Suomalaiset lujilla: Sotavuonna 1942 korttiannoksilla olisi nääntynyt nälkään

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jatkosodassa kamppailtiin kahta uhkaa vastaan. Rintamalla vastassa oli puna-armeija, kotirintamalla nälkä, joka ei tunnustanut väriä. Sodan liike oli pysähtynyt asemiinsa vuoden 1941 päättyessä. Puutteen liike ei pysähtynyt. Nälkä näykki suomalaisia kaiken aikaa. Vaikein vuosi oli 1942.

Talvisodan päättymisen jälkeen maaliskuussa 1940 oli välittömästi alettu puhua välirauhasta. Se oli oikea ilmaisu. Jatkosodan syttyessä puhuttiin kesäsodasta. Se oli väärä ilmaisu. Sotaa kesti kesäkuusta 1941 aina syksyyn 1944, neljä kesää.

Kansanhuoltoministeriö oli perustettu syyskuussa 1939. Yhdelläkään ministeriöllä ei ole ollut ennen sitä eikä sen jälkeen samanlaista valtaa yksityisten ihmisten jokapäiväiseen elämään kuin Kansanhuollolla oli.

Kansanhuollon ääni oli sen tiedottaja Untamo Utrio (1905–1980). Utrio piti päiväkirjaa koko jatkosodan ajan. Päiväkirja on kertomus siitä, millä keinoin Suomi välttyi jatkosodan aikana nälänhädältä.

”Säännöstelymääräykset olivat ehkä merkittävin tasa-arvoa tavoitteleva käytännön toimenpide Suomen historiassa”, sanoo Kai Linnilä, joka kirjoitti puhtaaksi appensa muistelmat. ”Tarkoitus oli tasata puute, rikas ja köyhä saivat saman määrän ostokortteja.”

Harkittu propaganda yritti hillitä harkitsemattomia huhuja. Huhut levisivät facebook-nopeudella, vaikka niillä ei useinkaan ollut tarjottavana muuta kuin varmentamatonta tietoa siitä, että jostain saattaisi jotain löytyä. Kansanhuollon ongelmana olivat myös tuottajien hintaspekulaatiot. Oleellisia säännöstelytietoja oli jopa pidettävä salassa turvallisuussyistä.

Utrio kuvasi levottomuuden ilmapiiriä ”hamstrahermostuneeksi”.

 

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa on tunnettu kohtaus, jossa Vanhala ihmettelee, kuinka kauan herrat luulevat korpisoturin keikkuvan saamillaan annoksilla.

Lahtinen sanoo, etteivät ne mitään luule, ne tietävät. ”Ne on laskeneet kalorit, taikka mitä perkeleitä ne on, jota siinä syömisessä pitäisi olla. Menes valittamaan nälkääsi niin lyödään sellainen rätinki eteesi, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä.”

Romaanin Lahtinen oli oikeilla jäljillä. Kansanhuoltoministeriössä laskettiin kaloreita kuin eloonjäämisbudjettia. Ministeriö oli kotirintaman Päämaja, joka vastasi siviilien ja sotilaiden huollosta.

Sotilailla oli raskaan työn tekijöiden status, ja riittäväksi määräksi oli laskettu 2 100 kilokalorin päiväannos. Sen päivittäinen jakelu ei tosin aina toiminut ruokatuntitarkkuudella.

Jatkosodan aikana kevyen työn tekijöiden annosmääräksi oli laskettu 1 200 kilokaloria. Ennen sotia suomalaisten päivittäinen kilokalorimäärä oli ollut vuosikymmeniä noin 3 200.

Ensimmäiseksi oli ryhdytty säännöstelemään poltto- ja voiteluaineita. Kahvi ja sokeri joutuivat kortille lokakuussa 1939. Sokerista tuli yksi mustan pörssin arvotavaroista. Kortilla sitä saattoi ostaa 250 grammaa kuukaudessa.

Kahvin tuonti päättyi vuoden 1941 aikana. Korvikkeestakin tuli korttitavaraa. Verokahvi, jolla kerättiin rahaa valtiolle, tuli markkinoille 1948. Vapaasti kahvia oli saatavissa vuodesta 1954 lähtien.

Leipäkortit otettiin käyttöön keväällä 1940. Lapsille 225 grammaa ja raskaan työn tekijöille 600 grammaa päivässä. Myöhemmin määrät vielä tästä pienenivät. Keväällä 1942 viljantuonti Saksasta viivästyi jäätilanteen vuoksi. Akuutista nälänhädästä selvittiin syömällä siemenvilja. Ruotsista saatiin hätäapua. Vaasan Höyryleipomo ilmoitti Suomen Kuvalehdessä vakiopaikalla ja säännöllisesti riippumatta siitä, oliko leipää saatavissa: ”Kunpa AINA kohtalomme kallis meidän omaa leipää syödä sallis!” Leipäkortit poistuivat 1949.

Maidon ja voin säännöstely alkoi syksyllä 1940. Maitotuotteiden säännöstely oli vaikein asia, koska kysymys oli helposti pilaantuvasta tuotteesta ja tuotanto hajallaan ympäri maata. Aikuisten maitomääräksi määriteltiin 2–3 desiä päivässä, mikäli maitoa riitti. Säännöstelyn alkaessa alle vuoden vanhojen lasten annosmäärä oli litra päivässä. Sitä jouduttiin myöhemmin pienentämään. Maito vapautui 1949.

Helppovalmisteisesta voista tuli, säilyvyytensäkin vuoksi, mustan pörssin kuumin artikkeli. Ennen sotia keskimääräinen kulutus oli ollut 16 kiloa vuodessa. Pahimpana pulavuotena 1942 henkisen työntekijän kortilla sai voita 6 kiloa vuodessa.

Kananmunien tuottajille määrättiin luovutusvelvollisuus heinäkuussa 1942. Jaettavaa riitti vain lapsille, kaksi munaa kuukaudessa. Seuraavana vuonna lasten kuukausiannos oli kuusi munaa ja aikuisten neljä.

Tupakan säännöstely alkoi heinäkuussa 1942. Etusijalle oli armeijan tarve. Annostupakoiden lisäksi (kolme savuketta päivässä), sotilailla oli mahdollisuus ostaa kaksi askia viikossa, yksi pilliä, yksi pölliä. Tupakasta tuli yksi tärkeimmistä vaihdon välineistä.

Lihakaupan säännöstely alkoi vuoden 1940 lopulla. Lihakortti oli markkamääräinen. Päiväannoksia ei määritelty grammamääräisinä. Siviileillä lihakortti tarkoitti 7:ää kiloa vuosina 1942–1943. Rauhanajan kulutus oli ollut 35 kiloa. Lihan säännöstely päättyi 1947.

Helmikuussa 1942 alkanut merikalan myynnin säännöstely tarkoitti sitä, ettei kalaa saanut ostaa suoraan kalastajilta, vaan keskitetyn myynnin kautta. Kun kalaa oli saatavissa, sen kertaostosten määrää rajoitettiin. Silakka piti helsinkiläiset hengissä. Kaupunki lemahteli paistuville silakoille ja keittyville lantuille.

Peruna oli perusenergiaa, jota täydennettiin porkkanalla ja lantulla. Kauppaa ryhdyttiin säännöstelemään elokuussa 1942. Suurimmissa asutuskeskuksissa määrä oli aikuisilla 15 kiloa kuukaudessa, lapsilla 10 kiloa. Kulutuskeskuksien ulkopuolella ei säännöstelyä tarvittu. Viljelypalstojen perustaminen kaksinkertaisti korttiannosten tarjoaman ”perusperunan” määrän. Helsingissä vuokrattiin kaupunkilaisille yli 300 hehtaaria omavaraisviljelyyn. Viljelyyn kelpasi sen lisäksi mikä tahansa paikka – puistot mukaan lukien – mistä multaa löytyi.

”Tiedotettavaa oli paljon ja vastaanottaja oli kansa, joka ei ollut vielä tottunut ns. totaaliseen propagandaan”, Untamo Utrio kirjoitti. ”Otteemme saattoivat olla tökeröitä ja kankeita, mutta sanoman sisältö ja päämääräkin olivat kankeita. Oli alistuttava niukkuuteen. Oli herättävä omatoimisuuteen.”

 

Kansanhuoltoministeriö oli perustettu lähes tyhjästä, ja valtaa ryhtyivät käyttämään nuorehkot miehet, joista vain harvalla oli tehtävään liittyvää koulutusta. Välirauhan aikana kansanhuollossa oli vielä mahdollista harjoitella. Jatkosodan sytyttyä piti jo osata ja vuoteen 1942 tultaessa piti osata enemmän.

Vuonna 1942 nälänhätä oli lähempänä kuin koskaan. Vuoden alkaessa varastoissa ei ollut enää juuri leipäviljaa, perunaakin vain kuukauden kulutukseen. Utrio arveli päiväkirjassaan 3.1. miten ”syynä voi olla kova talvi, mutta varmaan myös spekulointi: keväämmällä perunan hintaa nostetaan”.

Utrion suunnitteli salakaupan vastaista propagandaa. Ministeri Henrik Ramsay varoitti käyttämästä kärkevää kieltä tuottajien suhteen. Toiselta taholta Uriota oli jo muistutettu siitä, ettei kansanhuollon tiedottamisessa osattu suhtautua tuottajiin psykologisesti oikein.

Armeijan ei tarvinnut miettiä psykologiaa. Utrion päiväkirjan merkintä 5.1. kertoo, miten ”armeija ilmoitti kylmästi, että se rupeaa harjoittamaan teuraseläinten pakko-ottoa. Armeija ilmoitti ottavansa teuraaksi kolmanneksen maan lehmistä”.

Leipäviljan riittävyys oli talven keskeinen ongelma. ”Asutuskeskuksissa näkyy tuntuvaa hermostumista. Kansanhuoltoviranomaisia ja tuottajia syytellään. Elintarvikkeita hankitaan maaseudulta ohi säännöstelyn. Varakkaat kaupunkilaiset eivät sopeudu alentuneeseen elintasoon. Tilanne suosii salakaupustelua.” (10.1.)

Tuottajien edustajat eduskunnassa ja järjestöissä eivät hyväksyneet suunnitelmaa elintarvikkeiden vapaaehtoisesta keräyksestä. Maan suurimman kansalaisjärjestön Suomen Aseveliliiton johtaja, kapteeni L. Arvi P. Poijärvi oli valmis lopettamaan märinän: ”Kansanhuolto määrää viljan pakko-oton, ja aseveljet käyvät sen perimässä.” Tilanne oli vaikea ja mielialat kireät.

Helmikuun alussa nuotattiin kalastajat. ”Päätettiin, että ainoa piiska kalastajille on petroli. Jos et luovuta kalaa jakeluun, et saa petrolia!” (2.2.) Utriota alkoi huolettaa myös kansanhuoltoministeri Väinö Arola, joka ei puhunut kokouksissa mitään eikä ollut useinkaan edes läsnä viljaneuvotteluissa.

Perunan toimittaminen puolustusvoimille loppui helmikuun puolivälissä, koska sitä ei ollut. ”Puolustusvoimille on annettava vehnää makaronien valmistusta varten. Se tietysti vähentää vehnän jakelua kotirintamalla. Kauraakin on annettava puolustusvoimille, ja sen takia ei täällä kotirintamalla voida kauraa käyttää leipään. Kouvolan mylly on palanut laakerin kuumenemisen vuoksi. Kankaan mylly yritti palaa samasta syystä. Kaikki aiheutuu voiteluainepulasta.” (13.2.)

 

Maaliskuulle tultaessa viikoittaiset mielialaraportit kertoivat levottomuuden ja tyytymättömyyden kasvavan asutuskeskuksissa. Elintarvikkeita oli entistä niukemmin ja hinnat nousivat. ”Maatalojen emännät ovat työllä rasitettuja. Kun isännät ovat rintamalla, emännillä on täysi vastuu.” (28.2.)

Maanviljelijöille järjestettiin tiedotuspäivät Helsingissä. Kello 15.15 alkaneeseen tilaisuuteen osallistui 270 tuottajaa. ”Hälytys klo 7.50 hämmästytti maalaisia. Meillehän tämä on tuttua tohinaa.” (4.3.)

Armeija oli saanut venäläisiä sotilastraktoreita, mutta halkojen ajoon ei riittänyt polttoainetta. Hevosista 15 prosenttia oli armeijalla. Vaikka hevosia olisi riittänyt metsäajoihin, ei ollut ajajia eikä hevosille rehua. ”On tämäkin pyrstön ja nokan tarttumista tervaan. Tervastakin on puute.” (16.3.)

Kansanhuoltopropaganda ajautui tekijöiden mielestä täydelliseen umpikujaan. ”Hinta-, vilja- ja salakauppa-asiat on hoidettu perhanan huonosti. Tiedottamiselta on pohja pois. Arolan (ministeri) tilalle on saatava toinen mies. Paikalla pitäisi olla joku kykenevä organisaattori, joka ei olisi sen paremmin tuottaja kuin kuluttajakaan vaan ammattijohtaja.” (31.3.)

Kansanhuollon palveluksessa toimi yhteensä yli 5 200 ihmistä. Heistä 551 kansanhuoltolautakunnassa työskenteli noin 3 000 luottamusmiestä ja -naista. Se tarkoitti myös hyvää tiedonkulun verkostoa.

Toukokuun alussa pääteltiin, että maaseudulta löytyy perunaa. Kansanhuollossa päätettiin kokeilla temppua, joka oli onnistunut kahtena edellisenäkin vuonna. ”Aseveliliiton välityksellä pannaan liikkeelle huhu, että perunoita tulee rutkasti ulkomailta. Näin hinta ei nouse kevään aikana.” (2.5.)

Norjasta saatu 100 tonnin silli- ja turskaerä jaettiin suurinta ruokapulaa kärsiviin Pohjois- ja Itä-Suomen asutuskeskuksiin. Kuukauden alussa liikkeellepantu perunahuhu toimi. ”Pottu lähti taas liikkeelle, joskin aika hitaasti. Memelin seudulta (Saksa) saatu 2 500 tonnin perunalasti saatiin käyttää kokonaan kotirintamalla.” (30.5.)

Ministeri Ramsay oli saanut sovituksi, että Saksasta saadaan piakkoin tuhat nautaa viikossa, Tanskasta heti 4 000 elävää teuraseläintä. Armeijan pakko-ottoa ei tarvinnut jatkaa. ”Ramsayn tuomisiin kuuluivat myös armeijalle luvatut lisäherkut, kuten hirssi, makaroni, herne ja peruna. Nyt on armeijan perunan tarve turvattu uuteen satoon saakka. Armeijaa hemmotellaan myös peruna- ja vanukasjauhoilla, marmeladilla, sillillä, voilla, margariinilla, kondensoidulla maidolla, teellä, sipulilla, pippurilla ja muilla mausteilla. Saksalaiskuormassa on myös heinää, rehukauraa ja sokerileikeittä. Saisipa siviilikulutuskin moisia tuliaisia.” (9.6.)

Kesällä kotirintaman käytössä oli 4500 kuorma-autoa. Puolessa vuodessa 2500 autoa oli romuttunut tai vioittunut korjaamattomaan kuntoon. Varaosia yritettiin valmistaa, mutta huonolla menestyksellä. ”Rengastilanne helpottuu vähän, kun Saksasta saadaan raaka-ainetta, mutta yleensä on vaikeaa saada voiteluöljyä, autonrenkaita, tinaa ynnä muita metalleja.” (20.7.)

 

Utrio vastusti siirtoväen Kannakselle päästämistä. ”Meillä ei ole mitään taetta siitä, saadaanko Karjala ja nimenomaan Kannas pitää. Nyt sinne kuskataan kaikki rakennustarvikkeet. Täällä kotirintamalla niitä tarvittaisiin kipeästi jo senkin takia, etteivät kaikki ole muuttaneet takaisin Karjalaan.” (23.7.)

Paperiteollisuus tarvitsi pihkaa välttämättömästi, ja ihmisillä piti olla tulevaa talvea varten lämpimiä jalkineita. Saman päivän aikana Utrio neuvotteli pihkankeräyksestä ja tallukkakampanjasta. Päiväkirjaan merkittiin myös henkilökohtainen lause. ”Neiti Meri Vitikainen synnytti minulle tänään esikoisen, tyttären, jonka nimi on toistaiseksi Torkahdus!” (28.7.)

Utrio oli kova piippumies ja tupakan loppuminen sai hänetkin iteviljelijäksi. Hänellä oli pieni vuokrapalsta Herttoniemessä. Kun kessusato piti korjattaman syyskuun puolivälissä, olivat varkaat ehtineet pölliä kolme neljäsosaa.

Vaatepula oli alkanut jo talvisodan aikana. Vuonna 1942 villaa ei kuitenkaan saatu tarpeeksi, lumppuja kyllä, jopa erinomaisesti. Kiikan rukkitehtaalla valmistui 500 rukkia viikossa, eikä sekään riittänyt. Kansanhuollossa etsittiin ratkaisua, joka tekisi langan kehräämisen ja kankaan kutomisen kotona kannattamattomaksi. Pohdittavana oli villan ja valmiin tavaran välinen suhde. Teollisuuden ja villantuottajien edut törmäsivät. Teollisuuden mielestä viidestä kilosta villaa tuottaja saisi metrin kangasta. Tuottajien mielestä kangasta pitäisi saada vähintään kaksi, mieluimmin kolme metriä.

Lehdet ilmoittivat, etteivät ne enää jaksa ilmaiseksi julkaista joka kuukautista ”korttikalenteria”, tietoja siitä, mitä taas on pantu kortille. ”Teemme siis päätöksen, että pannaan osa tiedotuksista ilmoituksina. Lasken, että päätös maksaa vuositasolla 900 000 markkaa. Lehdet ovat varmaan tyytyväisiä.” (25.10.)

Kuluttajien oikeutta hankkia kauraryynejä suoraan tuottajilta oli ministerikokouksissa käsitelty useaan kertaan. ”Nyt asia päätettiin. Se oli ihan oikea päätös. Ei tuollaista voida torjua. Salakaupan torjunnan pääteemana täytyy pitää trokarin jahtaamista.” (3.11.)

Hurtti-Ukon päätoimittaja Paavo Päiviö kävi 15.11. Utrion luona kertomassa, että lehti järjestää joulunumerossaan korvikekilpailun. Ihmiset saavat kertoa, mitä korvikkeita ovat millekin tavaralle ja aineelle keksineet. Vastauksista tulisi tehdä kirja.

”Jos hälytykset, pommitukset ja sirpaleet tietävät onnea, a vot. Tänään Meri ja minut vihittiin avioliittoon.” (21.11.)

Marraskuun lopulla maahan saatiin toisen kerran sinä vuonna petrolia, 1 000 tonnia. Lisää olisi tarvittu vielä 2 000 tonnia ”välttämättömiin tarkoituksiin, kuten kalastajille. Armeija kuluttaa valopetrolia aika paljon. Eihän korsuissa näe mitään, ellei ole tuikkua palamassa”. (30.11.)

”Mainostoimisto SEK:n Aarne Salomaa on ehdottanut raitista tammikuuta, joka olisi valtakunnallinen kampanja. Tipaton tammikuu julistetaan 3.1.1943.” (19.12.)

Kotirintaman vaikein sotavuosi päättyi Utrion kohdalla kohottavissa tunnelmissa. ”Perheemme matkustaa Viipuriin appivanhempien tykö. Uusi appiukkoni johtaa Viipurin osuuskauppaa. Tyttäremme Torkku ristitään joulupäivänä ja hän saa nimekseen Kaari Marjatta.” (23.12.)

 

Lähteenä on käytetty Amanitan kustantamaa suurteosta ”Untamo Utrio Kotirintama kestää”.

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 7/2011.