Suomalaiset on pakotettu puhumaan kirjakieltä
SK:n arkistoista: Murre on läheisin kielemme, aitoa suomea.
Kaikki ei alkanut Mikael Agricolasta.
Kun Agricola syntyi, suomen kielellä oli ikää vähintään 1500 vuotta, ja jos haluaa, ikää voi pidentää niillä muutamilla vuosituhansilla, jotka suomi muhi äitikieliensä uumenissa.
Kaikki suomi, mitä Agricolaan saakka oli olemassa, oli puhuttua kieltä. Puhuttu kieli on ihmisen ja ihmiskunnan ensimmäinen ja tärkein kieli. Kirjakieli tulee vasta sen jälkeen, sekä yksittäisen puhujan että puheyhteisön historiassa.
Agricolaa pidetään syystä suomen kirjakielen isänä. Hän se alkoi systemaattisesti kirjoittaa suomea. Hänen jäljistään alkoi versoa se kirjasuomi, joka sittemmin, 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien, kehittyi täydeksi kulttuurikieleksi.
Kun Agricola alkoi luoda kirjakieltä, hänen täytyi perustaa se puhekielen varaan, kuinkas muutenkaan.
Agricolan materiaalina oli hänen aikansa puhekieli, erilaiset murteet, ennen kaikkea Varsinais-Suomen murteet.
Agricolan kieli on raikasta, nykyäänkin täysin ymmärrettävää, jopa modernia. Tätä ei ole helppo huomata, koska Agricolan tekstit ovat enimmäkseen käännöskieltä. Ei kääntäjä voi mielensä mukaan irrotella.
Toiseksi Agricolan oikeinkirjoitus on ongelmallista. Hän ei suinkaan noudattanut yksi äänne, yksi kirjain -periaatetta, joka suomen nykykirjakielessä on hallitseva sääntö. Agricola merkitsi äänteitä vähän milloin mitenkin, saksan ja ruotsin kirjakielien mukaisesti, maistellen.
Mutta katsotaanpa Mikael Agricolan omaa tekstiä. Näin hän kirjoittaa runomuotoisessa Psalttarin esipuheessa. Tässä kohtaa hän moittii pappeja laiskuudesta ja varoittaa laiskuuden palkasta:
Vai eikä se pappein virka ole studeeraa, saarnaa ja rukoilee? Hyi häpiä, se vähä kuin kirjoitetaan harvoin se saarnataan eli luetaan!
Kuinkas vastaat sen Herran tuomios, ettäs aikas kulutat laiskuos? Oi sinä surkia lokasäkki, etkös näitä mielesäs äkkää, haiseva raato olevas ja matoin eväs kuoltuas?
Näin ei Agricola kirjain kirjaimelta kirjoittanut, mutta tämä oli se äänneasu, jota hän tavoitteli. Näin olisi Agricola esityksensä lausunut.
Runossa on muutama murrepiirre, jotka nykyäänkin ovat laajassa käytössä (häpiä, surkia; aikas, olevas, kuoltuas; mielesäs) ja pari vanhentunutta genetiivimuotoa (pappein, matoin), mutta se on nykysuomalaisen helppo ymmärtää.
Varsinkin loppusäkeissä kuuluu puheenomainen raikkaus, kun kirjoittaja suomii alaisiaan pappeja. Agricola ei kirjoita paperikieltä.
Suomen kirjakieli on ollut olemassa 500 vuotta, puhuttu kieli – murteet – ainakin 2000 vuotta, tai näkökulman mukaan 6000 vuotta. Silti monet ajattelevat, että murre on jonkinlaista rappeutunutta kirjakieltä. Se ajatus johtuu väärinkäsityksestä.
Kyse on kahdesta eri maailmasta.
Murre – ja yleensä puhuttu kieli – on oma maailmansa. Sen käyttö perustuu läheisyyteen, se on lähikieltä. Puhujat ovat kasvokkain, he puhuvat toisilleen.
Tilanteen vaikutus on aina mukana: voi ilmehtiä, näyttää käsillään, nyökkäillä, pudistaa päätään, hymyillä, nauraa, matkia toista ihmistä.
Puheen rakenne on toinen kuin kirjakielessä, koska kasvokkaisuus korvaa monta sellaista seikkaa, jotka kirjakieli joutuu ilmaisemaan mutkikkaasti.
Toisaalta kirjakieli on osa jokaista sivistyskieltä. Se on avain nykyiseen monimutkaiseen maailmaan. Kirjakieli on normitettua ja melko vaihtelematonta, koska sen täytyy sopia erilaisten puhekielten käyttäjien tarpeisiin yhteisenä viestinnän välineenä.
Agricolan jälkeen suomen kirjakielen seuraava suuri nousu tapahtui 1800-luvun puolimaista lähtien, jolloin innokkaat fennomaanit kehittivät suomen kirjakielestä kaikkien käyttöön ja kaikille aloille sopivan ilmaisuvälineen.
Vauhti oli kova, ja siinä sattui pieni työtapaturmakin.
Maailman kirjakielten historialle on ominaista se, että ne ovat kehittyneet hiljalleen jonkin arvostetun paikkakunnan, yleensä pääkaupungin, puhekielestä.
Agricolan alulle panemassa kirjakielessäkin tuntuu hänen aikansa pääkaupungin, Turun, puhekielen vaikutus. Mutta Suomessa ei 1800-luvun jälkipuoliskolla enää ollut tällaista itsestään selvää pintapaikkaa. Helsinki oli, mutta siellä puhuttiin enimmäkseen ruotsia.
Suomi oli palvelusväen puhekieli.
Toisaalta ne nuoret fennomaanit, jotka suomen asemaa kehittivät, olivat enimmäkseen ruotsinkielistä sivistyneistöä, mutta innokkaimmat halusivat vaihtaa puhekielensä suomeksi.
Ainoa säällinen suomalaisen puheen malli oli kirjakieli, jonka saattoi oppia sanakirjoista ja kieliopeista.
Ja niistä he sen opettelivat.
Helsinkiin kehittyi yks kaks yläluokka, joka puhui – kirjaimellisesti – kirjakieltä.
Kirjakielen siirto puhekieleksi on historiallisesti ainutlaatuinen prosessi, jonka lähin vertauskohta löytyy nykyisestä Israelista.
1800-luvulla syntynyt sionistinen liike herätti henkiin kuolleen kielen, heprean, joka oli 2000 vuotta ollut olemassa vain py hien kirjoitusten kielenä, ja teki siitä elävän puhekielen. Nykyheprea on Israelin virallinen kieli.
Suomen kirjakieli sai siis ylimääräisen arvolatauksen siitä, että sitä puhui maan yläluokka. Kun varsinaista kansaa alettiin hiljalleen kouluttaa, kirjakielen puhuminen otettiin tavoitteeksi jopa kansakouluissa.
Vanhimmalla nykyisin elävällä polvella on runsaasti omakohtaisia muistoja siitä, kuinka puhekieltä, murretta, yritettiin koulussa pontevasti juuria pois.
Tämän kasvatustyön – varmaankin tahattomana – sivutuotteena moniin sukupolviin kasvoi käsitys, että oma murre on jotain toisarvoista, jopa häpeällistä, ja että sen käyttöä kannatti välttää.
Murteen käyttö samastettiin hanakasti kouluttamattomuuteen ja matalaan sosiaaliseen asemaan.
Suomen naapurimaista samanlaista suhtautumista murteen käyttöön on ollut varhemmin havaittavissa Ruotsissa, mutta esimerkiksi Norjassa tilanne on toinen.
Siellä on suvaittu julkisuuden puhekielenäkin hyvin murreväritteistä puhetta. Norjan suurkäräjillä tehtiin vuonna 1879 nimenomainen päätös, että kouluopetus tuli järjestää lasten omalla puhekielellä.
Norjalainen kielentutkija Trond Trosterud kuvaa asennetta näin:
”Koska kirjakielten muodosta on päätetty Suurkäräjillä joka 21. vuosi (1917, 1938, 1959, 1980), norjalaiset tietävät, että kirjakieli ei ole Jumalan, vaan poliitikkojen antama, ja kunnioitus on sen mukainen: poliitikot ja kirjakielet ovat meille pakollisia välineitä, joita käytämme ajatustemme ja suunnitelmiemme toteuttamiseksi.”
Ruotsalainen tutkija Birger Winsa ilmaisee saman asian meänkielellä näin:
”Murtheet on Jumalan luomia – kirjakielet on viishoitten herroitten tekemiä.”
Juuri Ruotsissa ja Norjassa onkin viimeksi nähty kahden suomenpohjaisen kirjakielen synty: meänkielen Ruotsissa ja kainun kielen Norjassa. Molemmat ovat valtioissaan virallisia kieliä.
Murteen ja kirjakielen eroa on joskus luonnehdittu hauskasti ja osuvasti siten, että kirjakieli on murre, jonka takana on armeija. Toisin sanoen kielen määrittely on aina myös poliittinen ilmiö.
Ruotsilla ja Norjalla voisi hyvin olla sama kirjakieli, jos niiden puhujat sattuisivat muodostamaan yhteisen valtion. Myös meänkielen takana on armeija, Ruotsin armeija, ja kainun kielellä Norjan armeija.
Paikallismurteiden kesken on järjestetty kauneuskilpailuja.
Aivan myyttisiin mittoihin on noussut se Suomessa usein ilmaistu käsitys, että kauneinta suomea puhutaan Keski-Suomessa ja erityisesti Keuruulla.
Tässä jos missä kauneus on täydellisesti katsojan silmissä tai paremminkin kuulijan korvissa. Puolueetonta perustetta tällaiselle arvottamiselle on mahdoton löytää.
Keuruun murteen kauneuden taustalla heijastunee sielläkin kirjakieli. Keski-Suomen savolaismurteita puhutaan länsimurteiden naapurustossa, ja niillä on paljon yhteistä länsimurteiden kanssa. Niiden muoto-oppi on jollain lailla täyteläistä.
Keski-Suomen murteet toisin sanoen lähenevät tässä suhteessa kirjakieltä, ja sen, mikä muistuttaa kirjakieltä, täytyy olla kaunista, mikä oli todistettava.
Monet kirjailijat ovat käyttäneet murretta taiteensa tehokeinona.
Eeva Joenpellon Lohja-sarjassa yksi henkilöistä puhuu äännehistoriallisen tarkkaa murretta, joka suorastaan vaikeuttaa muunmurteisen etenemistä tekstissä.
Oiva Arvola ja Rosa Liksom kirjoittavat Peräpohjan murretta läpi tekstin.
Juhani Koskinen taas runoilee peräpohjan, tarkemmin sanottuna Muonion murteella, samoin kuin Heli Laaksonen Ala-Satakunnan murteella.
Takavuosina murretta on käytetty tuomaan halpaa huumoria mukaan tarinaan. Varsinkin monista näytelmistä ja sitä mukaa elokuvistakin löytää usein savon (ehdottomasti savon!) murretta puhuvan hupaisan stereotyyppisen hahmon.
Väinö Linnalla oli kunnianhimoisena tavoitteena panna Tuntemattoman sotilaan henkilöt puhumaan kukin kotipaikkakuntansa viitteellistä murretta, ilmeisesti samaan tapaan kuin Pohjantähden henkilöhahmot puhuvat viitteellistä hämäläismurretta.
Kustantaja kuitenkin kutsui teoriaherrat apuun, ja niinpä Tuntemattoman henkilöt puhuvat suorastaan äännehistoriallisen täydellistä murretta.
Joskus kirjailija muotoilee murrerepliikit ihan itse, ja jos kyseessä on kirjoittajalle outo murre, hän erehtyy takuuvarmasti.
Peräpohjan murre käy tästäkin esimerkiksi, sen eksoottinen h:n käyttö houkuttelee ryöstöviljelijöitä.
Eräässä 1960-lukua kuvaavassa romaanissa Pohjolan mies puhuu näin: ”Meen tuthuja kattoon ja teen pari viikhoa töitä, sitten takas, tulee puolukha-aikakin.”
Saman ajan radioselostaja kirjoittaa:
”Annapa sitä suolhaa!”
Surullisenkuuluisaksi ehti 1990-luvulla Matkailun edistämiskeskuksen mainos, ennen kuin se vedettiin pois:
”Jokha kukshan kumoo, sen tunturhi lumoo.”
Näiden lauseiden kaikki h:t ovat väärin, sattuman kauppaakaan ei ole osunut mukaan yhtään aitoa tapausta.
Hauskuus ja huumori ovat kotiseuturakkauden ohella myös murrepakinoiden kantava voima. Pakinoita näkee joka paikallislehdessä ja kuulee kotiseutuiltamissa, ja internetistä niitä voi nopeasti poimia tukun.
Murrepakinoiden kirjoittajat ovat yleensä kotimurteensa hyviä tuntijoita ja hallitsijoita. Silti useimpia alan tuotteita vaivaa jonkinlainen epärealistisuus, ellei suorastaan sadunomaisuus. Ne eivät tunnu olevan sidoksissa aitoon murrepuheeseen.
Tämä johtuu kahdesta syystä.
Murrepakinoitsijoilla on taipumus tunkea yhteen pakinaan mahdollisimman paljon mahdollisimman erikoisia sanoja, joiden tiheys aidossa puheessa ei ole välttämättä kovin suuri. Tämä saa tekstin tuntumaan vaikealukuiselta jopa samanmurteisesta.
Toisaalta murrepakinat, kun ne ovat kirjoitettua kieltä, yleensä seurailevat kirjakielen lauserakenteita ja muita kirjakielisiä käytänteitä. Tämä on omiaan loitontamaan niitä murteesta, sehän on puhuttua kieltä.
Ääneen luettuina murrepakinat saavat tahattoman koomisen vivahteen juuri tästä murteen muotopiirteiden ja kirjakielisten rakenteiden oudosta yhdistämisestä.
Murrepakinoitsijoilla ja Agricolalla on tässä jotain yhteistä.
Agricolakin käyttää juuri syntymässä olevan kirjakielen rakenteita ja murteen muotopiirteitä:
”Oi sinä surkia lokasäkki, etkös näitä mielesäs äkkää, haiseva raato olevas ja matoin eväs kuoltuas?”
Selvä ero on se, että Agricolan käyttämät puhekielen piirteet ovat maltillisia, niissä ei ole tarkoituksellista keekoilua. Lukija ei naura Agricolalle; jos hän nauraa, hän nauraa ihastuneena Agricolan väkevälle kielelle, sanan voimalle.
Mikael Agricolan päivää eli suomen kielen päivää vietetään 9. huhtikuuta.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen amanuenssi, joka on ollut toimittamassa Suomen murrekirjaa (Gaudeamus 2013).
Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä SK 13–14/2013.
Jutun julkaisun jälkeen runoilija Heli Laaksonen lähetti toimitukseen kirjeen, joka julkaistiin SK:ssa 15/2013:
”Kiitos Erkki Lyytikäiselle viisaasta murre-esseestä (SK 13–14/2013). Murre ei todella ole väännös eikä käännös vaan oma, arvokas kielimuotonsa. Sen säilyminen yli aikain on ilo ja ihme.
Kaksi vienoa huomautusta olisi. Murteeni ei ole väitetysti alasatakuntalaista vaan sellaista lounaissuomalaista, jossa on Uuttakaupunkia, Halikkoa, Turkua ja Laitilaakin – piirteitä murrealueilta, joilla olen varttunut ja asunut. Nyttemmin saan vaikutteita Rauman Lapista. Suhteeni kirjakieleen on lämmin mutta muodollinen.
En voi puhua muiden murteella kirjoittavien puolesta, mutta itselleni murre ei ole tehokeino vaan luomisen lähde, ehto ja edellytys. Ilman sitä en saa kiinni muistoistani ja syvimmistä mielenliikkeistäni. Toki kirjoittaessani tasapainoilen rönsyilevän puhekielen ja hallitun runokielen välillä, mutta pohjavireenä on väkevä esivanhemmilta opittu kansankieli.”