”Tämä maa on jakaantunut kahtia”

SK:n arkistoista: Kahdeksan suomalaista pohtii, onko Suomi taas luokkayhteiskunta.

Anu Kantola
Teksti
Riitta Kylänpää
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Helsingin Pitkäsilta on ollut luokkajaon symboli. Kahdeksan suomalaista käveli sillan yli ja kertoo ajatuksiaan luokkajaosta.

 

Torsti Lehtinen, filosofi, kirjailija

“Minun lapsuudessani Pitkänsillan pohjoispuolella asui köyhää väkeä, Kallio oli työläiskaupunginosa. Talot olivat puusta, pihat vilisivät rottia. Meitäkin asui samassa 18 neliön hellahuoneessa kolme, nurkassa oli laskiämpäri. Kun meillä tuli äidin kanssa ahtaat paikat ensin isän ja sitten isäpuolen kanssa, menimme serkkujen luokse yöksi. Nukuttiin pöydän alla palttoiden päällä.

Köyhien yhteisöllisyys oli itsestään selvää. Olot olivat niin kovat, että omin nokkineen ei pärjännyt. Me olimme Sörkan kundeja, tämän päivän mittapuun mukaan huonosti kasvatettuja, mutta kun Bellan mammalle, mustalaisleskelle, tuli klapikuorma, me heitettiin puut liiteriin ennen kuin kukaan ehti aivastaa. Kesken ruskeankastikkeen teon äiti huomasi, että vehnäjauhot oli loppu, ja minä naapurin oven taakse kahvikupin kanssa, että vippaas vehnäjauhoja.

Marssivien työläisten rivistöt täyttivät kadut vappuna.

Piti olla pätevää asiaa ennen kuin kävimme Pitkänsillan toisella puolella. Raitiovaunulla mentiin äidin kanssa katsomaan Stockan kultakaloja tai itsenäisyyspäivän tilaisuuteen Senaatintorille.

Sillalla kuvittelin, että yli liitävä lokki on minun veljeni. Minulle oli sanottu, että niin köyhiin oloihin ei olisi voitu toista suuta ruokittavaksi ottaa, mutta veljeni hukkui Eläintarhanlahteen kaupunginteatterin eteen ennen syntymääni.

Nuorena menin gimmoja iskemään Kaisaniemen puistoon. Takaisin tullessa nautin maisemasta. Kallion kirkko oli minun koivuni ja paloaseman torni tähteni.

Sillan eteläpuolellakin oli pisteenomaisina esiintyminä niukkuutta ja kurjuutta, esimerkiksi Rööperissä. Rööperin Nubis oli vastine meidän pelastusarmeijalle. Silloin ei tullut kuuloonkaan, että yömajoja olisi sijoitettu rikkaiden asuma-alueille, ne oli täällä missä muutkin köyhät olivat.

Suomi on edelleen luokkayhteiskunta, mutta se ei ole jakaantunut maantieteellisesti yhtä selkeästi kuin ennen. Nyt sekä köyhyyttä että rikkautta on Pitkänsillan kummallakin puolella.

Irvokasta on, että tässäkin kaupungissa on kaksi tuhatta asunnotonta ihmistä. Näissä säissä. Se mystifioidaan sanomalla, että ainahan niin on ollut, mutta jos poliitikoilla olisi tahtoa, asian voisi korjata nopeasti.

Muutin takaisin Kallioon 13 vuotta sitten 40 eri paikkakunnan ja kuuden maan jälkeen. Pelastusarmeijan joulupadan ohi en pääse pysähtymättä, koska lapsena hain vaatteeni pelastusarmeijan slummikeskuksesta. Minulla on hurja määrä ihmisiä, jotka käyttävät minua kuuntelijanaan.

Maailmanlaajuisesti olen etuoikeutettu. Luokkayhteiskuntahan tämä maailma on ja minä olen yläluokkaa.”

Torsti Lehtinen Pitkälläsillalla. Kuva Ari Heinonen.

Anu Kantola, valtiotieteiden tohtori, politiikan tutkija

“Minulle Pitkäsilta on yksi silta muiden joukossa. Luokkajako on kadonnut sellaisena kuin se oli vielä sodan jälkeen. Aikaisemmin luokkien identiteetit olivat selkeitä. Tuolla asuivat työläiset, täällä porvarit ja tuolla maanviljelijät. Ihmiset jakautuivat hyvä- ja huono-osaisiin. Ne identiteetit ovat heikentyneet jolleivät häipyneet.

Suomi on muuttunut keskiluokkaiseksi yhteiskunnaksi. Vaikka köyhyyttä on edelleen, useimpien unelmat ovat keskiluokkaisia – oma koti, perhe, pari lomamatkaa vuodessa. Samalla voi jo puhua äänettömästä luokasta, sekalaisesta joukosta ihmisiä, joiden ääni ei välity politiikan ylätasolle.

Huono-osaisuudesta on tullut yksilöllisempää. Yksi tipahtaa töistä, toinen sairastuu ja putoaa suojaverkkojen läpi. Ei ole selkeää siltaa, jonka yli marssia joukkovoimalla vaatimaan oikeuksia, vaan yksilöllisiä polkuja, jotka voivat johtaa köyhyyteen tai rikkauteen. Pitkät sillat ovat keskellämme.

Ennen huono-osaisuus kanavoitui poliittiseen työväenliikkeeseen. Enää ei. Poliittinen puoluekarttamme on vanhentunut. Se heijastaa agraari- ja teollisuusyhteiskuntaa, mutta ei tavoita pätkätyöläisiä ja pienyrittäjiä. Varsinkin demareille on käynyt vanhanaikaisesti. Sieltä virta kulkee Perussuomalaisiin, joka tarjoaa nostalgiaa vanhaan yhtenäiseen Suomeen.

Meillä on myös 70 000 nuorta kadoksissa. Näillä nuorilla ei ole ammatillista koulutusta, he eivät käy töissä eivätkä välttämättä nosta edes työttömyyskorvausta, heistä ei tiedetä missä he ovat.

On vaarana, että heitä aletaan pitää vaarallisena luokkana, joita pitää kontrolloida ja pitää järjestyksessä.

Sellainen kehitys on pysäytettävä. Heidät pitäisi hakea mukaan tähän yhteiskuntaan, jotta ei pääsisi syntymään sukupolvelta toiselle siirtyvää kierrettä. On huolestuttavaa, että syntyy sellainen kulttuuri, joka ei rakennu työnteolle. Se on näiden nuorten itsensä kannalta huono juttu.

Ihmiset kaipaavat yhteisöllisyyttä, vähän itseään suurempaa elämää. Kansallisvaltio on ollut se yhteisö, mutta myös luokkaidentiteetit, porvaristo, työväenluokka, talonpoikaisuus ovat olleet hyviä yhteiskuntaa rakentavia voimia. Niiden kautta ihmiset ovat olleet valmiita rakentamaan yhteiskuntaa ja tekemään uhrauksia.

Pystytäänkö sellaisia identiteettejä enää rakentamaan? Ovatko ihmiset valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia yhteisen hyvän eteen?

Uusi huolestuttava asia muuten aika tasaisen tulonjaon Suomessa on varakkaimpien irtiotto muusta yhteiskunnasta.

Warren Buffett, yksi maailman menestyneimmistä liikemiehistä, totesi, että “Amerikka on ollut luokkasodassa kaksikymmentä vuotta ja minun luokkani voitti”. Buffet on huolestunut Amerikan rikkaimman prosentin irtiotosta, mutta Suomen tulonjaon muutos on samantyyppinen. On vaarana, että omassa maailmassaan elävä kiireinen ja stressaantunut eliitti alkaa nähdä asiat vain omalta kannaltaan. Se voi näkyä politiikkana, jossa mietitään vain verojen alentamista eikä kanneta laajempaa vastuuta.”

 

Matti Apunen, Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja

“Asuin lapsena ensin Aleksis Kiven kadulla Kalliossa ja sitten Mäkelänkadulla Vallilassa. Kävin Pitkänsillan toisella puolella vähän paremman väen koulussa SYK:ssa 1960-luvun lopussa. Vaikka jakolinjat olivat silloin jyrkemmät, ne eivät olleet päällimmäisenä 9-10-vuotiaan maailmassani. Isäni oli sosiaalidemokraatti, marssi vappuna. Minäkin olin joskus mukana.

Tuolloin Etelä-Helsingissä asuneet ikätoverini muistelevat, miten he kävivät vanhempiensa kanssa vappuna katsomassa Hakaniemessä kommunisteja. Kun olin 14, perheemme muutti Tampereelle.

Luokkayhteiskunta tarkoittaa sitä, että nouseminen luokasta toiseen on liki mahdotonta. Koulutus- ja tulontasausjärjestelmien ansiosta sosiaalinen mobiliteetti on ollut suurta sotien jälkeisessä Suomessa. Nyt se on tasaantunut, mutta mahdollisuus on edelleen olemassa. Kun sosiaalinen liikkuvuus muuttuu erityisen vaikeaksi, yhteiskunta on vaikeuksissa.

Väite, että Suomessa hyvätuloiset eivät maksa veroja eivätkä välitä muista, ei pidä paikkaansa. Meidän ylin tulodesiili maksaa noin kolmanneksen verokertymästä. Ylimmät kaksi tulodesiiliä maksaa noin puolet. Havaintoni mukaan hyvätuloiset ihmiset ovat jossain mitassa valmiita harjoittamaan myös hyväntekeväisyyttä, jos vain löytyy järkevä kanava.

Yksi uusi jakolinja, joka uhkaa jo jakaa suomalaisia, on työn tuottavuus. Korkean tuottavuuden ammattiin päätyvän tulevaisuuden maisemat ovat oleellisesti erilaiset kuin jos on valinnut matalan tuottavuuden ammatin. Kysymys työntuottavuudesta on jo jakanut puolueet julkisensektorinpuolueisiin ja muihin. Se vaikuttaa ajatteluumme tulonsiirroista, mutta myös muihin yhteiskunnallisiin linjanvetoihin. Ihmisillä pitää olla haluja ja valmius kehittää työnsä tuottavuutta, tuoda siihen henkilökohtainen lisäarvonsa.

Henkilökohtainen lisäarvo syntyy siitä, että miettii koko ajan, voiko työstä suoriutua tehokkaammin ja järkevämmin ja syöttää sitä tietoa koko ajan systeemiin. Silloin mekaanista tai prosessityötä tekevätkään eivät ole automaattisesti häviäjien puolella. Kyllä myös maaseudulla voi tehdä korkean tuottavuuden töitä. Toinen uusi jakolinja liittyy kansainvälisyyteen. Suomeen jäävien uramahdollisuudet ovat paljon rajatummat kuin ulkomaille opiskelemaan lähtevien. Heille avautuu mahdollisuudet luoda globaali ura.

Globalisaatio etenee meistä piittaamatta. Olisi hupsua ajatella, että voisimme puuhailla täällä omia asioita ja kytkeytyä globaaliin järjestelmään kun meille sopii. Verkko on yhteinen ja siellä on oltava sellaisia ihmisiä, jotka osaavat toimia sen mukaan.

EVAn syrjäytymisanalyysin mukaan Suomessa on 30 000 järjestelmästä pudonnutta nuorta. Se joukko on uhka, jokainen tapaus on liikaa. Mutta ennen kuin ongelmalle voidaan tehdä jotain, on ymmärrettävä mistä on kyse. Valtaosa poliitikoista on perimmiltään fiksuja ihmisiä, mutta ikävä kyllä heiltä puuttuu joku metri letkua ymmärryksen ja toimenpiteiden välillä. Päätöksiä syntyy hitaasti nuorten asioissa.”

Martti Kekomäki, terveyden- ja sairaanhoidon hallinnon
emeritusprofessori

“Olen stadin kundi, Tölikasta. Kotini oli porvarillinen, olen aina äänestänyt kokoomusta. Isäni oli Mannerheimin lähin juristi Päämajassa, mutta arvosti kaikki ihmisiä. Hän muistutti siitä minua vielä kuolinvuoteellaan: poika, älä osallistu mihinkään sellaiseen, mikä jakaa kansaa, kahtiajakautunut kansa on heikko.

Oppi-isäni, filosofi John Rawls taas sanoi, että yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta voi lisätä siihen pisteeseen asti, jolloin huonoimmassa asemassa olevien tila lakkaa paranemasta.

Se piste on saavutettu Suomessa. Olemme ylittäneet mittarina käytetyn tipin pointin. Pienituloisimman viidenneksen kuolleisuus on kääntynyt kasvuun. Takana ovat tupakan ja viinan kirot ja ylipainoisuutta, mutta osittain se johtuu myös siitä, että meillä pienituloiset eläkeläiset ja varsinkaan työelämästä syrjäytyneet eivät saa perusterveydenhuollon palveluita.

Kun näytin näitä tilastoja yhdysvaltalaisille kollegoilleni, he kysyivät, onko Suomi puhdistamassa rotuaan.

Suomi ei ole terveyspalveluiden mallimaa eikä hyvinvointivaltio. En tiedä, onko Suomi luokkayhteiskunta, mutta tämä maa on jakaantunut kahtia. Jakolinja ei kulje enää työn ja pääoman välissä, vaan työelämässä olevien ja sen ulkopuolella olevien välillä.

Kun veljekset saavat samaan aikaan infarktin, on työtön pohjoiskarjalainen metsuriveli jo haudattu kun hänen espoolainen toimitusjohtajaveljensä nousee kuntopyöränsä päälle ohitusleikkauksen jälkeen.

Työssäkäyvillä on kolmet terveyspalvelut: kunnalliset, yksityiset ja työterveyspalvelut. Viimeisenä tulevat ne työelämästä syrjäytyneet ja vanhukset, jotka soittavat terveyskeskukseen vaivassaan ja saavat ajan kuuden viikon päähän. Terveyskeskuksissa hoidon laatu vaihtelee a:sta ö:hön.

Ongelma on siinä, että meillä on voimassa neljä päällekkäistä lakia, 1960-luvun sairausvakuutuslaki, vuoden 1972 kansanterveyslaki, 1990-luvulla säädetty erikoissairaanhoitolaki ja vuoden 2010 terveydenhuoltolaki. Ja niitä voi lukea aivan miten haluaa.

Muissa Pohjoismaissa ei ole monikanavaista rahoitusjärjestelmää. Yhdysvalloissa sitä puretaan, mutta meillä purkamisesta ei saa edes keskustella. Sote-komitean yritykset saada aikaan muutosta valuivat hiekkaan. Asiaa selvittävissä työryhmissä istuu niin paljon ministereiden omia miehiä, että asiantuntijoiden äänet ovat hukkuneet. Nykyisessä hallitusohjelmassa luvataan selvittää monikanavaisuuden vaikutuksia, mutta mitään ei ole tehty ja hallituskausi on jo puolessa.

Kansanedustajat eivät edusta kansaa, koska heillä on työterveyspalvelut. Suomalaisten enemmistöllä niitä ei ole. Työssäkäyvät ajattelevat, että vain he ovat hyödyllisiä ja muut ovat hyödyttömiä. Haudan takaa ei huudella.

Terveysasioissa Pitkäsilta ei ole jakolinja vaan pikemmin akseli. Suomi on korporaatioiden maa. Meillä on vahva kolmikantayhteistyö, jonka hyvä puoli on ollut työrauha, ja näihin aikoihin saakka suhteellisen tasainen tulonjako.”

 

Leila Kostiainen, STTK:n pääsihteeri

Leila Kostiainen Pitkänsillan Hakaniemen puoleisessa päässä. Kuva Ari Heinonen.

Lapsuuden perheessäni oli taloudellisesti tiukkaa. Kaikki, appelsiinit ja omenatkin, jaettiin tasan kolmeen osaan meidän lasten kesken. Asioiden jakaminen oikeudenmukaisesti on minulle edelleen tärkeää. Hämeenlinnan tyttölyseossa ei kerrottu Pitkästäsillasta.

Suomen koulujärjestelmä on mahdollistanut sen, että vähän koulua käyneiden vanhempien lapset ovat voineet opintojen jälkeen nousta seuraavaan yhteiskuntaluokkaan.

Oma äitini oli kondiittori, mutta kotiäitinä isän ammatin vuoksi. En ollut vielä koulussa, kun hän sanoi, että jokaisen naisen pitää käydä koulua ja hankkia ammatti. Opiskelin ensin fysioterapeutiksi ja sitten juristiksi.

Tutkimusten mukaan sosiaalinen kierto on heikentynyt viime vuosina, ja on olemassa vaara, että Suomi on palaamassa luokkayhteiskunnaksi. Koulutusjärjestelmä ei ole mielestäni heikentynyt, mutta se ei enää pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa.

Toinen vaaran merkki on se, että tuloerot ovat revenneet ja köyhyys on syventynyt ja pidentynyt.

Myös miesten ja naisten välillä vallitsee luokkajako. Naiset ansaitsevat jokaisessa tuloluokassa noin 80 prosenttia miesten tuloista. Eläkkeellä ero kumuloituu, eli jako miesten ja naisten välillä on pysyvä.

Toinen kärjistymässä oleva ongelma on se, että Suomesta on tullut kotiäitiyhteiskunta. Yhä useammat naiset ovat ajautuneet perhevapaaloukkuun. Meillä on hyvä perhevapaajärjestelmä, mutta lähes vain naiset käyttävät sitä. Monen naisen kohdalla se tarkoittaa syrjäytymistä työelämästä, pienempää eläkekertymää ja hitaampaa urakehitystä tai urakehityksen pysähtymistä.

Muualla Euroopassa naiset yhdistävät osa-aikatöitä pienten lasten hoitamiseen. Meillä se ei tunnu onnistuvan, vaikka tukijärjestelmä mahdollistaa kotiin jäämisen myös miehelle. Kannatan Heikki Hiilamon esitystä kotihoidontuen jakamiseksi isän ja äidin kesken.

Yksi syy ongelmaan on päivähoidon maksupolitiikka: osa-aikaisesta hoitopaikasta joutuu maksamaan lähes yhtä paljon kuin kokopäiväisestä. Päivähoitomaksujen pitäisi olla suhteessa käytettyyn hoitoaikaan.

Myös terveyserot jakavat miehiä ja naisia, mutta naisten hyväksi. Hyvä asia on se, että kiinnostus politiikkaa kohtaan on lisääntynyt. Se takaa sen, että ongelmia ratkotaan demokraattisin keinoin.”

 

Erik Söderblom, 54, teatteriohjaaja, Helsingin juhlaviikkojen toiminnanjohtaja

Olen Munkkiniemen poika. Kävin ensi kerran Pitkänsillan toisella puolella ollessani kolmentoista. Minun piti ostaa farkut, mutta minut ryöstettiin tuolla kulmilla. Rahat ja lompakkokin vietiin. Sittemmin kuljin vuosien ajan Pitkänsillan yli työpaikalleni Teatterikorkeakouluun.

Suomi on ollut perinteisesti tasa-arvoinen maa, koska irtonaista rahaa on ollut suhteellisen vähän, mutta se on muuttunut kymmenen viime vuoden aikana. Eriarvoistuminen ei ole pelkästään Suomen juttu, vaan se on globaali trendi. Mitä vauraampi yhteiskunta on, sitä nopeammin köyhälistö ja varakkain joukko erkanevat tulotasoltaan toisistaan.

Monet Suomen ongelmista juontuvat siitä, että tämä maa on ollut yksien arvojen yhteiskunta. Tieto on ollut yhdenlaista, ja “yhteiskunnallisesti oikeaa” tietoa on jaettu koulujen kautta. Nyt tietoa on saatavilla kaikkialta ja tiedon laatua on vaikea määritellä. Jokainen koululainen tietää, että opettaja ei voi enää nojata tietoonsa. Koulu ei voi olla enää ainoa arvojen jakaja. Mihin opettaja sitten nojaa, kun hänen kuitenkin pitäisi ohjelmoida kasvava nuoriso tähän yhteiskuntaan ja tiettyyn arvopohjaan?

Koululaitoksella on edessä iso kriisi. Opettajien koulutuksella on kovia haasteita.

Samaan aikaan perheet haluavat ulkoistaa vastuun lapsistaan yhteiskunnalle. Yhteiskunta taas haluaa ulkoistaa vastuun yrityksille. Lähestymme anglosaksista maailmaa, jossa yrityksillä on suurempi vastuu yhteiskunnasta kuin mihin me olemme tottuneet. Yliopistot ja kulttuuri toimivat yhä enemmän yksityisellä rahoituksella. Vetäytyykö valtio koululaitoksistakin?

Suomessa on vallalla yritysuskonto, jonka valtio pyhittää samalla tavoin kuin kirkko aikaisemmin pyhitti valtion.

Tilanne on haasteellinen nuorille, ja se näkyy levottomuutena. Vaikka koululaistemme menestyminen Pisa-tutkimuksessa on maailmalla kova sana, me kaikki tiedämme, että monet nuoret ovat aika sekavassa tilassa.

Pitkälläsillalla pallottelen ajatuksella, että silta on samalla tavalla idän ja lännen jakaja kuin Bosborin silta Istanbulissa.

Lännessä kehitys on kulkenut yltiöyksilöllisyyden suuntaan, mutta nyt se on tullut tiensä päähän. Olemme päätyneet yksilöllisyyden kautta massaolennoiksi. Olemme niin yltiöpäisen yksilöllisiä, että kukin meistä ostaa itsenäisesti samanlaiset farkut. Elämme designin aikaa. Design on tuotteena yksilöllinen, mutta on monistettavissa miljoonittain. Lännen yksilöllisyys on monistettua yksilöllisyyttä.

Nuorista on tullut kaikkien kaupustelijoiden riistaa. Nuoret pukeutuvat tietyssä iässä samanlaisiin vaatteisiin riippumatta kulttuuripiiristä, sosioekonomisesta asemasta tai asuinpaikasta. Jos he eivät ole oma luokka niin ainakin he muodostavat heimon.

Idässä, joka on perinteisesti ollut ei yksilön vaan massojen kulttuuria, ihmisen arvo määräytyy suhteessa yhteiskunnan ideaan. Mutta edes Neuvostoliitossa ei onnistuttu luokattoman yhteiskunnan rakentamisessa. Ainoa paikka, jossa kommunismi ja tasa-arvo on ollut aika lähellä toteutua, oli Olof Palmen Ruotsi hänen kolmen ensimmäisen vuotensa aikana.

Reetta Niemi, 35, filosofian tohtori, lehtori

Reetta Niemi Siltavuorenrannassa Kruununhaassa. Kuva Ari Heinonen.

“En muista, että kukaan olisi puhunut Pitkästäsillasta kotikunnassani Rantasalmella, mutta tiedän paikan. Ajan tästä yli käydessäni yliopistolla. Olen luokanopettaja ja terveystiedon aineenopettaja ja töissä Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa. Minulla on oma neljäs luokka, ja ohjaan läpi vuoden opetusharjoittelijoita. Minun tunneillani opiskelijat tutustuvat osallistavaan pedagogiikkaan.

Osallistavan pedagogiikan tavoitteena on kasvattaa lapsista aktiivisia vaikuttajia niin omassa elämässään kuin suhteessa yhteiskuntaan. Osallistava opetus pyrkii lisäämään yhteisöllisyyttä ja oppilaat viihtyvät paremmin koulussa. Toistaiseksi se ei kuulu virallisesti opettajankoulutukseen.

Osallistavaan pedagogiikkaan liittyy, että yritän kouluttaa opiskelijoita pois vanhentuneesta tiedonjakoajattelusta, joka lähtee siitä, että opettajilla on hallussaan pätevin tieto, jonka hän sitten siirtää oppilaille. Koulun pitäisi olla paikka, jossa opetellaan käsittelemään erilaista tietoa eri näkökulmista, tunnistamaan kenen tiedosta on kyse ja tekemään tiedosta erilaisia tulkintoja.

Opetussuunnitelmakaan ei ole neutraali vaan poliittinen asiakirja. Se heijastelee vallalla olevaa arvojärjestelmää. Opettajan tulisi tiedostaa, että hänkään ei ole neutraali, vaan hänen tulokulmansa voi olla hyvin erilainen kuin oppilaiden tai heidän vanhempiensa maailma. Itse olen opettajavanhempien opettajalapsi, joka on mennyt opettajan kanssa naimisiin, ja hänelläkin on opettajavanhemmat. Olen siis äärimmäisen keskiluokkainen.

Pedagogina mutta myös äitinä olen huolestunut siitä, että tasokurssijärjestelmä on palautettu moniin kouluihin oppimisvaiheryhmän nimellä. Omatkin lapseni opiskelevat koulussa, jossa harrastetaan oppimisvaiheryhmiä. Se on vastoin peruskoulun ajatusta, jossa kaikki lapset saavat tasavertaisesti oppia.

Peruskoulu on maailman parhaita sen takia, että siellä lapsia ei ole luokiteltu eikä lasten tarvitse kilpailla koulupaikastaan. Lapset eivät ole tyhmiä, he tietävät ketkä ovat parhaitten ryhmässä ja ketkä huonojen. Leima seuraa helposti koko loppuelämän. Pelkään, että oppimisvaiheryhmittelyllä luodaan vahingossa järjestelmä, jolla tuetaan luokkayhteiskunnan syntymistä.”

 

Li Andersson, 25, vasemmistoliiton nuorten puheenjohtaja

“Kun aloin käydä Turusta vasemmistonuorten kokouksissa Helsingissä alle parikymppisenä, kuljin Pitkänsillan yli tai metrolla ali Hakaniemeen. Silta vahvisti kokemuksiani tästä maasta: Suomi on luokkayhteiskunta. Vanhempien koulutustaso periytyy usein. Jos vanhemmat ovat eläneet toimeentulotuella, on todennäköistä, että se on edessä myös lapsilla.

Silti uskon, että suurin osa suomalaisista haluaa, että meillä on toimiva koululaitos ja muita julkisia palveluja, jotka ehkäisevät luokkajaon syntymistä.

Enää se, onko töissä tehtaassa tai vaikkapa mainostoimistossa, ei jaa ihmisiä luokkiin, vaan epävarmuus työpaikasta ja toimeentulosta.

Nuoret ovat yliedustettuina työmarkkinoiden tuomissa uudenlaisissa joustotöissä; vuokratyösuhteissa ja nollatuntisopimuksissa. Myös itsensä työllistäminen on yleistynyt nuorten keskuudessa. Siinä työsuhdeturva on olematon eli nuori kantaa itse riskin. Kun jengiä aletaan irtisanoa, ensimmäisenä saavat lähteä pätkätöitä tekevät nuoret. Kukaan nuori ei enää usko, että edes korkeakoulututkinto takaisi työpaikan.

Epävarmuus on jo rakennettu nuorten maailmankuvaan ja se näkyy siinä tulevaisuudenuskossa. Sitä ei ole.

Kyseessä on iso henkinen muutos suomalaisessa yhteiskunnassa.

Nuoret ovat yliedustettuina myös karenssilla olijoiden joukossa. Se johtuu osittain siitä, että nuoret eivät aina tiedä tekojensa seuraamuksia. Mutta myös siitä, että järjestelmä ei vastaa nuorten arkitodellisuutta. Kun on töissä nollatuntisopimuksella, mutta työtunteja ei tarjotakaan, silti työntekijä on työsuhteessa. Ja kun hän irtisanoutuu, toimeentulotuki on ainoa vaihtoehto. Toimeentuloluukulta on vaikea päästä takaisin työelämään. Jos kieltäytyy koulutuspaikasta, joka ei vastaa omia intressejä tai on toisella paikkakunnalla, tippuu järjestelmästä.

Jos nuoret halutaan töihin, miksi ei puututa Helsingin vuokratasoon. Täällä on työpaikkoja, joita muualla Suomessa ei ole.

Nyt huonoimmassa jamassa olevat 70 000 nuorta ovat nousseet puheenaiheeksi. Keskustelu on kutistunut siihen, miten heidät saataisiin kouluun tai töihin. Unohdetaan, että takana voi olla ihan oikeita syitä, mielenterveys- ja päihdeongelmia. Heitä olisi pitänyt auttaa silloin, kun ongelmia alkoi ilmaantua.

Yhtenä ratkaisuna on esitetty nuorisotakuuta, mutta siinäkin puhutaan vain työllistämisestä ja koulutuksesta, eli ollaanko nuoria siirtämässä vain tilastosta toiseen.

Epämielekäs kuntouttava työ ja työharjoittelut johtavat helposti kierteeseen, jossa nuori vieraantuu työteosta. Myös työvoimatoimistossa saatu huono kohtelu ja pallottelu luukulta toiselle vaikuttaa siihen, tuletko koskaan takaisin.

Monissa korkean nuorisotyöttömyyden maissa ristiriidat ovat jo kärjistyneet ja nuoret ovat tulleet kaduille. Jos toimenpiteet nuorten työllistämiseksi eivät ole järkeviä, se on edessä myös Suomessa.

Prekarisaatio on arkea, normaali tila, meilläkin. Prekarisaatio on myös naisten ongelma. Kun irtisanotaan ja supistetaan, naiset jäävät kotiin.”

 

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 8/2013.