Miksi Suomen kiistellyin teologi Heikki Räisänen ei eronnut pappisvirasta?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Heikki Räisänen kotinsa pihapiirissä Vantaanpuistossa. Kuva Pekka Holmström.

Nuoren Heikki Räisäsen urasuunnitelmissa välkkyi 1960-luvulla unelma pappeudesta ja mahdollisuudesta auttaa ihmisiä iankaikkiseen elämään. Hän kuvaa itseään tavalliseksi seurakuntanuoreksi, jolla oli varsin perinteinen raamattukäsitys: Raamattu on kutakuinkin erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta.

Hän otti heti perustutkinnon suoritettuaan pappisvihkimyksen, ja on yhä pappi.

Hän on myöhemmin luonnehtinut itseään kulttuurikristityksi. Hänen juurensa on kristinuskossa, vaikkei hän voikaan yhtyä esimerkiksi uskontunnustuksen väittämiin sellaisenaan.

Räisäsen pappeus on kuitenkin mahdollistanut hänen konservatiivisille kriitikoilleen vastahyökkäyksen keinot. Yliopiston professoria on vaikea kammeta paikaltaan, ellei hän ole tehnyt vakavaa virkavirhettä. Mutta papin voi, jos osoittaa, että tämä ajattelee uskontunnustuksen vastaisesti.

Räisäsestä tehtiin valitus 1985 raamatun- ja tunnustuksenvastaisesta opetuksesta.

Silloinen tuomiokapituli piispa Samuel Lehtosen johdolla päätyi pitämään kantelua perusteettomana. Mutta Räisänen joutui mediassa myllytyksen kohteeksi.

Miksi hän ei silloin eronnut pappisvirasta? Sillähän ei olisi ollut mitään vaikutusta yliopistouraan.

“Olin toki itse kokenut jo paljon aikaisemmin pappeuden ongelmalliseksi ja miettinyt eroamista. Mutta kun toiset alkoivat vaatia eroa, se ei tuntunut hyvältä idealta. Yhtäältä olivat sosiaaliset ja tunnesiteet kirkkoon ja papistoon. Toisaalta selvittämistä kaipasi koko kysymys siitä, mitä pappi voi ja saa ajatella ja puhua nykymaailmassa, jossa kirjaimellinen tunnustuksiin pitäytyminen joka tapauksessa on mahdotonta.”

“Oli aika selvemmin ottaa kantaa siihen, saiko pappi puhua seurakunnallekin yksinkertaisista perusasioista, joita hän oli tiedekunnassa alkeisoppikirjoista oppinut. Kentältäkin kuului ääniä: älä eroa! Olet tulppa, ja jos se poistetaan, ankeat ajat koittavat monille. Mutta helpommalla olisi ilman muuta päässyt, jos olisi suoraviivaisesti katkaissut tämän napanuoran. Ehkä tässä on yksi todiste siitä, että nämä asiat eivät ole pelkästään rationaalisia.”

“Lisäksi olen kokenut myönteisenä sen, että olen voinut suorittaa kirkollisia toimituksia lähipiirissä – tosin hyvin harvakseltaan – ja yrittää luoda niihin lämmintä ja inhimillistä ilmapiiriä.”

Prosessi sai myös suurempia tiede- ja kirkkopoliittisia mittasuhteita.

Konservatiivien leirissä löydettiin aika erilaistenkin ryhmien kesken yksi yhteinen sävel: On aika perustaa “oikeaoppinen”, räisäsvastainen teologinen tutkimuslaitos. Syntyi STI, Suomen Teologinen Instituutti.

Se ettei Helsingin tuomiokapituli selkeästi irtisanoutunut teologisessa tiedekunnassa annetusta opetuksesta, “antoi lopullisen sysäyksen ajatukselle perustaa Suomeen vaihtoehtoista teologista opetusta antava seurakuntatiedekunta”, STI:n lehdessä kerrotaan (Iustitia 10/1988).

STI:n tutkija Timo Eskola on kirjoittanut teoksessaan Ateistit alttarilla (2005), että Räisänen ja hänen “ympärilleen muodostunut koulukunta ovat synnyttäneet Suomessa vaikutusvaltaisen raamatuntulkinnan perinteen. Siitä on vähitellen tullut kirkon hyväksymä tulkinnan ohjelma.”

Räisänen kiistää jyrkästi olevansa kirkollisessa rintamassa.

“Ajatellaan nyt vaikka äskeistä Kuopion piispanvaalia, jossa kysymys neitseestäsyntymisen historiallisuudesta nousi esiin ja molemmat eniten ääniä saaneet ehdokkaat liputtivat sen puolesta, että neitseestäsyntyminen on paitsi tosiasia myös opillisesti keskeinen ja luovuttamaton asia.”

“En myöskään näe ympärilleni muodostuneen erityistä ‘koulukuntaa’, ellei koulukunnan kriteeriksi riitä se, että asioita lähestytään kriittisellä otteella ja avoimin mielin. Taitavia, innostuneita ja innostavia tutkijoita kyllä on kertynyt. Jos kirkossa jokin meiltä lähtenyt ‘ohjelma’ on hyväksytty, niin siinä ei voi olla kysymys sen kummemmasta kuin juuri vähän avoimemmasta asenteesta Raamattuun, ehkä sen moninaisuuden paremmasta hyväksymisestä.”

“Sen sijaan ei voi olla kyse siitä, että esimerkiksi SK:n vuoden 1971 haastattelussa keskeisesti esillä ollut näkemys Jeesuksen ylösnousemuksen epähistoriallisuudesta olisi laajasti lyönyt läpi kirkossa. Ei se välttämättä ole lyönyt läpi edes tässä väitetyssä ‘koulukunnassani’. Esimerkiksi kollegani Lars Aejmelaeus, joka on herättänyt pahennusta kiistämällä neitseestäsyntymisen ja puhumalla ‘joulun sadusta ja sanomasta’, puolustaa toisaalta pontevasti ylösnousemuksen historiallisuutta. Miten useimmat kollegani ja oppilaani asian ymmärtävät, sitä minä en edes tiedä.”

“Kirkossa on ymmärtääkseni tapahtunut paljon myös sellaista liberalisoitumista, joka ei ole suoraan yhteydessä raamatuntutkimukseen. Esimerkiksi avartuminen suhteessa homoseksuaalien lähimmäisten kohtaamiseen alkoi sielunhoidon ammattilaisten piireistä. Eetikot ja uskonnonfilosofit ovat osaltaan vaikuttaneet kehitykseen.”

Räisäsen käsitykset omasta roolistaan saavat tukea hänen seuraajaltaan Ismo Dunderbergilta.

“Heikki on varmasti vaikuttanut suomalaisen teologikunnan näkemyksiin, lähinnä kirjoillaan. Esimerkiksi Miten ymmärrän raamattua oikein osoitti havainnollisesti Raamatun erehtymättömyyttä korostavaan tulkintaan liittyvät ongelmat. Kirjan merkityksen tunnustavat nekin, jotka ovat Heikin kanssa eri linjoilla siitä, miten Raamattua pitäisi tulkita.”

“Heikki on myös epäilemättä vaikuttanut siihen, että suomalaisessa kirkossa ollaan nyt monessa suhteessa avarakatseisempia kuin 1970-luvulla. Usein jo pelkästään kriittisten miksi-kysymysten esittäminen johtaa asioiden uudelleen arviointiin.”

“Koulukunta on kuitenkin olemassa vain vastustajien mielikuvissa. Heikki on uransa aikana omistautunut tutkimukselle ja kirjoitustöille. Hän ei ole pyrkinyt rakentamaan hovia ympärilleen, vaan on kannustanut oppilaitaan itsenäisyyteen. Hänellä ei ole merkittäviä kytköksiä kirkon virallisiin tahoihin. Hän ei siis vaikuta ‘harmaana eminenssinä’ kirkon kulisseissa.”

Samansuuntainen on Räisäsen oppilaan, dosentti Outi Lehtipuun kommentti:

“Eksegetiikan laitoksella Helsingissä on paljon tutkijoita ja paljon erilaisia näkemyksiä, joiden edustajat ottavat välillä kipakastikin yhteen. Siksi sekä naurattaa että itkettää yleinen puhe ‘helsinkiläisestä eksegetiikasta’. Tutkimus on varsin moniäänistä, eikä esimerkiksi Heikin tai kenenkään muunkaan sanelemaa. Heikki on kannustanut ja opettanut kriittisyyteen – myös itseään ja omia näkemyksiään kohtaan.”

Lue myös