Venäjä on palannut voimapolitiikkaan ja etupiirien maailmaan

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

’Ellei ole aihetta, ei ole syytä järjestää suurta seminaariakaan”, linjasi tasavallan presidentti Sauli Niinistö järjestyksessään toisten Kultaranta-keskusteluiden avauspuheessaan.

Presidentti kertoi pohtineensa pitkään, onko Kultaranta-keskusteluiden järjestäminen vuosittain tarpeellista.

Sitten asia ratkesi: ”Virka-apua tuli itäiseltä naapurilta. Tänä päivänä meillä on syytä ja aihetta keskusteluun”, kiteytti presidentti.

Julkisuudessa on syystäkin mietitty, olisiko tapahtumaa voinut edes järjestää tänä kesänä ensimmäistä kertaa. Presidentin koolle kutsuma uusi, arvovaltainen turvallisuuspoliittinen keskustelutapahtuma olisi näyttänyt Ukrainan kriisin takia joko hätäkokoukselta tai provokaatiolta Venäjän suuntaan.

 

Suomen kansainvälinen asema on muuttunut. Me sijaitsemme erilaisessa kohdassa, kuin mihin olemme tottuneet. Ennen kaikkea asemamme suhteessa Venäjään on muuttunut.

Presidentti Niinistö sanoi Kultarannan päätöspuheessaan jotain sellaista, mitä kukaan hänen edeltäjistään J.K. Paasikivestä alkaen ei ole voinut, halunnut tai joutunut julkisesti ääneen lausumaan: ”Olemme tietyllä tavalla Venäjän vastapuoli, kun olemme EU:n kannalla.”

Suomi ei ole jatkosodan jälkeen virallisesti ja julkisesti ollut Neuvostoliiton tai Venäjän vastapuolella. Ensin luotiin hyvät ja ystävälliset suhteet, jotka alati kehittyivät.

Kun ystävyyssanastoa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen päivitettiin, väheni liturgia, mutta suhteiden ongelmattomuus säilyi virallisessa kaanonissa.

Kultarannassa ei juuri puhuttu sen paremmin ystävällisistä, luottamuksellista kuin ongelmattomista idänsuhteistakaan. Se on uutta.

 

Sitä enemmän puhuttiin Venäjästä, joka haluaa vankistaa asemaansa etupiirikseen laskemilla alueilla ja käyttää siihen häikäilemätöntä keinovalikoimaa. Etupiirissään sillä on lähinnä oikeuksia, ei velvollisuuksia, mutta samalla se katsoo puolustavansa oikeaa asiaa. Kylmän sodan aikana Suomen ulkopolitiikan peruslinjaan kuului, että julkista erimielisyyttä ja Neuvostoliiton vastapuolelle päätymistä vältettiin kaikin tavoin.

Suomi halusi olla ja väitti olevansa puolueeton, Neuvostoliiton käsityksen mukaan Suomi oli puolueettomuuteen pyrkivä maa. Tällaiset sanamagian loitsut kuuluivat valtiojohdon ja diplomaattien tapaamisten kokoushuoneisiin ja virallisiin tiedonantoihin, mutta avointa korkean tason kritiikkiä itänaapuria kohtaan eivät juuri esittäneet kuin neuvostovastaisiksi leimatut toisinajattelijat.

Samankaltaista politiikkaa ja julkista puheenpartta harjoitettiin myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. 1990-luvulla uskottiin, että Venäjä oli demokratisoituva maa, joka pyrki yhteistyöhön lännen kanssa ja oli muuttumassa lännen kaltaiseksi.

Venäjä tuli melkein vihollisen leiriin liittymällä Naton rauhankumppaniksi. Saksat yhdistyivät, Neuvostoliiton entiset alusmaat Itä-Euroopassa ja jopa entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät Euroopan unioniin ja Natoon ilman erityisiä seuraamuksia.

Tilanne muuttui, kun Vladimir Putinin Venäjä ryhtyi valvomaan etupiiriään, palauttamaan suurvalta-asemaansa ja rakentamaan vahvaa venäläistä identiteettiä. Ensimerkit nähtiin Georgian kriisissä vuonna 2008.

Venäjän ja lännen etupiirien raja kulki tällä erää Ukrainassa, jossa oli syntymässä voimakkaita pyrkimyksiä läntiseen yhteyteen.

Siihen taloudellisesti ja sotilaallisesti 1990-luvun heikkouden vuosista vahvistunut Venäjä veti rajan. Tänä keväänä Ukrainan kriisin ja Krimin miehityksen yhteydessä on käynyt ilmi, että lähentyminen on tällä erää päättynyt. Venäjä kokee Euroopan unionin vastapuolekseen.

 

Läntiset poliitikot kritisoivat Neuvostoliittoa taajaan kylmän sodan aikana, mutta Suomi ei juuri koskaan julkisesti.

Läntinen kritiikki on Ukrainan kriisin yhteydessä kohdistunut Venäjään ja nyt se on myös suomalaista kritiikkiä, jota presidentti Niinistön lisäksi on esittänyt myös muu valtionjohto ulkoministeri Erkki Tuomioja kärjessä.

Tämä on uutta ja EU:n jäsenelle johdonmukaista, mutta se tuntuu vielä vieraalta suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Kun puolustusministeri Jyrki Häkämies esitti juhlapuheessaan vuonna 2007, että Suomen kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”, syntyi kohu ja paheksuntaa. Tuo oli mieto ilmaisu, jos sitä verrataan vaikkapa nyt Kultarannassa käytettyihin puheenvuoroihin – vain seitsemän vuotta kohupuheen jälkeen.

 

Kauppasuhteiden ja talouden merkitystä painottava perinteinen puhetapa on yhä voimissaan eikä lainkaan harvinainen.

Se kävi hyvin ilmi Kultarannassakin, jossa kuultiin paljon moraalista ja periaatteellista paheksuntaa, mutta myös laskettiin talouspakotteiden ja Venäjän hiipuvan talouden Suomelle aiheuttaman laskun summaa.

Uusi periaatteellinen puhetapa ja vanha taloutta korostava tapa elävät nyt rinnan ja molemmissa ollaan oikeassa.

Suomessa voidaan ääneen todeta, että Venäjä toimii lukuisilla tavoilla vastoin kansainvälisiä sopimuksia ja säädöksiä. Ja toisesta näkökulmasta havaitaan, että Venäjän talouden muutoinkin heikon tilanteen ja talouspakotteiden lasku Suomelle on valtava.

Vielä eurovaalikeskusteluissa moni suomalainen puoluejohtaja arvioi, että Suomen turvallisuuspoliittinen asema ei ole Ukrainan kriisin seurauksena muuttunut. Se on silkkaa itsepetosta ja toiveajattelua.

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilveksen käsitys on täysin päinvastainen. Ilveksen arvion mukaan Ukrainan kriisi ja Krimin miehitys merkitsevät sitä, että yhteisiin sopimuksiin pohjautuvalta eurooppalaiselta turvallisuusjärjestelmältä on pudonnut pohja pois. Ilveksen muotoilu oli lohduton: Ukrainan tapahtumien jälkeen täällä päin Eurooppaa ”ei ole enää mitään takeita mistään”.

Kultaranta-keskusteluissa jokseenkin kaikki jakoivat ajatuksen siitä, että kylmän sodan jälkeen syntynyt, sopimuksiin perustuva järjestelmä on rikottu. Se on tämän kevään tapahtumien kaikkein dramaattisin seuraus. On palattu voimapolitiikkaan ja etupiireihin lähes 1940-luvun lopun malliin.

Toisen maailmansodan rajojen loukkaamattomuus vahvistettiin Helsingin Etykissä vuonna 1975. Rajojen rauhanomaisen muuttamisen mahdollisuus kuitenkin säilyi. Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen synnyttivät uusia valtioita ja muutti etupiirejä, mutta tämä tapahtui kaikkien osapuolten siunaamin sopimuksin.

Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia takasivat vuoden 1994 Budapestin sopimuksella Ukrainan rajat ja alueellisen koskemattomuuden. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, takaajavaltio Venäjä miehitti Krimin. Se sallii, tukee ja osallistuu Ukrainan keskushallintoa vastustavien separatistien toimiin Itä-Ukrainassa. Muut takaajavaltiot seurasivat sivusta.

Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat tuominneet liittämisen, eivätkä hyväksy sitä. Ukrainan vastavalittu presidentti Petro Porošenko ilmoitti, että Krim on Ukrainaa nyt ja ikuisesti. Silti kukaan ei tee mitään, eikä miehitykselle ole loppua näkyvissä.

Miten alueen kartta esitetään seuraavissa suomalaisissa koulukirjoissa?

Onko Krim sinisilmäisen valheellisesti Ukrainan rajojen sisäpuolella vai näytetäänkö se laittomasti osana Venäjää? Vai kuvataanko tilannetta jollakin 1930-luvun kartoille tyypillisellä viivoituksella, joka kertoo epävarman statuksen alueesta?

 

Ukrainan kriisi päivittää myös käsityksiä nykyajan uhkakuvista. Venäjä toteutti erittäin monimuotoisen operaation, jossa Krimin osalta sotilaallisen voiman näytöllä oli erittäin tärkeä osa. Sen lisäksi Venäjä on käyttänyt paljon muitakin keinoja: puolisotilaallisista toimijoista aina tehokkaaseen propagandaan, informaatio-operaatioihin sekä kybersotaan, jota Venäjä käy jatkuvasti Ukrainaa vastaan.

Kultarannan yleisöltä suljetussa osuudessa esitetyn kiteytyksen mukaan, Ukraina on Venäjän uuden politiikan näytös ja sovellutus. Se osoittaa, että Venäjä ei tunnusta enää vanhoja pelisääntöjä, muttei ilmoita uusia sääntöjäkään. Se katsoo, että sillä on lähialueillaan erioikeuksia, eikä velvollisuuksia noudattaa edes omia kansainvälisiä sitoumuksiaan.

Venäjän lisäksi Ukrainan kriisi kertoo läntisen yhteisön toiminnasta tositilanteessa. Ukraina on Naton rauhankumppani, mutta kumppanuudesta ei seuraa mitään turvatakeita. Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat joko haluttomia tai heikkoja toimimaan.

 

Salamitaktiikka on historiankirjoista tuttu kuvaus menetelmästä, jolla Neuvostoliitto otti haltuunsa myöhemmät Itä-Euroopan pienet sosialistimaat toisen maailmansodan jälkeen. Venäjän näkökulmasta länsi käytti 1990-luvulla sen heikkoutta hyväkseen ja eteni viipale kerrallaan sen etupiiriin Baltian maita myöden.

Vahvistunut Venäjä pysäytti lännen etenemisen Ukrainaan ja palauttaa asemiaan viipale kerrallaan. Ensin Krim ja nyt uhataan Itä-Ukrainaa.

 

Suomi ei ole Ukraina, on muistutettu pitkin kevättä. Eikä olekaan, mutta Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on nyt muuttunut.

Suomen turvallisuuspolitiikan kansainvälisen ulottuvuuden tärkeä osa on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut Nato-optio. Kultarannassa muun muassa puolustusministeri Carl Haglund totesi suoraan, ettei sellaista ole. Suomi on Naton rauhankumppani, ei jäsen, eikä kumppanuudesta tositilanteessa seuraa mitään.

Samoin Kultarannassa todettiin, että viime vuonna hellitty pohjoismainen yhteistyö ei ratkaise turvallisuuden ydinkysymystä puhumattakaan EU:n sotilaallisesta ulottuvuudesta, jolla ei ole käytännössä todellista sisältöä.

Turvallisuuspolitiikan ytimeen jäävät itsenäinen puolustus ja kysymys sotilaallisesta liittoutumisesta. Ukrainan kriisin seurauksena nämä teemat nousevat ensi kevään eduskuntavaalien isojen aiheiden joukkoon.

Suomen turvallisuuspoliittisten ratkaisuiden polttavin kysymys taitaa olla, kuinka Venäjä lopulta reagoisi Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Lisääkö Naton ulkopuolella olo Suomen turvallisuutta vai vähentääkö se sitä?

Kysymys saattaa olla akateeminen, sillä kriisin aikana ei sotilasliittoon oteta uusia jäseniä.

Mutta milloin Ukrainan kriisi on ohi? Silloin, kun Venäjä luovuttaa Krimin takaisin vai silloin kun Ukraina ja läntinen yhteisö hyväksyvät sen liittämisen Venäjään? Ratkaisua saadaan odottaa pitkään.

Ukraina on muuttanut käsityksiä ja tuhonnut illuusioita. Nykyinen keskinäisriippuvainen Eurooppa ei estänytkään konflikteja, vaan kävi päinvastoin. Olemme niin riippuvaisia toisistamme, että länsi haluaa pitää Venäjän mukana kansainvälisessä yhteisössä. Uhrataanko tälle sopimusten ja säädösten pohjalle rakennettu turvallisuusjärjestys? Ei olisi historiassa ensimmäinen kerta.