kivennavan kunnalliskodin pärekatolle oli lentänyt kipinä. Talo paloi poroksi. Uusi rakennettiin seuraavana vuonna.

Pihapiiriin valmistui myös suljettu osasto 25 mielisairaalle.

Ikkunoita kehystivät jämerät kalterit.

”Ei siellä raivohulluja asunut”, Helli Taponen kertoo. ”Oli hermoromahduksen kokeneita. Burnouteja niin kuin nykyisin sanottaisiin.”

Vuonna 1939 hän oli 13-vuotias pikkulotta. Polviselästä kuljettiin kirkonkylän kouluun. Jos oli ollut viikon siivosti, saattoi päästä pyhänä kirkkoon veisaaman virsiä ja ihailemaan kirkkosalin koristeellisia maalauksia ja veistoksia.

Penkillä istui myös Aino, kunnalliskodin suljetun osaston potilas.

Kirkonmenojen jälkeen Aino kulki pitsihattu päässään ja rukoili hiljaa. Lintulan luostarin sillalla hän pysähtyi.

”Hän kai heitti vaatteisiin tarttuneet pikkupirut jokeen.”

Talvisota syttyi – Aino katosi.

Taposella on kaksi johtolankaa. Aikoinaan hän taltioi jo edesmenneiden Kerttu Karhuahon ja isosiskonsa Taimi Strandstenin kertomukset kunnalliskodin mielisairasosastosta.

He olivat lottia, tapauksen silminnäkijöitä.

 

Taivaanranta loimotti verenpunaisena. Talvisodan ensi aamuna talot paloivat jo Kannaksen rajakylissä. Taimi, ilmavalvontalotta, kiirehti veljen kanssa kotoaan Polviselältä Kivennavan kirkonkylälle.

Ammukset ujelsivat. Veli komensi: ”Maahan!” Sitten: ”Juostaan!”

He pääsivät Linnamäen ilmavartioasemalle. Ilma oli sakeana kranaateista, oli suojauduttava kellariin.

Iltapäivällä 30. marraskuuta tykistökeskitys vaimeni. Vihollinen oli peninkulman päässä. Linnamäen esimies soitti Äyräpään aluekeskukseen.

”Lähdetäänkö me täältä vai jäädäänkö uuden isännän palvelukseen?”

Äyräpäässä kummasteltiin.

”Vielä te kurjat olette siellä. Liikkeelle ja heti!”

Lotat kiiruhtivat evakkoon. He kulkivat ohi kirkon, ohi kylän keskustan. Kunnalliskodin luona he pysähtyivät. Pimeässä illassa kiiri epätoivoista huutoa.

Lotat juoksivat paikalle. Taimi näki kalterien takana mielisairaita, peloissaan ja nälissään.

”Avatkaa Herran tähden ovet! Antakaa ruokaa!”

Eräs nuori nainen huusi: ”Ei me kaikki olla hulluja täällä!”

Taimi oli kauhuissaan.

Hoitajat olivat paenneet ja hylänneet hoidettavat. Ja jättäneet ovet lukkoon. Lotilla ei ollut voimia eikä välineitä murtaa salpoja. Vain pari leipää, jotka heitettiin kalterien lävitse.

Sitten oli pakko jatkaa marssia.

Pyhän Pietarin puukirkko näkyi ja kuului kauas korkealla kirkonmäellä. © Kivennavan kirkonkylän kyläyhdistys

Jääkäripataljoona, JP3, vastasi Kivennavan kirkonkylän viivytystaisteluista. Ensimmäisen sotapäivän illalla, kello 22.25, kolmas komppania sai käskyn.

”Hullujenhuonetta ei saa polttaa.”

Sitten sotapäiväkirjaan oli viivattu hullujenhuone yli. Päälle oli kirjoitettu Kivennavan kunnalliskoti. Mutta taistelukentällä viesti oli ymmärretty alkuperäisen määräyksen mukaan.

Kunnalliskoti sytytettiin, mielisairasosaston rakennus jätettiin polttamatta.

Sotilaat tiesivät: talossa on siviilejä.

 

Toisena sotapäivänä, 1. joulukuuta, neuvostojoukot lähestyivät Kivennavan taajamaa. Suomalaiset sotilaat sytyttivät jo suojeluskuntataloa, kun muonituslotta Kerttu kiipesi sen toiseen kerrokseen.

Hän katsoi viimeisen kerran kotikyläänsä.

Suojeluskuntatalon lähistöllä savusi kunnalliskoti. Kerttu ei ollut uskoa silmiään. Suljetun osaston potilaat värjöttelivät hysteerisinä pihamaalla. Luultavasti joku sotilas oli hakannut lähtiessään lukot rikki.

Eräs tyttö takertui Kerttuun, roikkui hihassa.

”Vie minut mukanasi!”

Oli yksi reki, tavaroille ja muonittajille. Kerttu ja muut lotat saattoivat pelastaa vain itsensä.

Kirkonkylä velloi tulimerenä, sen korkea mäki peittyi savuverhoon.

Kirkko paloi soihtuna.

Tapulitornin jättimäiset kellot soivat aavemaisesti, sitä hurjemmin, mitä kiivaammin liekit loimusivat.

Sitten teräsjärkäleet rysähtivät alas.

Talvisota laukaisi poltetun maan taktiikan. Lähes kaikki Kivennavan rakennukset poltettiin, myös kirkko. © Kivennavan kirkonkylän kyläyhdistys

Mikkeli, joulukuu 2014. Vanha vesitorni seisoo Naisvuorella. Täällä kaksois-it-pikakivääri valvoi päämajakaupungin ilmatilaa talvisodassa. Kallioon louhittiin jatkosotaan mennessä laajat luolastot.

Graniittiuumeniin, Mikkelin maakunta-arkiston tiloihin, on säilötty myös luovutetun Karjalan mittavat arkistot.

Kivennavan kunnalliskodin potilaat löytyvät kahdesta lähteestä: henki- ja potilaskirjoista. Mielisairaiksi oli merkitty 12–15 potilasta, henkikirjoihin vähän enemmän kuin kunnalliskodin luetteloon.

Vanhin oli 74, nuorin 23.

Lotat muistivat nähneensä tytön. Oliko lukkojen taakse jätetty muitakin kuin mielisairaita? Kunnalliskodin kirjoilla oli useita ”heikkomielisiä” nuoria naisia.

Kauniilla käsialalla kirjoitettu potilasluettelo paljastaa yhden totuuden siemenen.

Terveitä vanhuksia oli alettu evakuoida Etelä-Savoon Joroisiin jo 12. lokakuuta, puolitoista kuukautta ennen talvisotaa. Mielisairaista ei ole siirtomerkintää.

Papulan mielisairaalan potilaat Viipurista oli evakuoitu aluksi Parikkalaan, sieltä suurin osa Kellokoskelle Tuusulaan.

Miksi Kivennavan suljetun osaston asukkaita ei kuljetettu ajoissa turvaan?

Ketkä päättivät heidän kohtalostaan?

 

Ville.”

Jämsässä puhelimeen vastaa Vilho Pihlman, 92. Hän oli syksyllä 1939 17-vuotias suojeluskuntalainen Kivennavan Joutselän kylässä.

Pihlman tuntee kunnalliskodin suljetun osaston tapauksen.

”Se oli inhimillinen erehdys, munaus.”

”Nimismies oli tietenkin vastuussa siitä, että mielisairaita ei evakuoitu.”

Tapio Hopponen, 88, asuu Orivedellä. Hän lähti evakkoon Etelä-Savon Anttolaan lokakuussa 1939. Jatkosodan aikana 1942 perhe palasi kotikylään, Tammiselkään.

”Kivennavan mielisairasosasto oli yksi harvoista kirkonkylän säästyneistä taloista.”

Mysteeri on askarruttanut kivennapalaisia. Silti se on jäänyt pimeäksi, ”aina on ollut joku tietokatkos”.

”Jotkut tiesivät, että talossa oli ihmisiä. Siksi se salattiin”, Hopponen sanoo.

”Oli sota-aika. Ei puhuttu kömmähdyksistä.”

Vielä soitto Helli Taposelle. Hän kertoo Taimi-siskosta, ilmavalvontalotasta, joka oli tavannut evakkomatkalla yhden kunnalliskodin hoitajista.

”Hoitaja oli vastannut, että ei hän tiedä mitään. Että oli lähtenyt jo aiemmin.”

Taponen on miettinyt, miksi evakuointia ei tehty.

”Ehkä kukaan ei huolinut Kivennavan hulluja riesakseen, kun oli omatkin hullut hoidettavana.”

Kivennavalta lähdettiin kahdesti evakkoon, sekä talvi- että jatkosodan aikana. © Kivennavan kirkonkylän kyläyhdistys

Toinen matka päämajakaupunkiin. Mikkelin maakunta-arkistosta löytyy paksu, tunkkainen mappi: Kivennavan kunnan evakuointi.

Sitten se löytyy, kunnalliskodin evakuointisuunnitelma. Allekirjoitus on 5. lokakuuta 1939, viikko ennen terveiden vanhusten kuljetusta.

Suunnitelma on pläkkiselvä: kaikki potilaat evakuoidaan kerralla.

”Kunnalliskodin ja sen mielisairasosaston hoidokit, luvultaan sata (100), siirretään käskyn saatua autolla kunnalliskodista n. 25 km. päässä olevalle Kanneljärven asemalle, josta ne siirretään viranomaisten määräämään paikkaan.”

Miksi puolustuskyvyttömimmät, mielisairaat, jätettiin silti heitteille?

Ajateltiinko, että pelätty sota ei sittenkään syttyisi?

Koettiinko kuljetus liian vaativaksi?

Evakuoinnista oli laadittu tarkka arvio. Siirto rautatieasemalle kestäisi kuorma-autolla kymmenen tuntia, kymmenellä hevosella kaksi päivää. Huoltolautakunnan puheenjohtaja johtaisi muuttoa, tukenaan kuusi apumiestä.

Myös vastuu potilaista oli määrätty etukäteen.

”Kunnalliskodin johtajatar muuttaa viimeisen kuorman mukana ja ottaa huolenpidon huostaansa.”

 

Kansioon on taltioitu toinen kiinnostava dokumentti: nimismiehen selostus Kivennavan evakuoinnista.

Puna-armeijan lähestyessä tiet täyttyivät hevosista, polkupyöristä ja jalkamiehistä.

”Kun minulla ei ollut käytettävissä kulkuvälineitä, kehoitettiin ihmisiä poistumaan omilla ajoneuvoillaan”, nimismies selosti.

Yleisessä ohjeessa oli evakuointiryhmän muoto. Edessä hevoset, keskellä jalkaisin taivaltavat, perässä karja. Lentohyökkäyksien varalle jaettiin neuvoja, ”ryssäläisen koneen tuntee tasoissa ja rungoissa olevista punaisista tähdistä”.

Kivennavan kylistä oli lähdetty evakkoon jo lokakuussa. Mutta koti-ikävä kaihersi vieraissa nurkissa, ja kotipelloilla oli nostamatta perunoita ja sokerijuurikkaita. Moni kivennapalainen palasi marraskuussa Kannakselle, viimeisimmät vain päivä ennen sodan alkua.

Lopullinen lähtö oli sekasortoinen. Kukin otti mitä jaksoi kantaa. Karjaa oli pakko hylätä viholliselle.

Ensimmäisen sotapäivän iltana nimismies sai käskyn Jääkäripataljoonalta. Väestö oli poistettava koko Kivennavan alueelta aamuun mennessä.

”Lähetin nyt heti neljä komennuskuntaa käskyä suorittamaan.”

Toisena sotapäivänä, 1. joulukuuta, nimismies käski vielä poliiseja varmistamaan, että kylät olivat tyhjät.

”Ilmoitin iltapäivällä J.P.3:n adjutantille, että pitäjän väestön ja karjan siirto oli toimitettu.”

Ei sanaakaan Kivennavan kunnalliskodin mielisairaista.

Kun klikkaat kuvan oikean ylänurkan nuolia, näet kartan kokonaan. © Hannu Kyyriäinen

Jäljet loppuvat toiseen sotapäivään.

Samana päivänä suomalaiset vetäytyivät lopullisesti Kivennavan kirkonkylästä. Mielisairasosaston asukkaat jäivät joksikin aikaa linjojen väliin, ei kenenkään maalle.

Jääkäripataljoona raportoi 1.12. kello 16. ”Kovaa tyk.tulta Kivennavalle, kiivasta kiv. ja kk.tulta”.

Yöllä kirkonkylä oli jo neuvostojoukkojen hallussa. Kello 03.00 suomalaiset kirjasivat sotapäiväkirjaan: ”Oma tykistö ampui keskityksen Kivennavan kunnantalon seudulle.”

Kartasta näkee, että kunnantalolta oli lyhyt matka kunnalliskodille ja kirkonmäelle.

Pakenivatko potilaat ammuntaa tutulle mielisairasosastolle vai lämmittelivätkö he kylmissään savuavien talojen raunioilla?

Jäivätkö he vahingossa venäläisten tykkitulen alle?

Vai omien?

 

Tammikuu 2015, kolmas kirjautuminen Mikkelin maakunta-arkistoon.

Kirkonkirjoissa on jälkiä potilaista.

Suljetun osaston potilaiden ammatit oli kirjattu. Talousapulainen, maanviljelijä, tehtaantyöläinen. Tai sitten suutarin leski, pienviljelijän tytär, vihkimätön vaimo.

Lähes kaikki oli rokotettu; isorokko oli tappava tauti 1800-luvun lopulla. Useat osasivat kirjoittaa. Samoin oli tehty merkintä lukutaidosta, niin sisäluvusta, katekismuksesta kuin Raamatun historiasta.

Mutta tärkein tieto on muuttaneiden luettelossa.

Jos potilaan kirjat on siirretty Kivennavalta uuteen seurakuntaan tai siviilirekisteriin Suomessa, hän on ollut hengissä sotien jälkeen.

Kirkonkirjoista ja maistraatista alkaa löytyä käräjäoikeuden leimoja: Julistettu kuolleeksi Helsingin RO:n päätöksellä. Usein kuolleeksi julistaminen on tapahtunut 90 tai 100 vuotta henkilön syntymästä.

Vain vuodet vaihtelevat.

Edla: 1980. Aino: 1979. Aina: 1987. Hanna: 1991. Johannes: 1994. Alma: 1986. Antti: 1987. Anna Leena: 1968. Valentin: 1948. Vuodesta 1952 Sergei on ollut poissaolevien listalla.

Kymmenen nimeä, kymmenen Kivennavan kunnalliskodin suljetun osaston potilasta.

He katosivat talvisodan ensimmäisenä päivänä.

Kerttu Karhuaho (edessä keskellä) näki hysteeriset potilaat kunnalliskodin pihalla. © Kivennavan kirkonkylän kyläyhdistys

Helsinki, helmikuu. Kerrostaloasunnon olohuoneessa Vuosaaressa on yhden miehen etsintätoimisto.

Timo Laakso on jäljittänyt 30 vuoden ajan Neuvostoliittoon kadonneita tai maasta lähteneitä. Hän on penkonut lukemattoman määrän sukututkimuksia, kirjallisuutta, tutkimuksia ja virallisia arkistoja, niin Suomessa kuin Venäjällä.

”Kivennavan tapaus on iso, poikkeuksellinen juttu”, hän sanoo.

”Tämä on osa salattua historiaa.”

Talvisodan alla evakuointi petti rajaseuduilla, yli 2 000 siviiliä jäi vangiksi. Sota päättyi välirauhaan 13.3.1940. Samana keväänä Petsamon, Suomussalmen, Suojärven ja Suomenlahden saarien siviilivankeja palautettiin Suomeen. Vain harva jäi omasta tahdostaan Neuvostoliittoon.

”En ole koskaan törmännyt Kivennavan kadonneisiin”, Laakso sanoo.

”Olisi voinut kuvitella, että Neuvostoliitto olisi palauttanut tällaisen porukan, mielisairaat.”

Kansallisarkiston tutkija Dmitri Frolov on SK:n pyynnöstä tutkinut tapausta. Tulos: ei jäljen jälkeä Venäjän sota-arkistossa Moskovassa. Jos potilaat olisi vangittu, heidät olisi valokuvattu ja hyödynnetty propagandassa. Ilkamoitu, että Suomi oli hylännyt kunnalliskodin kurjansa, mielisairaat.

Sotilaslääketieteen arkistossa Pietarissa on tiedot haavoittuneista, todennäköisesti siviileistäkin. Myös NKVD:n, Neuvostoliiton salaisen poliisin, paperit on taltioitu samaan kaupunkiin.

”Jos potilaat joutuivat vangeiksi, salainen poliisi teki heistä dokumentit”, Timo Laakso sanoo.

Toistaiseksi NKVD:n mapit ovat pysyneet salaisina.

”Mutta nyt dokumenttien pitäisi olla julkisia, 75 vuotta talvisodan jälkeen.”

 

Eivätkö potilaiden perheenjäsenet tai sukulaiset etsineet Kivennavan kadonneita?

Oliko häpeä läheisen mielisairaudesta kaipausta suurempi?

Helsingin Merikasarmilla, ulkoministeriön arkistosta löytyvät talvisodan kansiot. Mapeista näkee, että omaiset ovat etsineet tietoja Neuvostoliittoon talvisodan aikana kadonneista sotilaista ja siviileistä.

Luettelossa on yksi tuttu nimi Kivennavan kunnalliskodista: Antti.

Antti Anttolaisen vaimo Anni lähetti tiedustelun ulkoministeriöön miehensä katoamisesta. © Ulkoasiainministeriö

Orivesi, kirkas talvipäivä. Maatilan pihassa on Lada 1 600 ja parikymmenpäinen ylämaankarja. Tuvassa isäntä etsii vanhaa lehtileikettä.

Palstan uutiseen oli listattu kuolleeksi julistettuja ihmisiä.

”Heti ensimmäisenä oli minun nimeni.”

Antti Anttolaisella on täysin sama nimi kuin kadonneella isoisällään.

Antti ja hänen serkkunsa Petri Anttolainen saavat nähdäkseen ulkoministeriön dokumentin. Heidän isoäitinsä Anni Anttolainen oli lähestynyt ulkoministeriötä maaliskuussa 1941, vuosi talvisodan jälkeen. Hän kertoi miehensä jääneen Kivennavan kunnalliskotiin talvisodan sytyttyä.

”Että saisin mieheni kohtalosta jotain selvää, käännyn Ulkoasianministeriön puoleen pyynnöllä, että ministeriö tiedustelisi Neuvostoliiton viranomaisilta onko mieheni mahdollisesti Venäjällä ja jos on onko mitään mahdollisuutta hänen palauttamisekseen Suomeen.”

Ministeriö toimi ripeästi. Huhtikuun alussa Neuvostoliittoon lähetettiin postia. Pyynnössä toivottiin ”Ulkoasiankansankomissariaattia hyväntahtoisesti ryhtymään toimenpiteisiin”.

Moskovasta ei vastattu koskaan.

Serkukset lukevat vaiti. Keskellä pirttiä on punainen keinutuoli. Sama kiikku, jossa isoäiti Anni istui elämänsä viimeisinä vuosina.

Antti nostaa katseen papereista.

”Ei Anni-mummo puhunut koskaan isoisästäni.”

 

Kadonnut 30.11.1939. Jäi Kivennavan kunnalliskotiin. Teksti on kirkonkirjassa. Se on ainoa tiedonsirpale, jonka serkukset kuulivat lapsena isoisästään.

Lukkojen takana suljetulla osastolla – sitä pojanpojat eivät ole koskaan tienneet.

Antti hakee nipun rispaantuneita valokuvia. Pienessä paperinpalassa on talollinen, puku päällä. Hiukset on ajettu lyhyiksi, ohimot paljaat, tuuheat viikset.

Antti Anttolainen oli täyttänyt 60 vuotta, kun talvisota syttyi.

”Ei ikä sitten voinut olla syy siihen, että hän oli kunnalliskodissa”, pojanpoika Antti sanoo.

Petri katsoo kuvaa.

”Ehkä hän oli joutunut suljetulle osastolle karanteeniin jonkin sairauden takia.”

”Tai olisiko ollut mielenterveydellisiä ongelmia?”

Kaikki on arvailua. Sitten Antti sanoo, että lähistöllä asuu mies, joka saattaisi tietää syyn.

Ulkoasianministeriön arkistoista löytyi mappi, josta näkee, että omaiset ovat etsineet talvisodan aikana kadonnutta Antti Anttolaista. © Ulkoasiainministeriö

Kesällä 1939 Heino Nykänen oli kymmenvuotias poika Kivennavan rajakylässä, Mustapohjassa. Rajajoen rehevillä rantaniityillä laidunsivat myös Antti Anttolaisen talon lehmät.

”Olin paimenessa, sain kesästä 400 markan palkan”, kertoo nyt 85-vuotias Nykänen puhelimessa.

Mustapohjasta saattoi tähyillä Neuvostoliiton puolelle ja aistia lähestyvän sodan syksyllä 1939. Kiristynyt tilanne rassasi Antti Anttolaisen hermoja.

”Hän alkoi puhua, miten venäläiset tulevat ja vievät hänen poikansa Viljamin rajan taakse.”

Lopulta Anni Anttolaisen veli saapui Amerikasta ja kuljetti lankomiehen Kivennavan mielisairasostolle. Auto, harvinainen ilmestys, syöpyi pikkupoikien mieleen.

”Se oli Ford, amerikkalainen merkki.”

Kivennavan kunnalliskodin hoidokkiluettelon mukaan Antti Anttolainen oli otettu suljetulle osastolle lokakuussa 1939, vain reilu kuukausi ennen talvisotaa.

Sotien jälkeen Heino Nykänen kuuli vanhempiensa ystävältä erikoisen tarinan.

Nainen oli tavannut Neuvostoliitosta Suomeen palanneen sotavangin. Mies oli otettu kiinni talvisodassa ja toimitettu vankileirille.

”Samalla vankileirillä oli ollut myös Antti Anttolainen.”

Heino Nykänen ei tiedä miesvangin nimeä eikä vankileirin sijaintia. Silti hän pitää kuulemaansa tarinaa uskottavana.

”Kun mies lähti Suomeen, Antti oli jäänyt vankileirille istuttamaan perunaa.”

 

Jättikuusen oksat kurottavat kuin pitkät sormet hautakivien ylle. Täällä, Längelmäen vanhalla hautausmaalla, on Anni Anttolaisen hauta. Hän kuoli 1962, lähes 80-vuotiaana.

Hautakiven kultaus on himmennyt. Lumessa punertavat kanervat, talvikukat.

Ajatteliko Anni joskus, että pyytäisi miehensä julistamista kuolleeksi?

Vai toivoiko hän loppuun asti tämän palaavan kotiin?

Talollinen Antti Anttolainen julistettiin kuolleeksi 1.1.1987. Silloin hänen katoamisestaan oli kulunut 47 vuotta, yksi kuukausi ja kaksi päivää.

Talvisota syttyi marraskuun viimeisenä 1939, Antin päivänä.

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/hoitaja-pakeni-talvisotaa-ja-jatti-16-mielisairasta-lukkojen-taakse-%E2%80%89sitten-tulivat-venalaiset/?shared=1098514-1a38e2cb-999

Juttu julkaistu 13.3.2015 klo 5.15, juttua muokattu 16.3.2015 klo 16.06: kesästä 1939 Heino Nykänen sai palkkaa 400 markkaa, ei 400 euroa, kuten jutussa alun perin luki.