Taas suunnitellaan miljardimyllyä – metsäteollisuus palaa Suomen veturiksi

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Maaliskuun alussa kerrottiin, että Kuopioon suunnitellaan 1,4 miljardin euron uutta sellutehdasta. Suunnitelmat ovat tosin hyvin alkuvaiheessa. Metsä Fibre -yhtiö taas tekee tänä keväänä lopullisen päätöksen siitä, ryhtyykö se rakentamaan Äänekoskelle yli miljardin euron ”biotuotetehdasta”. Käytännössä kyseessä on sellutehdas. Suomen Kuvalehti selvitti keväällä 2014, mitä uuden ajan bioteollisuus oikein lopulta tarkoittaa.

Alussa oli puu. Tai oikeastaan alussa oli käpy. Itä-Suomessa metsäaukealla parinkymmenen kilometrin päässä Neuvostoliiton rajasta. Kesällä sodan jälkeen, ehkä 1940-luvun lopussa tai 1950-luvulla.

Mutta nyt 60 vuotta myöhemmin on puu. Komea parikymmenmetrinen kuusi, jonka vihreä latvus vielä hetken heiluu toukokuun tuulessa.

Pian kuusi muuttuu noin 0,3 kuutiometriksi suomalaisen metsä- tai pitäisikö sanoa bioteollisuuden raaka-ainetta. Kaksi kertaa minuutissa metsäaukealla kuuluu matala thump, kun vihreä monitoimikone kaataa uuden puun. Sahanterä vinkaisee, vihreä latva piirtää kaaren ja thump.

Kuusten sekaan on jäänyt kasvamaan muutama mänty ja koivu. Ne koneen kuljettaja lajittelee kaatamisen jälkeen näppärästi omiin pinoihinsa. Kuusistakin tehdään eri pinoja käyttötarkoituksen mukaan. Paksu tukki menee sahalle tai vaneritehtaalle, ohuempi paperin tai selluloosan raaka-aineeksi.

Hakkuuaukea on muutaman kymmenen minuutin ajomatkan päässä UPM:n Kaukaan tehtaasta Lappeenrannassa. Matka on niin lyhyt, että aamulla kaadettu puu on jo iltapäivällä pinossa tehtaan pihalla.

Kaukaalla on saha, paperitehdas, voimalaitos sekä sellutehdas. Puuta tehdas syö 270 rekka-autollista joka päivä.

Vielä 60 vuotta sitten tällaisella hakkuulla olisi ollut töissä kymmeniä ihmisiä. Työmiehiä puita kaatamassa ja karsimassa, hevoskuskeja kuljettamassa kaadetut puut eteenpäin.

Nyt pärjätään kolmella ihmisellä, töitä tekee kahden metsäkoneen kuljettajien lisäksi yksi tukkiautokuski. Mutta perusajatus ei ole kovin paljoa muuttunut. Kaadetaan puu, kärrätään se tehtaalle, sahataan paksusta osasta lautoja, keitetään muista osista selluloosaa, tehdään selluloosasta paperia.

 

Voikkaa, Kemijärvi, Äänekoski, Valkeakoski, Summa.

Vielä muutama vuosi sitten metsäteollisuuden suuret uutiset tuntuivat olevan pelkästään huonoja. Tehtaita ja sahoja suljettiin yksi toisensa jälkeen. Jos uutta suunniteltiin, se meni Aasiaan tai Etelä-Amerikkaan, lähelle nopeasti kasvavia markkinoita tai puupeltoja, joista saatiin halpaa raaka-ainetta. Suomessa suljettiin ja irtisanottiin.

Jo ennen 2000-luvun kriisivuosia metsäteollisuus oli alkanut tuntua väljähtyneeltä menneen ajan elinkeinolta. Kaikki huomio kiinnittyi Nokian ja sen ympärille nousseen elektroniikkateollisuuden rakettimaiseen nousuun.

Metsällisen puita keitteleminen selluksi tai sahaaminen laudoiksi vaikutti jotenkin brutaalilta toiminnalta verrattuna kymmenen miljoonan huippunykyaikaisen matkapuhelimen valmistamiseen ja myymiseen kiinalaisille. Kyse ei ollut vain mielikuvista, vuonna 1998 Suomen elektroniikkateol

lisuus ohitti ensimmäistä kertaa metsäteollisuuden tuotannon arvolla mitattuna.

Uusi elektroniikka-Suomi kesti lopulta runsaat kymmenen vuotta. Enää vuosikausiin kukaan ei ole puhunut kännykkä-Nokiasta Suomen talouden mullistajana.

Metsäteollisuus palasikin jo vuonna 2011 Suomen suurimmaksi teollisuudenalaksi tuotannon arvolla mitattuna. Viime vuonna Suomen viidestä suurimmasta vientituotteesta kolme oli lähtöisin metsästä.

Mitään varsinaista ilon festivaalia ei suomalaisissa metsäyhtiöissä kuitenkaan vietetty. Alan ongelmana oli tasaisen jatkuva paperin kulutuksen hiipuminen Euroopan ja Yhdysvaltain suurilla markkinoilla.

Yhtiöt kyllä yrittivät vakuutella, etteivät ne itse asiassa olleet enää metsäyhtiöitä, vaan monenlaista uutta puuhaavia bioyhtiöitä. Tylyjen numeroiden perusteella metsäjätit kuitenkin harrastivat yhä hyvin perinteistä liiketoimintaa, sitä, jonka näkymät ainakin Suomessa vaikuttivat vähintäänkin synkiltä.

Tänä keväänä tunnelma yhtäkkiä muuttui. Suomessa on muutama kuukausi eletty pienimuotoista metsäteollisuushuumaa.

Ensin UPM ilmoitti jo talvella käyttävänsä 160 miljoonaa euroa Kymin sellutehtaan tuotannon kasvattamiseen. Tämä on varsin poikkeuksellista, satojen miljoonien eurojen metsäalan investointi – ja Suomeen.

Huhtikuun viimeisellä viikolla Metsä Fibre -yhtiö kertoi suunnittelevansa yli miljardin euron uuden ”biotuotetehtaan” rakentamista Äänekoskelle. Tehtaan ylivoimaisesti tärkein biotuote on ainakin aluksi hyvin perinteinen havusellu, jota käytetään esimerkiksi kartongin raaka-aineena. Mutta silti, miljardi euroa.

Vain muutama päivä Äänekosken jälkeen tuli vielä kolmas uutinen. Metsäjätti StoraEnso ilmoitti käyttävänsä yli 110 miljoonaa euroa sellu- ja paperitehtaan muutostöihin Varkaudessa.

 

Tältä se nyt näyttää, entisen metsä-, nykyisen bioalan lähitulevaisuus: öljynjalostamolta, jonka joku on käynyt kutistamassa noin neljänneskokoon ja asettanut Saimaan rannalle. Leveitä harmaita varastosäiliöitä, korkeita kapeita metallitankkeja ja osien välillä putkia, valtava määrä putkia, yhteensä noin 50 kilometriä.

UPM:n Kaukaan tehtaalla viimeistellään biojalostamoa, jonka tarkoituksena on muuttaa suomalainen mänty dieselpolttoaineeksi, jota voi tankata autoonsa siinä kuin kuin perinteistä venäläisestä raakaöljystä jalostettua dieseliäkin.

Laitos on maksanut 150 miljoonaa euroa ja sen on määrä käynnistyä kesällä. Rakennustöitä viimeistellään parhaillaan, hitsausliekki loimottaa jalostamon kupeessa, kelta- ja oranssitakkisia miehiä parveilee tekemässä viimeisiä asennustöitä.

Jos kaikki sujuu hyvin, Kaukaan laitos tuottaa 100 000 tonnia mäntydieseliä vuodessa. Kyseessä on kohtuullisen kunnianhimoinen tuotantoloikka, aiemmin UPM on valmistanut biodieseliä koelinjalla muutaman litran päivävauhtia. Jalostamosta sitä pitäisi valmistua yli 300 000 litraa päivässä.

Laitos on ensimmäinen laatuaan maailmassa.

Muutaman sadan metrin päässä jalostamosta hurisee hyvin perinteinen Kaukaan sellutehdas, joka keittää havu- ja lehtipuista yli 700 000 tonnia selluloosaa vuodessa.

Hieman pilkallisesti tikkusopan keittämiseksi ristitty sellunvalmistus on sitä kaikkein perinteisintä metsäteollisuutta. Viime vuosina se on kuitenkin noussut näivettyvän paperinvalmistuksen varjosta erittäin kannattavaksi liiketoiminnaksi.

Erityisesti suomalaisen havusellun kysyntä kasvaa jatkuvasti, sitä ei voida esimerkiksi kartonkipakkauksien valmistuksessa korvata tropiikissa pikakasvatetuista puista keitetyllä selluloosalla. Kaukaankin havusellua pakataan kontteihin laivattavaksi kuukauden merimatkan päähän Kiinaan.

 

Biojalostamon lähellä imelä sellutehtaan haju vaihtuu miellyttävään pururatamaiseen tuoksuun. Se tulee jalostamon vieressä nousevista sellutehtaan hakekasoista. Haketta varastoidaan normaalia enemmän kesää varten, joten kasat ovat nyt hyvinkin eteläsuomalaisen laskettelurinteen korkuisia.

Sellutehdas ja biojalostamo sopivat hyvin samalle tehdasalueelle, koska dieseliä valmistetaan sellunkeitossa tähteeksi jäävästä mäntyöljystä. Se on oikeastaan sellupuusta liuotettua pihkaa. Aiemmin mäntyöljystä on jalostettu esimerkiksi mäntysuopaa perinteitä kunnioittaville matonpesijöille. Nyt UPM aikoo jalostaa sen itse dieseliksi.

Biopolttoaineet innostavat UPM:ää ja muita metsäyhtiöitä, koska lainsäätäjä on varmistanut, että kysyntää niille riittää. Ilmastonmuutoksen torjumiseksi Suomi on luvannut, että vuonna 2020 liikenteessä käytettävästä polttoaineesta 20 prosenttia on bioperäistä. Käytännössä silloin ajellaan sekoituksella, jossa perinteiseen polttoaineeseen on sekoitettu esimerkiksi etanolia tai biodieseliä.

Biopolttoaine on ilmastoystävällistä, koska esimerkiksi UPM:n biodieselin raaka-aineena oleva mänty on metsässä kasvaessaan sitonut ilmakehästä itseensä sen hiilidioksidin, joka vapautuu, kun diesel palaa auton moottorissa.

Myös muissa EU-maissa on sitouduttu biopolttoaineiden käytön lisäämiseen. UPM arvioikin, että vuonna 2017 biopolttoaineet ovat Euroopassa suurempi markkina kuin painopaperit. Paperimarkkinoiden kasvattaminen nykykokoonsa kesti yli sata vuotta, biopolttoaineissa aikaa kuluu vuosikymmen.

Mäntydiesel on vain yksi hankkeista, joilla metsää yritetään muuttaa auton tankkiin sopivaan muotoon. Isoja mäntyöljylaitoksia ei kovin montaa Suomeen mahdu, pelkästään Lappeenrannan jalostamolle haalitaan raaka-ainetta useammalta isolta sellutehtaalta.

Seuraava vaihe on hakkuujätteiden, eli oksien, kantojen ja latvuksien muuttaminen polttoaineeksi. Nykyään ne jätetään metsään tai poltetaan energiaksi, mutta autoon sopivan polttoaineen valmistamista tähdepuusta kokeillaan jo.

Lappeenrannan biojalostamon valvomo muistuttaa mitä tahansa nykyaikaista työpaikkaa, siellä istutaan korkeaselkäisillä toimistotuoleilla ja tuijotetaan tietokoneruutuja. Valvomorakennuksessa teollisuushistoria kuitenkin kiertyy hupaisalle kehälle. Nykyaikaisen biojalostamon sydän sijaitsee vanhassa rullatehtaassa, joka rakennettiin 1892 valmistamaan metsäteollisuuden silloista huipputuotetta lankarullaa. Rullia vietiin kehräämöihin aina Skotlantiin asti.

Ensimmäinen sellutehdas perustettiin Kaukaalle oikeastaan hoitamaan lankarullatehtaan jäteongelmaa. Rullien valmistamisesta syntyi valtava määrä koivulastuja ja muuta hukkapuuta, josta ei päästy eroon, vaikka sitä kaupattiin lappeenrantalaisille huokeaan hintaan, markalla hevoskuorma. Koivuongelma ratkesi, kun puuta ryhdyttiin käyttämään sellukeittimien polttoaineena.

 

Periaatteessa suomalaisesta puusta pitäisi valmistaa flyygeleitä. Vain flyygeleitä.

Kansanomaisempi versio konserttipianosta maksaa 10 000 euroa, kunnon Steinway jo 100 000 euroa. Flyygelissä puu on hinnoissaan.

Ongelmana on se, että flyygeleiden kysyntä on varsin rajallinen. Vaikka suomalainen flyygeliteollisuus kaappaisi koko maailman konserttipianomarkkinat, ei puuta tarvittaisi kovin paljoa vuodessa.

Selluloosa on flyygelin vastakohta. Puulle ei saada kovin suurta lisähintaa, kun se keitetään selluksi. Mutta sellua valmistetaan valtavia määriä, pienessäkin tehtaassa satoja tuhansia tonneja vuodessa.

Metsäteollisuudesta onkin kehittynyt suurten määrien liiketoimintaa.

On tuhansia rekkakuormallisia puuta, on vuoren kokoisia hakekasoja, on miljardin maksava tehdas, joka tuottaa 1,3 miljardia kiloa sellua vuodessa.

Tehtaiden lopettamisten jälkeenkin Suomessa tehtiin viime vuonna kymmenen miljoonaa tonnia paperia ja kartonkia sekä seitsemän miljoonaa tonnia sellua. Sellua riittäisi jokaiselle suomalaiselle oma tonnin painoinen paali ja vielä jäisi vajaa kaksi miljoonaa tonnia ylikin.

 

Metsäyhtiöillä ei aiemmin ollut ihmeempää tarvetta käyttää vaivalla ansaittuja sellu- tai paperirahoja ainakaan sellaiseen kehitystoimintaan, jolla etsittäisiin täysin uusia käyttötarkoituksia suomalaiselle puulle.

Uuden tutkiminen vie aikaa, ensimmäisesta ahaasta saattaa kulua kymmenen vuotta, ennen kuin idea on jalostunut tuotantovalmiiksi. Aivan uusille aloille pyrkivä tutkimus on myös riskialtista, voi olla, että vuosien työn jälkeen huomataan, ettei hyvältä vaikuttanut idea lopulta johdakaan mihinkään.

Turvallisempaa oli keskittyä perinteisen tuotannon pieniin parannuksiin tähtäävään tutkimukseen. Siinä tuloksia saatiin nopeasti ja tutkimushutien mahdollisuus oli pienempi.

Esimerkiksi UPM käytti vuonna 2003 noin miljardin euron liikevaihdostaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen 28 miljoonaa euroa, eli alle kolme prosenttia.

Suomalainen metsäteollisuus olikin 2000-luvun puolivälissä päätynyt itse kaivamaansa innovaatiokuoppaan.

Oli metsästä toki keksitty uuttakin, esimerkiksi Benecol-margariinin kolesterolia alentava ainesosa, jota saadaan mäntyöljystä.

Mutta nyt uutta olisi tarvittu paljon ja nopeasti, kun paperin kulutus kääntyi ennusteiden vastaisesti laskuun. Alalla aloitettiin innovaatio-ohjelmia, joiden tuottamat ensimmäiset uudet tuotteet alkavat pian olla tuotannossa.

Selluloosasta jalostetuista kuiduista esimerkiksi viritellään muovien korvaajia. Useimmat uusista tuotteista osuvat johonkin flyygelin ja sellupaalin välimaastoon, niiden jalostusarvo on korkeampi kuin metsäteollisuuden perinteisillä tuotteilla, mutta markkinatkin ainakin kohtuullisen suuret.

 

 

Puusta voi tehdä vaikkapa mekon. Ei tarvita muuta kuin laboratorio ja runsaasti kärsivällisyyttä.

Laboratorio on Aalto-yliopiston Puunjalostustekniikan laitoksella Otaniemessä. Koululuokan kokoiseen valkoiseen huoneeseen on koottu laitoskeittiötä muistuttava linja, jossa koivuselluloosasta valmistetaan tekstiilikuituja.

Se poikkeaa tyypillisestä metsäteollisuuden tuotantolaitoksesta, jossa asioita mitataan sadoissa tai tuhansissa tonneissa. Otaniemen linjalta saadaan hyvänä päivänä 50 grammaa valmista kuitua, huonona paljon vähemmän.

Kaksi rennosti pukeutunutta tohtoriopiskelijaa valvoo, kun ison tiskialtaan kokoisesta vesitankista venytetään kuitua teräspuolalle. Sähkömoottori hurisee ja puolat nitisevät.

Lattialla on muoviämpäri hukkakuitua varten. Kun erä on valmis, se katkotaan oransseilla Fiskarsin saksilla sopiviksi paloiksi ja kuidut erotetaan toisistaan käsin.

Kuitujen valmistamiseen käytettävä prosessi on keksitty ja kehitetty Otaniemessä. Selluloosasta on tehty tekstiilikuituja kyllä aiemminkin, mutta uusi prosessi on vanhoja huomattavasti tehokkaampi ja ympäristöystävällisempi. Vielä pari kuukautta sitten kuituprosessi oli erittäin salainen. Nyt se on patentoitu, joten linjan toimintaa voi jo näyttää sivullisillekin.

Maaliskuussa Marimekon muotinäytöksessä nähtiin Allu-mekko, joka oli valmistettu Otaniemessä koivusellusta tehdyistä kuiduista.

Pallokuvioinen hihaton mekko saattaa olla Suomen kaikkien aikojen kallein vaate.

Sen tekemiseen tarvittiin kilo Ioncelliksi ristittyä materiaalia, jota tuotettiin laboratoriossa ensin muutamien grammojen ja lopulta kymmenien grammojen päivävauhtia. Käyttökelpoisten kuitugrammojen tuottamiseen taas tarvittiin tutkimusohjelma, joka alkoi Otaniemessä vuonna 2009.

Seuraavaksi tavoitteena on moninkertaistaa tuotanto ja päästä satojen grammojen tuotantovauhtiin. Parhaassa tapauksessa jo kolmen vuoden kuluttua prosessi on siinä kunnossa, että se voidaan ottaa tuotantokäyttöön jossakin metsäalan yrityksessä.

Saattaa kuitenkin kulua vielä kymmenenkin vuotta, ennen kuin suomalainen metsäkansa voi pukeutua vaikkapa puusta valmistettuun kesäpaitaan.

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehden numerossa 24/2014.