Ex-suurlähettiläs: Kehitysavun kuolinkellot ovat jo soineet

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Alla oleva Matti Kääriäisen kirjoitus on julkaistu alun perin Kanava-lehdessä 3/2014.

 

Kun kehitysapua Yhdysvaltojen toimesta ryhdyttiin antamaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa yli 60 vuotta sitten, sille määriteltiin käytännössä kaksi tavoitetta.

Ensinnäkin kehitysmaiden pitäminen lännen leirissä ideologisessa sodassa sosialismia vastaan ja toiseksi oli tärkeää niiden köyhtymisen pysäyttäminen ja talouskasvun edistäminen. Näin ne eivät jäisi liiaksi irralleen muusta maailmantaloudesta ja muodostuisi epästabiileiksi alueiksi ja mahdollisiksi kolmannen maailmansodan sytykkeiksi.

Nämä tavoitteet ovat paljolti pysyneet samana läpi koko kehitysyhteistyön historian ja nyt voidaankin todeta, että ne on suurelta osin saavutettu tai eivät ole enää ajankohtaisia. Tosin tämä ei ole tapahtunut kehitysavun ansiosta vaan siitä huolimatta.

Ideologinen sota sosialismia vastaan päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen sisäisistä syistä ja kolmas maailmansota ei ainakaan vielä ole alkanut, vaikka köyhimpien kehitysmaiden kurjistuminen ei olekaan pysähtynyt ja epävakaiden, niin sanottujen hauraiden valtioiden lukumäärä on pysynyt suurena.

Taloudellisia tai sisällöllisiä perusteita nykymuotoisen kehitysavun antamiselle ei kuitenkaan enää käytännössä ole. Olemme uudessa tilanteessa, jossa maiden ja alueiden väliset suhteet eivät enää määräydy perinteisen rikkaiden maiden tai lännen sanelun ja tavoitteiden perusteella vaan tasavertaisemman sekä nousevien talouksien että koko kehitysmaaryhmänkin intressit huomioivan globaalimman ajattelun pohjalta.

Suurimman haasteen tällä hetkellä muodostaa kontrolloimattoman markkinatalouden aiheuttamien ongelmien ratkaiseminen. Winner takes it all -mentaliteetti on levinnyt maailmassa liian laajalle ja äärimmäisyyksien kontrolloinnista on tullut tasapainoisen kehityksen saavuttamisen tärkein edellytys. Äärimmäisen köyhyyden ongelman rinnalle on noussut äärimmäisen rikkauden ongelma. Elämme ahneiden pitojen aikaa. avun taloudellinen merkitys hävinnyt

Välttämätön kehityksen alkuunpanija ja moottori on raha eli pääoma. Ilman pääomaa ei tuotantoa synny. ”Kehityksen” voikin sanoa olevan taistelua pääomavirroista.

Maailman talouden kehitystä viime vuosikymmeninä ovat leimanneet bkt:n kolminkertaistuminen vuodesta 1990 tähän päivään mennessä nykyiselle tasolle 70 triljoonaan dollariin, talouksien keskinäisen riippuvuuden kasvu, tuloerojen kasvu maiden välillä ja niiden sisällä sekä epävarmuutta luovan spekulatiivisen ja harmaan talouden kasvu.

Kehitysavun merkitys kehitysmaihin kohdistuvista kokonaispääomavirroista on samanaikaisesti jatkuvasti pienentynyt eikä ole enää kovinkaan merkittävä. Viime vuosina on vihdoin alettu kiinnittää huomiota myös pääomavirtojen nettolukuihin eli on alettu keskustella kehitysmaista tapahtuvasta pääomapaosta, joka on suuruudeltaan arviolta kymmenen kertaa koko kehitysavun suuruinen.

Valtaosa näistä rahoista päätyy niin sanottuihin veroparatiiseihin. Global Financial Integrity -järjestön raportin mukaan kehitysmaat kokonaisuudessaan ovatkin pääomien nettoluovuttajia. Toisin sanoen kehitysmaat antavat rikkaille maille ”kehitysapua” eikä päinvastoin. Samanaikaisesti kuitenkin maailman suorien investointien suuntaus on muuttunut kehitysmaita suosivaksi ja vuonna 2012 ensimmäistä kertaa maailman suorista ulkomaisista investoinneista yli puolet kohdistui kehitysmaihin. YK:n tilastojen mukaan yhteensä 759 miljardia dollaria.

Rikkaissa maissa ja erityisesti Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa vallinneen hitaan taloudellisen kasvun vuoksi pääomasijoittajat ovat lähteneet hakemaan korkeampaa tuottoa rahoilleen enenevästi kehitysmaista. Tästä on seurannut se, että maailman nopeimmin kasvavista talouksista suurin osa on tällä hetkellä kehitysmaita ja maailmantalouden kasvun painopiste on erityisesti niin sanotuissa nousevissa talouksissa.

 

Haasteelliseksi tilanteen tekee se, että monissa kehitysmaissa talouden hallintojärjestelmät ovat vielä hyvin heikkoja, kehittymättömiä ja korruptoituneita. Tällöin syntyy helposti tilanteita, joissa maata hallitseva korruptoitunut eliitti tekee kansainvälisen pääoman kanssa sopimuksia, jotka eivät kestä päivänvaloa eivätkä aja maan köyhän enemmistön etuja.

Yksi seuraus toimimattomasta hallinnosta on juuri laittoman pääomapaon kasvu.

”Kehityksen” avainkysymykseksi onkin muodostunut se, kuinka pääomat saadaan pysymään kehitysmaissa ja hyödyttämään niiden kehitystä. Kehitysavulla päädytään usein tukemaan näiden näennäisdemokratioiden hallintoja ja siten jopa estämään muutosten tapahtumista.

Olemme tällä hetkellä myös paljolti samassa tilanteessa kuin 90-luvun alussa, jolloin Suomessa leikattiin kehitysapua voimakkaasti omien talousongelmiemme vuoksi. Perustelleessaan näitä leikkauksia presidentti Koivisto totesi tuolloin, että ei ole mitään järkeä siinä, että Suomi lainaa rahaa maailmalta ja antaa sen sitten edelleen kehitysmaille.

Tilanne velkaantumisen osalta on nyt samankaltainen, mutta kehitysmaiden oma tilanne on paljon parempi kuin mikä se oli 90-luvulla. Niihin suuntautuu nyt enenevästi yksityisiä rahavirtoja ja ne saavat myös lainaa kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Esimerkiksi Suomen tärkeimpiin avunsaajamaihin lukeutuvat Sambia ja Mosambik ovat laskeneet liikkeelle valtion lainoja, jotka on hetkessä merkitty moninkertaisesti yli.

Tämä kertoo siitä, että tilanne on olennaisesti muuttunut eivätkä monet kehitysmaat ole enää riippuvaisia kehitysapuvirroista. Tuntuukin erikoiselta, että omasta budjettivajeestaan kärsivä Suomi antaa vastikkeetonta budjettitukea kehitysmaille, jotka pystyisivät itse lainaamaan tarvitsemansa rahat kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Tansania, Sambia ja Mosambik.

 

Ongelmalliseksi kehitysavun rooli muuttuu myös silloin, kun avunantajan ja-saajan tavoitteet eivät ole samoja. Tämä näyttää olevan yhä useammin tilanne.

Useissa kehitysmaissa hallitsevan eliitin intressissä ei ole muuttaa vallitsevaa tilannetta eikä pyrkiä esimerkiksi köyhyyden vähentämiseen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että köyhyyden vähentämisen kannalta tärkeintä sektoria maataloutta ei ole Afrikassa juurikaan haluttu kehittää, vaan manner käyttää edelleen tänä päivänä yli 20 miljardia dollaria vuodessa ruoan tuontiin, vaikka olosuhteiltaan se voisi olla ruoan viejä.

Mutta kouluttamaton, köyhä kansa on helpommin hallittavissa kuin koulutettu, etujaan vaatimaan opetettu kansa. Köyhyys on maailmassa vähentynyt eniten maissa, joissa kehitysavulla ei ole ollut mitään merkitystä, kuten Kiinassa tai muissa niin sanotuissa nousevissa talouksissa.

Kehitysavun antamisen perusteluksi on mainittu usein sen demokratiaa vahvistava vaikutus. Käytännössä asia on kuitenkin päinvastoin. Kehitysavulla ylläpidetään epädemokraattisia hallintoja ja estetään vastuullisuusperiaatteen toteutuminen. Tämä todetaan muun muassa Maailmanpankin rahoittamassa laajassa tutkimuksessa ”Avun kirous” vuodelta 2007. Yli sata maata kattava tutkimus tulee siihen tulokseen, että demokratian kehittymisen kannalta kehitysapu on jopa suurempi kirous kuin niin sanottu luonnonvarakirous, josta monet Afrikan maat ovat jo pitkään kärsineet.

Saman asian on tuonut esiin myös tunnettu kehitystutkija Oxfordin yliopiston professori Paul Collier, jonka sanojen mukaan demokratia on köyhissä maissa katastrofi, joka johtaa lisääntyneeseen väkivaltaan ja hidastaa uudistuksia ja heikentää hallintoa.

Näyttääkin siltä, että länsimaisia demokratiakäytäntöjä on pyritty siirtämään aivan liian kritiikittömästi köyhiin kehitysmaihin unohtaen omat pitkäaikaiset ja monesti hyvin vaikeatkin kokemuksemme demokratian kehittämisessä. Demokratia ei ole kuitenkaan tuontitavaraa vaan edellyttää, että yhteiskuntien perustoiminnot (oikeuslaitos, poliisi, vapaa media, koulutusjärjestelmä ja niin edelleen) toimivat riittävällä tasolla.

Ongelmallinen on myös Suomenkin kehitysyhteistyön johtoajatuksena käytetty niin sanottu ihmisoikeusperustainen toimintatapa. Kuten professori Martti Koskenniemi on todennut, nykyään ihmisoikeuksien kirjo on niin laaja, että lähes mikä asia tahansa voidaan perustella ihmisoikeutena.

Koskenniemen mukaan ”ei ole kahta sotaa, jonka kumpikin osapuoli ei voisi perustella omaa kantaansa jollakin ihmisoikeudella”. Näin ihmisoikeusperustaisuus ei käytännössä ohjaa mitään vaan lähinnä johtaa huomion pois todellisista rakenteellisista tekijöistä, jotka ylläpitävät maiden välisiä kehityseroja.

Ihmisoikeusperustaisuus ei toimi siitäkään syystä, että kehitysmaat ovat nyt ryhtyneet voimakkaasti kiistämään länsimaiden oikeuden tulkita ihmisoikeuksia ja niiden ”universaalia” luonnetta. Kehitysmaat vaativat nyt oman historiansa ja kulttuurinsa huomioimista, kun ihmisoikeuksien tulkinnoista keskustellaan. Voimatasapaino monenkeskisillä foorumeilla onkin nopeasti muuttumassa ja etenkin Kiina on noussut keskeiseksi toimijaksi myös kehitysmaiden keskuudessa. Lännen sanelupolitiikan kausi on ohi myös kehityspolitiikan osalta.

 

Tällä hetkellä käydään neuvotteluja vuoden 2015 jälkeisestä kehitysagendasta. Köyhät kehitysmaat haluavat luonnollisesti jatkaa kehitysavun vastaanottamista, onhan se ilmaista rahaa. Vaikka nousevat taloudet ja keskitulon maat eivät haluakaan omalta osaltaan osallistua sen enempää kehitysavun antamiseen kuin kantaa laajempaa vastuuta globaaleista ongelmista tulevaisuudessa, on yhteisen näkemyksen löytäminen ihmiskunnan tärkeimmistä haasteista välttämätöntä.

Resursseja ja osaamista maailmassa on enemmän kuin koskaan, avainkysymys on se miten ja mihin niitä käytetään. Yhteisen arvopohjan löytäminen toiminnalle on suurin haaste nykytilanteessa, jossa nousevien talouksien intressissä on antaa nykymenon jatkua ja odottaa vain oman asemansa suhteellista paranemista. ”Sotkun” luoneet rikkaat maat ovat ne, joiden täytyy nyt löytää uusia keinoja tilanteen hallitsemiseksi. Avainasemassa on varmasti yksityissektori ja lähes hallitsemattomaksi kasvaneen markkinatalousjärjestelmän saaminen palvelemaan ihmistä.

Kiireellisin asia on jättimäiseksi kasvaneiden tuloerojen saaminen kuriin. On tolkutonta, että maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa enemmän kuin kolme ja puoli miljardia köyhintä yhteensä. Käsittämätöntä on myös se, että virallisen taloudenpidon ja verotuksen ulottumattomissa niin sanotuissa veroparatiiseissa makaa 11 500 miljardia dollaria näiden rikkaiden rahoja! Mikäli niitä verotettaisiin OECDn keskimääräisen veroasteen mukaisesti, ne tuottaisivat noin 255 miljardia dollaria veroina vuodessa. Tämä on yli kaksi kertaa koko vuosittainen kehitysapu yhteensä ja riittäisi helposti rahoittamaan esimerkiksi äärimmäisen köyhyyden poistamisen maailmasta.

Ongelma ei ole uusi, mutta ehkä suurempi ja ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Kehitysavulla tähän asiaan ei kuitenkaan kyetä vaikuttamaan. Muutosvoimana toimii yhä laajemmin internet ja sen kautta kaikkialle leviävä tieto.

 

Tiedon salaaminen ja ihmisten manipulointi ovat käyneet yhä vaikeammiksi tiedon levitessä internetin välityksellä maailman kaukaisimpiinkin nurkkiin. Pohjois-Afrikan niin sanottu arabikevät oli vain yksi esimerkki siitä mitä tapahtuu, kun ihmiset pystyvät jakamaan tietoa toisilleen ja olemaan yhteydessä toisiinsa ilman valtiovallan kontrollia.

Internet ja sosiaalinen media ovatkin niitä asioita, joiden kautta näkemystä maailman tulevaisuudesta kovaa vauhtia nyt muodostetaan. Siellä tapaavat toisensa kaikkien maiden kansalaiset ilman tarpeettomia välikäsiä ja toivoa sopii, että Homo sapiens osoittautuu järkeväksi toimijaksi, jos saa tehdä vapaan valinnan.

Taistelu tullaan käymään pääoman ja kuluttajan välillä. Ainoa pääoman käyttäytymiseen vaikuttava voima näyttää olevan kuluttajan käyttäytyminen. Mikäli tulevaisuuden kuluttaja edellyttää kestävän kehityksen ja ihmisoikeuksien periaatteiden noudattamista tuotanto-ja kulutusprosessien yhteydessä, ei tuottajilla ole muuta mahdollisuutta kuin taipua ja muuttaa toimintatapojaan vastaavasti.

Kylmän sodan aikana käytiin taistelua markkinatalouden ja sosialismin välillä. Nyt taistelu on tuon markkinavoimien kuuluisan näkymättömän käden ja ihmisen välinen. Kyseessä on arvovallankumouksen tekeminen. Rikastuminen ja yhä suurempien voittojen perässä juokseminen ei voi olla ihmisen toiminnan tavoite. Sitä ei myöskään maapallomme kestä.

Tässä taistelussa seuraavalla sukupolvella ja erityisesti Pohjoismaiden valistuneella nuorisolla voi olla merkittävä rooli esimerkin näyttäjänä. Yhä suuremman kulutuksen ja materialistisen elämäntavan aika on ohi. Nyt on etsittävä elämän laatua muualta.

Kohtuullisuus, tasa-arvoisuus, solidaarisuus ovat arvoja, jotka toivottavasti ovat rahan keräämistä tärkeämpiä seuraavalle sukupolvelle. Selviä merkkejä siitä, että näin olisi, on kyllä havaittavissa.

 

Kirjoittaja Matti Kääriäinen on  ulkoasianneuvos, joka on toiminut Suomen suurlähettiläänä muun muassa Keniassa ja Mosambikissa. Kirjoitus on julkaistu alun perin Kanava-lehdessä 3/2014.