"Sinne jonnekin" - taiteilijan kunnianosoitus talvisodassa kaatuneelle isoisälleen
Taiteilija Ulla-Maija Alanen oppi ymmärtämään oman isänsä elämää ja tämän ratkaisuja vasta perehdyttyään talvisodassa kuolleen isoisänsä tarinaan. Oheinen esitys on rakennettu perheen hallussa säilyneen kuvamateriaalin pohjalta.
Ulla-Maija Alanen kirjoittaa teoksensa taustoista:
”Isoisäni Yrjö Nikolai Alanen kaatui 37-vuotiaana Kollaalla 13.3.1940. Hän oli rakennusmestari ja yksi Pispalan rakentajista. Sotilasarvoltaan hän oli reservin alikersantti.
Teos on omistettu isälleni Jorma Kalevi Alaselle, jonka sodan jättämiä jälkiä olen vasta isäni kuoltua oppinut ymmärtämään.
Isäni joutui ottamaan vastuun äidistään ja kahdesta nuoremmasta veljestään seitsemän vuoden ikäisenä. Löysin lapsena isoisäni isälleni rintamalta lähettämän kirjeen, jossa isoisäni pyysi isääni huolehtimaan äidistään sekä pikkuveljistään, mikäli hän ei palaa kotiin.
Isäni lunasti ”sinne jonnekin” jääneen isänsä toiveen kantamalla vastuun ja huolehtimalla äidistään ja pikkuveljistään läpi näiden koko elämän. Sodan todellisia sankareita ovat mielestäni isäni kaltaiset lapset, jotka jaksoivat kantaa niin suuren vastuun kesken jääneen lapsuutensa hinnalla. Isäni kuoli toukokuussa 2003.
Vietin kesäni Hämeenkyrössä mummuni luona, ja kuuntelin tämän sota-ajan muisteloita. Mummu siemaili kahvia lautaselta sokeripala suussaan ja kertoi.
Aika ja tietoisuus on jatkumo, joka siirtyy muuntuvana tarinana äidiltä isälle ja isältä tyttärelle. Välillä suoraan isoäidiltä tyttärelle.
”Poikain isän” kaatumisesta mummu puhui aina kiertoilmaisun kuten ”jäi rajan taa” tai ”ei koskaan palannut”. Myöskään sanaa sotaorpo en koskaan mummun huulilta kuullut. Mummu opetti minulle myös käden taitoja: Osaan esimerkiksi kehrätä villaa ja minulla on edelleen mummun antama rukki.
Olen hyvin hitaasti ymmärtänyt, miten sota on vaikuttanut isäni henkilöhistoriaan ja sitä kautta myös minuun.
Isältäni katkesi lapsuus kuin veitsellä leikaten. Hän lähti tyhjästä, mutta menestyi elämässään hyvin ja oli aina auttamassa muita. Ei siinä ehditty potea eksistentiaalista tuskaa.
Menetimme isoisäni rakentaman sukutilan isäni kuollessa, mutta onhan minulla muistoni, sota-ajan ainutlaatuinen kenttäposti ja isäni pula-aikana keräämät karamellipaperit millintarkasti viikattuna. Ja rukki.”