Lauri ei ole toteuttanut tarvettaan. Nyt hän kertoo, kuinka pahuus syntyy. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisemisessä.
Miten ihmisestä kasvaa paha?
”En olisi tehnyt pelkkää massamurhaa, se olisi ollut rituaali. Olisin jakanut ihmisille ehtoollista.”
Kun kaikki olisi teloitettu, Lauri olisi soittanut poliisille, kertonut kuka on, mitä oli tehnyt ja missä oli.
”En ajatellut ampua itseäni, hain sovitusta omille kokemuksilleni. Halusin nähdä lopputuloksen, ja olin valmis sovittamaan tekoni yhteiskunnalle.”
Lauri on keski-ikäinen suomalainen mies, perheellinen ja oman ammattikuntansa huippuja. Hänellä on laaja tuttavapiiri, lehdet siteeraavat häntä.
Eikä Lauri ole koskaan tappanut ketään, ei edes lyönyt. Vuosien terapia on auttanut häntä tunnistamaan traumansa ja ominaisuutensa, jota hän nimittää valkoiseksi raivoksi.
”Mutta syvällä sisimmissäni olen tappaja, kuolemaani asti.”
Lauri syntyi hartaasti toivottuna lapsena tavalliseen keskiluokkaiseen perheeseen pienehkössä kaupungissa. Kaikki oli onnellista, kunnes Lauri täytti kahdeksan vuotta. Pojalle hyvin rakas isä kuoli.
”Isän menettäminen oli sellainen massiivitrauma, joka mahdollisti monta asiaa myöhemmin”, Lauri määrittelee.
”Suhde äitiin oli lämmin, mutta äiti oli heikko ja odotti minun ottavan miehen paikan kotona. Aloin huolehtia sulakkeista ja muista miesten asioista. Se taas sai äitini palvomaan minua.”
”Olin erilainen lapsi, muita selvästi pienempi. Kun liikuntatunnilla pelattiin, joukkueet tappelivat siitä, kuka joutuu ottamaan minut. Pakenin kirjojen maailmaan.”
Keskikoulussa alkoivat ongelmat. Koulu oli alueen paras ja Lauri kympin oppilas. Se ei miellyttänyt muita, paremmista perheistä tulevia.
”Minulle osoitettiin varhain, että en ollut kukaan. En ollut kenenkään dosentin, johtajan enkä professorin lapsi. Perheessä oli vain yksinhuoltajaäiti, joka eli leskeneläkkeellä.”
Alkoi systemaattinen kiusaaminen. Jos Lauri pysytteli hiljaa tunneilla ja vetäytyi omiin oloihinsa, kiusaajat tyytyivät nimittelemään. Mutta kun kokeista tuli hyviä arvosanoja tai Lauri oli luokassa aktiivinen, alkoi rangaistusten jakeleminen.
”Eikä mitään tönimistä, vaan neljä piteli kiinni ja kaksi hakkasi täysillä. Tai minut kaadettiin kuralammikkoon. Neljä piteli kiinni, kaksi hyppi päällä.”
”Siis rankkaa ja raakaa väkivaltaa.”
”Kun kerroin siitä äidille, hän kehotti minua kääntämään toisenkin poskeni. Meillä kaikilla on taakkamme kannettavana, hän sanoi.”
Myös Laurin vaatteita tuhottiin, laukkuja silputtiin, koulutarvikkeita rikottiin.
Kun äiti lopulta suostui tulemaan kouluun puhumaan asiasta, opettajat sanoivat, että mitään tällaista ei ole tapahtunut.
”Eli aikuiset ilmoittivat, että se, mitä olin kokenut, ei ole totta.”
Kiusaaminen jatkui koko keskikoulun, eivätkä kiusaajat olleet suinkaan syrjäytyneiden perheiden vesoja vaan juuri parempien perheiden lapsia.
”Olin se hyväntahtoinen kiltti poika, joka ei koskaan lyönyt takaisin.”
”Mutta sisälläni tapahtui jotain. ”
Kuusitoistavuotiaana Laurin mieleen alkoi nousta mielikuvia totaalisen sovituksen hankkimisesta.
”Ei niin, että olisin mennyt lyömään jotain takaisin, vaan apokalyptisia joukkomurhaan liittyviä fantasioita. Ajattelin, että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki. Koin, että vain kostamalla voisin saavuttaa sovituksen kokemalleni.”
Eettisesti Lauri kyllä tiedosti, että se olisi ehdottomasti väärin ja että viattomat sivulliset kärsisivät.
”Mutta sitten ajattelin, että väärin oli myös se, mitä olin kokenut.”
”Minulla oli myös kidutusfantasioita. Halusin aiheuttaa sietämätöntä kipua niille, jotka olivat toimineet minua kohtaan väärin.”
Kyse ei ollut ajatusleikistä, vaan Lauri alkoi tehdä tarkkoja suunnitelmia.
”Hankin kaiken tiedon eri asetyypeistä ja aloin harrastaa ampumista. Olin erityisen mieltynyt suurikaliiperisiin ja ylikaliiperisiin aseisiin, sellaisiin, joilla voisi ampua vaikka norsun.”
Lauri myös hakeutui asefriikkien porukoihin ja imi kaiken ramboiluhenkisen.
Koston ja sovituksen fantasiat nousivat esiin aina uudestaan, kun Lauri koki joutuneensa väärin kohdelluksi tai syyttömästi kiusatuksi. Mutta hän ei koskaan toteuttanut tekojaan.
”Minut pelasti kykyni olla perillä omista ajatuksistani ja tunteistani. Ja minulla oli matala kynnys hakea apua. Tajusin, että tämä piti saada aisoihin.”
Koulussa oli psykologi, ja Lauri meni hänen luokseen.
Mutta koulupsykologin tapaamiset eivät korjanneet perusongelmaa. Koulu loppui, ja korkeakoululla Lauri huomasi olevansa jälleen samassa tilanteessa - häntä käytettiin hyväksi, häntä kiusattiin. Niin opettajat kuin muut opiskelijat.
Lauri yritti miellyttää, kävi jopa toisten puolesta tenteissä hankkimassa muille huippuarvosanoja, mutta viestit pysyivät samoina: et kuulu meihin, et ole kukaan.
”Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä. Se on vuorovaikutusta.”
Fantasiat uusiutuivat. Lauri alkoi kelata edestakaisin kaikkein väkivaltaisimpia elokuvia, joissa tehtiin silmittömiä joukkomurhia. Lopulta hän hakeutui uudestaan terapiaan ja kävi siellä vuosia. Ja käy edelleen.
Armeijaan Lauri meni vasta korkeakoulusta valmistuttuaan. Ensin kaikki sujui hyvin, hän oli hyvä ja innokas ampuja.
”Kerran meidän oli määrä ampua singolla. Muut olivat epäröiviä, joten tarjouduin ampumaan muiden puolesta kaikki kahdeksan laukausta. Tajusin myöhemmin että jotain muutakin laukesi silloin taas päässäni.”
Lopulta Lauri käveli suoraan prikaatin komentajan luo.
”Sanoin hänelle, että olen pahoillani, että ohitan niin kapteenin kuin majurinkin, mutta haluan varmistua, että asia etenee. Kerroin hänelle itsestäni ja sanoin, että arvioin olevani merkittävä turvallisuusriski niin varusmiehille kuin kouluttajille.”
Seuraavana päivänä Lauri vapautettiin palveluksesta.
Vuosien terapiat ja oma ammatinvalinta ovat saaneet Laurin ymmärtämään itseään ja ilmiötä. Hän puhuu kahdenlaisesta raivosta: mustasta ja valkoisesta.
Musta raivo on sitä, kun ihminen suuttuu silmittömästi, hän sananmukaisesti sokaistuu raivosta eikä pysty hallitsemaan käyttäytymistään. Usein hän ei muista asioita jälkeenpäin. Mustan raivon vallassa ihminen ampuu tolkuttomasti.
”Suurin osa meidän henkirikoksistamme on mustan raivon vallassa tehtyjä impulssitappoja”, Lauri tietää.
Valkoinen raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja minun täytyy valmistautua kostamaan. Ajatusta voidaan pyörittää viikkoja.
”Sen päätteeksi voidaan todeta, että minä säästän sinut tai että tästä sinä et nyt pääse. Sen jälkeen prosessi voi jatkua kuukausia, jopa vuosia.”
Nämä murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä.
Kun Lauri on tutkinut kouluampumisia tehneiden nuorten profiileja, hän on huomannut, että lähes kaikki ovat toimineet juuri tällaisen valkoisen raivon motivoimina. Ampumisia on suunniteltu kauan, harkiten ja rauhassa.
Se on Laurin käsityksen mukaan sukua äärimmäiselle psykopatialle.
”Omat syvät pettymykset ihmisiin ja ihmiskuntaan aikaansaavat irrottautumisen ihmisyydestä. Ikään kuin noustaan ihmiskunnan yläpuolelle, alueelle, jossa ei ole enää hyvää eikä pahaa, ei syyllisiä eikä syyttömiä.”
Friedrich Nietzschen kirja Hyvän ja pahan tuolla puolen on kulunut useimpien massamurhaajien käsissä.
Lauri itse alkoi vasta terapiaprosessin myötä ymmärtää, että hänen kostofantasiansa liittyivät lapsuuden traumoihin.
”Kun makasi kuralätäkössä ja päälläni hyppi kaksi poikaa, tapahtui niin sanottu dissosiaatio. Siinä ikään kuin siirryin pois ja suljin kivun kokemuksen. Jos tällaiset tilanteet toistuvat, se on täysin tuhoava kokemus. Ihminen hajoaa henkisesti pirstaleiksi.”
Mutta ihmiset reagoivat eri tavoin. Kun kaksi ihmistä joutuu lapsena hakatuksi, toinen murenee ja kehittää depression ja ehkä surmaa itsensä, toisella avautuu dissosiaation myötä kanava valkoiselle raivolle.
Valkoinen raivo liittyy flash back -tyyppisiin uudelleen dissosioitumisiin. Jokin alkuperäisen trauman kaltainen ärsyke saattaa laukaista sen.
”Äly tai sosiaalinen vuorovaikutus eivät heikkene, mutta etiikka, moraali ja tunnemaailma kytkeytyvät pois päältä.”
”Dissosiaatio on se mikä selittää, että ihminen voi nauttia tappamisesta ja toivottaa hyvää matkaa helvettiin.”
Lauri haluaa muistuttaa, että myös ihmisellä, joka tekee hirmutekoja, on oma elämänkaarensa. He ovat tunteneet rakkautta, he ovat sitä ehkä saaneetkin.
”Mutta mikä johtaa siihen, että ihminen päätyy tekemään tällaisia tekoja, on tavattoman monimutkainen prosessi.”
Jos yhteiskunta haluaa vakavissaan estää uusien auvisten ja saarien synnyn, Lauri suuntaisi katseen ja avun nyt niihin, jotka ovat joutuneet kokemaan vakavaa koulukiusaamista tai väkivaltaa.
”Nyt meillä kaikki huomio keskittyy niihin, jotka hakkaavat.”
Lauri elää traumansa kanssa, mutta ei tasapainossa. Dissosiaatio on lauennut kovan stressin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten yhteydessä.
”Silloin olen hakannut motin tai kaksi halkoja - ja mielikuvissani hakannut päitä poikki.”
Laurin mukaan jopa ammattilaisten on vaikea tunnistaa valkoista raivoa.
”Mustan raivon tunnistaa helpommin, mutta silloin saadaan kiinni arska tai kake, jotka viinapullosta tapellessaan saattavat puukottaa toisiaan. Mutta ei näitä massamurhaa suunnittelevia.”
Osa näistä hakee hoitoa, mutta silloinkin heitä on vaikea diagnosoida. Heissä on jotain outoa, mutta ei tunnisteta, mitä.
Laurin mielestä on hyvä, että aseiden saatavuutta pohditaan. Mutta se ei yksin ratkaise asiaa. Valkoisen raivon vallassa oleva ihminen hankkii kyllä aseensa.
Väkivaltapelit ja -videot voivat hänen käsityksensä mukaan aiheuttaa keskushermoston yliaktivoitumista ja antaa malleja väkivaltaisesta käytöksestä.
”Mutta ne eivät ole se olennainen laukaiseva tekijä.”
Laurin mielestä nykyisillä lähinnä kosmeettisilla toimilla ei tavoiteta näitä riski-ihmisiä, ei rajoiteta heitä eikä myöskään pysäytetä.
Hän uskoo, että yleisen tietoisuuden lisääminen ilmiöstä ja jo tapahtuneiden asioiden hyvin moniammatillinen, kiihkoton analysointi, veisi asiaa eteenpäin.
”Nyt tämän ilmiön ymmärtäminen on liian harvojen aivojen varassa. Nämä ovat niin moneen suuntaan ulottuvia, että yhtä ratkaisua ei ole.”
Lauri kantaa suurta huolta tämän ääriväkivaltaisen käyttäytymisen tulosta Suomeen. Jakamalla omat kokemuksensa hän haluaa auttaa yhteiskuntaa koulusurmien ymmärtämisessä ja ehkäisyssä.
Yhdysvalloissa tiedetään, että jokaisella uudella koulumurhaajalla on ollut selkeä tavoite päihittää edeltäjänsä.
”Meillä voi nytkin olla kymmeniä nuoria miehiä, jotka jo pohtivat, miten päihittää Auvinen ja Saari.”
Lauri ei ole haastateltavan oikea nimi, eikä hän esiinny jutun kuvituksessa.
Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 40/2008 (ilm. 3.10.2008). Samassa lehdessä kerrotaan muun muassa, miten tunnistaa nuoressa vaaran merkit.
Lue myös, mitä psykiatri Jari Sinkkonen ajatteli Laurista jutun luettuaan.
Teksti
Katri Merikallio
Kuva
Pekka Lehtinen ja Markus Pentikänen
Todella koskettava juttu. Ei voi muuta kuin nostaa hattua Laurille.
Minulla oma sisäinen traumani syntyi 13 vuotiaana raiskauksen johdosta. Saan helposti kiinni Laurin raivosta, mutta jotenkin mulla se on kääntynyt itseeni päin. Masennuskausia ja yksi itsemurhayritys on takana ja tiedän, että kun sattuu iso vastoinkäyminen niin ensimmäinen ajatus on luovuttaa ja tappaa itseni. Terapiakausien ansiosta (ja lääkityksen) tiedän myös etten ikinä enää ryhdy ajatuksista tekoihin.
Koulusurmien jälkeen poliitikot paasaa yhteisvastuusta ja nuorten mielenterveyshoidosta, mutta onko samat paasaajat antamassa rahaa asioiden hoitoon? Katin kontit, mikään ei muutu, aina on tärkeämpää menoa rahoille. Ja nuoret jonottaa vuosia päästääkseen hoitoon.
Siitähän on olemassa jo ihan tutkittua tietoa, että mihinkään käytännön toimenpiteisiin ei ole ryhdytty uusien koulusurmien estämiseksi. Ministereiden kauniista lupauksista huolimatta kaikki on jätetty aivan ennalleen. Jotain näennäistoimintaa on harjoitettu, mutta ongelman varsinaiseen ytimeen ei ole millään tavoin puututtu. Ei ole muka rahaa - vaikka samaan aikaan rahaa riittää miljarditolkulla ihan ulkomaille jaettavaksi asti ja kaikenlaisiin merirosvoseikkailuihin osallistumiseen, kun pitää saada poliitikkojen omaa julkisuuskuvaa kiillotettua.
Noh, kunhan seuraava ampumistapaus sattuu, niin
saamme jälleen muutaman viikon ajan kuulla kauniita fraaseja siitä miten valitettavaa tämä tämmöinen on, ja että hallitus ryhtyy välittömästi toimenpiteisiin, jottei sama pääsisi enää milloinkaan toistumaan… Ja sitten kohun laannuttua suunnitelmat laitetaan kaikessa hiljaisuudessa mappi Ö:hön.
Ihmettelen suresti sitä, että näiden kahden ammunnan jälkeen mikään ei ole muttunut, vähän aikaa kaikesta höpöteltiin, kunnes kaikki taas unohdettiin…..
Tunnistan jutusta itseni.
En ole suunnitellut joukkomurhia, mutta olen kouluaikoina - yläasteella - pahimman napsahduksen jälkeen kulkenut kaupungilla aseen kanssa etsimässä kiusaajiani. Jos olisin törmännyt heihin, jälki olisi ollut pahaa.
Tätä kirjoittaessanikin tunnen 25 vuotta vanhan raivon kohoavan ja pystyn kuvittelemaan kyseisen tilanteen. Olisin nauttinut siitä.
Tämä siis nelikymppisen hyvässä ammatissa olevan miehen näppäimistöltä. Vanhat kiusaamisen arvet eivät ole vieläkään arpeutuneet.
Mielestäni koulukiusaamiseen ja kiusaamiseen yleensä pitää alkaa puuttumaan rankalla kädellä. Hyssyttely ja pään silittely ei auta. Ja jos opettajat eivät halua/voi/osaa asiaan suhtautua oikein, sitten sellainen henkilö palkattava joka sen tekee.
Ja sillä ei saa olla mitään merkitystä millaisesta kodista kukin tulee. Olen itse kokenut kiusaamista (myös lapseni on) sellaisten henkilöiden taholta, jotka ovat olleet ns. mallioppilaita, luokan hikareita. Ja opettaja ei vaan uskonut, että niin fiksu oppilas voi kiusata ketään. SE EI OLE OPETTAJAN USKON ASIA!!! Vaan silkkaa todellisuutta ja helvettiä!
No seuraava ampumistapaus kun sattuu koulussa, jossa opiskelee jonkun päättäjän lapsi, niin kyllä alkaa tapahtumaan!
Toivottavasti ei tarvitse odottaa sitä päivää.
”Kiusaaminen jatkui koko keskikoulun, eivätkä kiusaajat olleet suinkaan syrjäytyneiden perheiden vesoja vaan juuri parempien perheiden lapsia.”
Taustatietojen mukaan ei vaatinut paljonkaan olla ”paremmasta” perheestä: työpaikka. Hieman asenteellinen lause, joka pitää aina sisällyttää toimittajien artikkeleissa.
Kiitos Laurille tästä.
Tämä tulee (nykyään) sosiaalisen 21-vuotiaan nuoren naisen näppäimistöstä, jolla on hyvä työ ja yliopistopaikka.
Tunnistan saman voimattomuudesta kumpuavan raivon. Itsellä ala-asteelta yläasteen viimeiselle luokalle kestänyt kiusaaminen sai vahingoittamaan itseään, mutta myös haaveilemaan kiusaajien vahingoittamisesta mitä julmimmilla tavoilla.
Kannoin puukkoa mukanani muutaman kouluviikon ja vannoin mielessäni, että jos tänään tapahtuu jotain, painan veitsen kiusaajaan.
Onneksi ei tapahtunut.
Uuuh.
Kyllä tähän osaa samaistua, vaikka omat tunteet eivät koskaan olleet näin äärimmäisiä. Omalla kohdalla auttoi muutto Helsinkiin ja sen aiemman pienen persläven taakse jättäminen. On aika kova juttu kun 16-vuotiaana tajuaa ensimmäisen kerran, että muiden hyväksynnän saamiseksi ei tarvitse esittää jotain mitä ei ole, vaan voi olla oma itsensä ja löytää oikeita ystäviä. Minulle se on tuonut jonkinlaisen puoli elämää kestäneen perusonnen tuntemuksen, joka liittyy siihen että ei enää koskaan tarvitse asua siellä.
Varkaus - mainio paikka maanpäällisille ydinkokeille.
siis aivan mahtava teksti. Kirjoita Lauri kirja, tai tehdäänkö dokumentti? kertomasi on niin arvokas koko yhteiskunnalle, ja olet erittäin merkittävä persoona, sillä pystyit katsomaan itseäsi toisten silmin. Se on erittäin ikävää että olet kokenut kaiken tuon, mutta olet ehkä juuri se on kasvattanut sinusta niin järjettömän vahvan persoonan. Itsekin voin tähän samaistua myös erittäin kovilla lapsuuden kokemuksilla, mutta sinä olet saanut ajatukset sanoiksi. Hatunnoston paikka.
Hyvä, että kirjoitetaan näin, mutta löytääkö ne tiensä tänne, joilla ei hoitoja, tai mahdollisesti ajatuksissa kyseinen ”tila”
Itsekki olen koulukiusattu, työpaikka kiusattu, mutta en pystyis tekemään kenellekkään pahaa.
olen huomannut kristittynä, että: ne jotka ovat minua kiusanneet, ovat saaneet jollain tavalla ” palkkansa”, kuka mitenkin, olen luottanut ja antanut ne Herran haltuun,..
Kosto on ollut silloin oikein, joskus ja joillekki liian rankka, minulla on Taivaan iskä puolustajana ollut
vaikka lapsena olisi saanut toimia jo niissä tilanteissa heti…:D
Toivon , että havaittais ajoissa NE POMMIT, JOITA RAIVO VELLOO!
Eräs kirjoitti:
Tunnistan jutusta itseni.
En ole suunnitellut joukkomurhia, mutta olen kouluaikoina - yläasteella - pahimman napsahduksen jälkeen kulkenut kaupungilla aseen kanssa etsimässä kiusaajiani. Jos olisin törmännyt heihin, jälki olisi ollut pahaa…
Respektiä sulle, Laurille ja muille vastaavasta kärsineille ja kärsiville.
Fakata on, että politiikalla ja todellisuudella on harvoin mitään yhteistä.
Itse olen myöskin 40v mies ja aikoinani kokenut kiusaamista sen kaikissa muodoissa ja pitää todeta että on ihme ettei ole mitään pahaa tapahtunut vaikka on mieli tehnyt.
Itsemurhaa en
ole hautonut, mutta toisten satuttamista ja raivo nostaa taas päätään kun lukee näitä juttuja.
Kokemani on tehnyt minusta ihmisen joka ei suvaitse vääryyttä ja on oikeudenmukainen ehkä ”liiaksikin”.
Nyt poikani joutuu kohtaamaan samaa ja olen neuvoton koululaitoksen saamattomuuden edessä.
Laiheli, sulle sanon että hyvä juttu että on ”yläkerta” puolellas ja ehkä usko on auttanut sua siinä ettei ole sattunut mitään pahempaa.
Sinällään kouluampumiset on vain asian yksi haara. Ja jos tuosta alkaa syyllisiä etsiä niin vanhemmista kannattaa aloittaa. Mutta kun koulua niin mielellään syyllistetään niin… Niin, sellanen valitettava tosiasia on meidän yhteiskunnassa että kun kaikki niin nynnyt kuin räyhääjätkin pitää ajaa saman peruskouluksi kutsutun mankelin läpi. Ja tuolta mankelilta on viety kaikki todelliset keinot hoitaa työtään kunnolla kun ketään ei saa loukata eikä syyllistää eikä rangaista. Jos on älykkäästä ja ajattelevasta ihmisestä kyse niin en tiedä onko niin tavatonta että olisi miettinyt väkivaltaa(kin) ratkaisukeinoksi
maailman ongelmiin laajemmin. Tietysti hiljaa sisimmässään ja todennut sen sitten vain mielikuvituksen harhapoluksi mutta tällaisen tutkimus taisi olla tehtynä. Mutta jos tätä 'Laurin' tarinaa miettii, niin jos Lauri on joutunut sinällään silmittömän väkivallan kohteeksi toistuvasti, niin onko siihen syy vai onko kyse vain anonyymista väkivallasta? Jos kyse on anonyymista väkivallasta niin miten ne pahoinpitelijät eroavat Laurista itsestään? Laurista joka suunnittelee silmitöntä väkivallantekoa. Kosto on asia erikseen jos se kohdistuu nimenomaisiin henkilöihin. En tiedä, tavallaan typerä artikkeli, tavallaan varmaan sopivan raaka kertoakseen hyssyttelijöille että jossain mennään päin helvettiä ja pahasti.
Voodoo kirjoitti: ”…olen neuvoton koululaitoksen saamattomuuden edessä.”
Mitäpä muutakaan siellä voitaisiin tehdä? Ei koululaitoksella ole keinoja puuttua sellaiseen käyttäytymiseen, joka ei ohjaudu inhimillisille urille kehotuksella. Eikä koululaitoksen onnekseen tarvitse selvittää mitä ihmistaimet tekevät sillä aikaa kun eivät ole koulussa. Eikä se kuuluu virkavallallekaan tai sossulle.
jouhkima kirjoitti:
Eikä koululaitoksen onnekseen tarvitse selvittää mitä ihmistaimet tekevät sillä aikaa kun eivät ole koulussa.
Eipä niin, mutta kysehän oli nimenomaan KOULUkiusaamisesta!
Niin, kirjoita Lauri kirja kokemuksistasi, sillä ehkä sekin osaltaan voisi
auttaa nuoria näkemään asian vakavuuden. Eivät kyllä vanhemmatkaan voi
yksin kiusaavia nuoria syyttää, kyllä siinä on myös peiliin katsomisen paikka
monelle aikuisellekin.
Jos nuori saa jo kotona tuntea olevansa rakastettu ja arvokas ihminen sellaisena
kuin hän on, niin uskoisin sen myös heijastuvan suurempana kykynä empatiaan
ja muiden ihmisten kunnioittamiseen. On todella vaikea uskoa, että Laurin
kokemat kauheudet voisivat olla jonkun itse huolenpitoa ja välittämistä saaneen
nuoren tekoja?
Aikanaan oli oman
lapseni koulussa poikajengi, joka terrorisoi muutamaa luokan
poikaa, joista toinen oli omani. Muistan vielä hyvin nämä kastuneet koulukirjat ja
ryvettyneet vaatteet, mutta ennen kaikkea poikani syrjäänvetäytymisen, päänsäryt
ym. joita oireita avuttomana seurasin. Soitin luokanvalvojalle ja sen jälkeen kirjat
pysyivät sentään kuivina, kun opettaja sai pojat verekseltään kiinni. Pojat olivat
ns. hyvien perheiden poikia, jopa ministerinkin poika oli pääjehuna häärimässä.
Sekin taitaa olla tyypillinen kuvio ja samoin kiusatun oppilaan hyvä koulumenestys.
Molempien vanhempien vastuullinen ja kireä työtahti ei tietenkään auta kodin
rakastavan ilmapiirin luomisessa, jos lapsille ei jää yhtään aikaa?
Opettajien tarkkaavaisuutta toivoisi myös enemmän, vaikka ehkä se on liikaa
vaadittu nykyaikana kun luokkakoot ja koulut ovat niin isoja. Pitäisikö palkata
kouluihin työttömiä vartioiksi, jotta saataisiin useampi silmäpari seuraamaan
nuorten käyttäytymistä? Lauri ja muut kiusatut olisivat varmaan samaa mieltä?
Valitettavan tuttuja ovat minullekin nuo Laurin tuntemukset. Itse olin koulukiusattu 6-9 luokkien ajan. Seurauksena kaikesta tästä mm. ihmispelkoa, arkuutta, 13-vuotiaana alkanut masennus (tälläkin hetkellä, 38-vuotiaana on mielialalääkitys päällä), syvä viha ja katkeruus kiusaajia kohtaan jne. Lukemattomat kerrat fantasioissani kostin heille heidän aiheuttamansa pahan monin eri tavoin, ja kyllä, tappaminen on ollut itselläkin mielessä monet kerrat… Itsetuhoiset ajatukset ja voimakkaat raivonpurkaukset kovan stressin alla vaikuttivat suurelta osin myös päätökseeni mennä siviilipalvelukseen armeijan
sijaan - yksinkertaisesti pelkäsin, mitä tekisin jos ja kun armeijassa sietokykyni joutuisi äärimmäiselle koetukselle ja aseita olisi ulottuvilla.
Luokkakokouksiin en ole koskaan edes ajatellut meneväni, pitkään toivoin että kiusaajieni elämä olisi mennyt perseelleen, ja Laukaaseen en ole sen koommin edes mennyt käymään kun vanhempani muuttivat sieltä pois.
Vasta n. puolitoista vuotta sitten koin että kykenin antamaan kiusaajilleni anteeksi, ja sitä en voi sanoa omaksi ansiokseni, vaan Jumala auttoi siinä erittäin voimakkaasti ja konkreettisesti. Ilman uskoa Jumalan rakkauteen olisin edelleen täynnä vihaa ja katkeruutta heitä kohtaan.
Lauri on oikeassa, vastaavanlaisia tapauksia on Suomessa varmasti tälläkin hetkellä vaikka kuinka monta, ja toivon todella että he saisivat apua ennenkuin hirveitä taas tapahtuu…
Tämä oli erittäin hyvä ja tärkeä teksti. Yläasteella pidin itsekkin puukkoa taskussa yhden pahan jutun jälkeen ja päätin kostaa, jos se olisi ikinä toistunut. Onneksi ei toistunut!! Opettajat ei välittänyt paskan vertaa mistään, mutta osa luokkakavereista osasi auttaa ja sanoa kiusaajille vastaan. Vituttaa kun niin usein kiusaajia puolustetaan ja kiusaamista vähätellään.
Niin totta. Jos itsellä olisi aikanaan ollut kunnon esimerkkejä (kuten Auvinen ja Saari), olisin itsekin saattanut. Vaikka miten pyöri tuollaiset mielessä, ei jotenkin tajunnut, että sen toteuttaminen on mahdollista täällä peräpohjolassakin eikä vain jossain Jenkkilässä.
No, Helsinki pelasti mutkin. Täytyy tosin sanoa, että jos joskus tietäisi, että yläasteella samaan aikaan kanssani olleet olisivat kaikki samassa paikassa… No, ehkä on parempi, ettei niin ole. Luokkakokous kun ei riittäisi.
”ex-Laukaalainen kirjoitti:
Valitettavan tuttuja ovat minullekin nuo Laurin tuntemukset. Itse olin koulukiusattu 6-9 luokkien ajan. Seurauksena kaikesta tästä mm. ihmispelkoa, arkuutta, 13-vuotiaana alkanut masennus (tälläkin hetkellä, 38-vuotiaana on mielialalääkitys päällä)”
Mahdetaanko edes yleisesti tietää kuinka koulukiusatuilla oireet jatkuvat
mahdollisesti läpi elämän? Tiedon myötä luulisi siihen suhtauduttavan myös
huomattavasti vakavammin kuin mitä nyt tehdään.
Oma poikani on nyt vähän vanhempi kuin Lauri nyt, ja yläasteella alkanut
kiusaaminen jatkui, tosin vähäisempänä vielä
lukiossa. Osallistuminen koulun
juhliin ja myöhemmin korkeakoulun tilaisuuksiin ei tullut kysymykseenkään.
Kaikesta huomasi, että hän vältteli vieraiden tapaamista. - Luottamus ihmisiin oli
mennyttä ja sisäänpäin kääntymistä auttoi itämaiset uskonnot ja mietiskely.
Terapia oli pois suljettu vaihtoehto. Onni onettomuudessa oli se, että hän
lahjakkaana ja sitkeänä ihmisenä pystyi luomaan uran, jossa ei tarvitse kohdata
ihmisiä kasvotusten ja ensimmäisen miljoonansa hän teki jo melko varhain.
Mutta äitinä katson vain avuttomana sivusta miten elämä ilman kodin ulkopuolisia
ihmisiä soljuu tasaisesti eteenpäin. Mutta vuosia haavoitettuna oleminen, jolloin
ainoa rauhan hetki oli silloin, kun opettaja oli luokassa on aiheuttanut sen, ettei
hän uskalla vieläkään kohdata ihmisiä ihmisinä, jotka eivät satuta.
Pystyn niin samaistumaan Laurin juttuun. Sitä oli niin pieni ja heiveröinen ettei kosto (edes niinkään harmiton kuin takaisin lyöminen) tullut kysymykseenkään. Vieläkin vituttaa että kiusaajat eivät tuolloin saaneet mitään rangaistuksia ja kaikilla menee nykyään hyvin elämässä. Ovat menneet naimisiin ja pykkivät lapsia maailmaan. Voi elämä jos ne mukulat vain tietäisivät millaisia piruja heidän vanhempansa ovat olleet itse lapsena ja nuorena……. Ja itse jos saan joskus lapsen ja hän joutuisi kiusatuksi, niin auta armias minähän en jättäisi niitä pikku saastoja, vanhempiaan tai pään puskaan työntäviä opettajia rauhaan vaan veisin asian vaikka oikeuteen asti että sille tulisi loppu.
Kouluväkivaltaa henkisellä ja fyysisellä puolella kokeneena, tunnistan jotain. ja tuolloinkaan opettajat eivät uskoneet tapahtumia. Silloin olisin ollut valmis kiduttamaan kaikkia kiusaajia. Nykyisin tuo kuulostaa kaukaiselta.
Silti, nyt kun luin Laurin tarinan, mieleeni palasi nuo kaikki. Vaikka olen luullut, että olen täysin selvinnyt tapahtumista, pystyn näkemään mistä tietyt refleksinomaiset tekoni johtuu.
Koulukiusaaminen jättää syvät arvet jotka aika-ajoin joku Lauri tai saari avaa.
Ei nämä tämänkään kaltaiset todella hienot kommentit aiheeseen valitettavasti mihinkään johda. Tuska ja tragediat tulevat lisääntymään. Jos tragediat eivät lisäänny, niin potkittujen kärsimys muhii ja kasvaa kuitenkin jossain pinnan alla. Eikä kyse ole mistään muusta kuin peilikuvasta koko kulttuurille ja sen ihmisille.
Kiusaajatkin ovat lapsia tai nuoria. He eivät tiedä, mitä aiheuttavat, ja usein heidän motiivinsa on oman statuksensa pönkittäminen, mihin voi olla syynä esimerkiksi juuri liian vähäinen huomion saanti lapsena. Haluaa olla joku, jota kunnioitetaan tai mahdollisesti pelätään. Itse voisin ajatella, että olin lapsena/nuorena enemmän itse se kiusaaja (toki sain itsekkin kokea uhkailua, henkistä kiusaamista yms), mutta nyt parikymppisenä kadun tekemisiäni, enkä silloin ymmärtänyt miten se voisi vaikuttaa kiusattuun. Ei sitä silloin osaa ajatella. Koskaan en ketään lyönyt yms fyysistä väkivaltaa, mutta
nälvimistä yms kyllä. Olen nainen, eli sellaista kiusaamista, mitä nuoret naiset tekevät useimmiten, eli syrjivät ja kiusaavat suullisesti. Kun muistelen sitä aikaa, se oli helppo tapa saada muiden hyväksyntä ja kunnioitus. Myöskin kiusaajia pitäisi auttaa, jotta kiusattujenkin olot sitä kautta helpottuisivat. En oikein osannut muotoilla ajatuksiani sanoiksi, mutta toivottavasti ymmärsitte pointin.
Tuttuja tunteita menneiltä ajoilta. Harmi vaan, että ainoat aktiiviset toimet mitä nykypoliitikot tekevät, ovat juuri noita populistisia uusia aselakeja, jotka rajoittavat normaalien ihmisten harrastuksia, mutta eivät estä millään tapaa noita uusia joukkomurhia. Osa uuden aselain kohdista ovan hyvin kannatettavia, osa ei. Uudet aiemman kaltaiset joukkomurhat voi estää vaan puuttumalla tuohon kiusaamiseen ja pyrkiä estämään syrjäytymistä, koska kuka tahansa voi tehdä vielä huomattavasti massiivisemman joukkomurhan valmistamalla pommin tavallisista kotitalouskemikaaleista. Kummasti se Myyrmannikin unohtui kun päättäjät alkoivat kalastaa irtopinnoja ja suunnitella ”korjaavia toimenpiteitä” asioiden parantamiseksi.
Ensiksi: syvät kiitokset kirjoituksen Laurille, joka on avannut suurella avoimuudella sisintään, ennen muuta hänelle tapahtuneita kauheuksia -ja niistä seuranneita epätoivoisia valkoisen raivon ajatuksia. Kirjoitus on ilmestynyt jo kaksi vuotta sitten: jostain syystä tämä hyvin tärkeä ja paljas, rehellinen avaus oli mennyt tuolloin täysin ohi minulta, mutta moni aiheen kanssa työkseen painiskeleva oli varmasti artikkelin lukenut. Herääkin kysymys: onko tätä todella pysäyttävää analyysia koulusurmien synnyn mekanismeista hyödynnetty ennaltaehkäisevässä työssä lainkaan?
Kirjoitus vastaa tiedolliselta
anniltaan satoja aiheen parissa tehtyjä/tehtäviä tutkimuksia!
Laurin ehdotus, että nimenomaisesti vaikeasti kiusattuja kuunneltaisiin ja heidän kokemuksista otettaisiin oppia ja heitä autettaisiin, kuulostaa hyvin järkeenkäypältä. Laurin analyyttinen ote, tapa, jolla hän on prosessoinut tätä hyvin kompleksista yhteiskunnalista asiaa on hatunnoston arvoinen: haastattelussa/artikkelissa on valtaisasti tietoa, jota pitäisi hyödyntää mm. koulusurmien ehkäisyssä. Onhan näin jo tehty, onhan?! Toivon, että kaikki opettajat ja muu kouluhenkilökunta lukisivat artikkelin pysähtyen moneen kertaan, samoin kaikki vanhemmat, kummit, mummit ja vaarit. Toivottavasti kirjoituksellasi on vaikutusta!
Lauri:
sydämestäni toivon myös, että älykäs, analyyttinen mielesi auttaa sinua läpi elämän todella musertavien ja epäoikeudenmukaisten kokemustesi kanssa. Toivottavasti haluat läpi elämän kanavoida raivosi uuden hyvän synnyttämiseen: oli se sitten draivin purkamista työmaailmassa, taiteissa tai vaikkapa vapaaehtoistyössä. Olet älykäs, lahjakas ja sinulla on paljon annettavaa. Toivottavasti Sinua ja kaikkia muita suurella vääryydellä kohdeltuja ajaisi mm. se ajatus oikeisiin ja hyviin tekoihin, että haluatte näyttää kiusaajillenne, ettei teitä nujerrettu, kaikesta huolimatta: selvisitte kaikista kauheuksista voittajina: menestytte kiusaajianne paremmin, saatte enemmän hyvää aikaan kuin he, ette alennu pahuuteen, niin kuin kiusaajat tekivät.
Puheenvuorosi on yhteiskunnallisesti merkittävä ja painava, toivon syvästi, että se on huomioitu relevanteissa instansseissa sille ansaitulla vakavuudella!
Kuulostaa kovin tutulta. Minua kiusattiin melko systemaattisesti koko peruskoulun ajan. Kiusaamisen syy oli vanhempieni ero ja kirkkoon kuulumattomuus. Luokan urheilijalupaus mursi käteni kahtena vuotena putkeen koska en osannut luistella. Isän uuden naisen tytär kavereineen hakkasi minua ringissä pihalla kolme, neljä vuotta putkeen, opettajien seisoessa parhaimillaan vain parin metrin päässä, mutta kääntäessään tilanteelleni selän. Ainoan kerran puolustauessani, kun purin yhtä tytöistä jouduin pyytämään tytöltä ja tämän vanhemmilta anteeksi. Silloin luulen jonkun naksahtaneen minussa.
Se
oli ainoa kerta kun olen puolustanut itseäni. Ikinä en ole kättäni nostanut vihassa muita kohtaan. Itseäni olen hakannut veitsellä, hakannut päätä seinään, hakannut itseäni valurautapannuilla ja millä vain mitä käteen sattui, koska koin että se oli ainoa vaihtoehto, etten vahingossa sitten raivossani satuttaisi ketään muuta, pelkäsin jo yhden iskun johtavan siihen, että lopettaessani tajuaisin tappaneeni. Jo yksitoista-vuotiaana ihoni oli pelkkää arpea arven päällä.
Vihan kiusaajia kohtaan voitti oikeastaan vain viha opettajia kohtaan. Ne vain katsoivat vieressä eivätkä reagoineet, vähän samaan tyyliin ajattelivat kai, kun Aino Kontula, että olisi pitänyt ottaa huumorilla. Muistan jo ala-asteella haaveilleeni joukkomurhasta koulussa. Minun vihani oli opettajia ja muita oppilaita kohtaan, mutta myös koulussa paasaavia seurakuntalaisia kohtaan jotka toivat joka perjantai jumalan palveluksen kouluun, ja se oli pakko istua, ei ollut meidän kylällä vaihtoehto olla palveluksesta pois, vaikkei kirkkoon kuulunutkaan. Mielessä pyöri silloin täyden juhlasalillisen rukouksen aikana tempaista sarjatuliaseilla ympyrää ja katsoa montako ehtii tappaa.
Koulukiusaaminen jatkuu samanlaisena niin pitkään kun on sellaisia opettajia kuin Kontula. Niin pitkään kun kaikki väkivalta, nöyryyttäminen ja alistaminen on opettajan mielestä vitsi. Tuntuisi kohtuulliselta ,että ihmiset joiden mielestä koulukiusaaminen on vain parempien oppilaiden ehdotus huumorittomille tosikoille kasvaa ihmisinä, saisivat elää päivän minun lapsuuttani. Naurattaisikohan?
Vaikka tapahtumista alkaa olemaan kohta viitisentoista vuotta, en usko että voisin tyynesti nähdä ihmisiä, jotka minua kiusasivat. Nytkin tätä kirjoittaessa ja asiaa muistellessa veri pakenee sormista ja sydän hakkaa. Olen nähnyt parhaaksi etten pidä mitään yhteyttä koko Keski-Suomeen. Olen nykyään rauhaa rakastava pasifisti, mutta niille ihmisille en voi toivoa hyvää, tuntuu pahalta toivoa kellekään kuolemaa, mutta näiden ihmisten kohdalla en pysty kauhean kaunista ja humaania rangaistusta toivomaan.
”Vihan kiusaajia kohtaan voitti oikeastaan vain viha opettajia kohtaan. Ne vain katsoivat vieressä eivätkä reagoineet, vähän samaan tyyliin ajattelivat kai, kun Aino Kontula, että olisi pitänyt ottaa huumorilla. Muistan jo ala-asteella haaveilleeni joukkomurhasta koulussa. ”
Nimimerkki ”Mien” kirjoitus oli järkyttävä ja haluankin tuoda sitä nyt enemmän
esille, jotta mahdollisimman moni päättäjä ja myöskin opettajat tiedoistaisivat
enemmän meidän lastemme hädän. Jotain pitäisi tehdä enemmän, mutta mitä?
Valvontaako lisättävä, jotta yhä useampi lapsi voisi viettää välintunnit pelkäämättä
ikätovereidensa väkivaltaa? Laurin ja Mien kaltaisten lasten kärsimykset pitäisi
ottaa vakavasti, eikä vähättelyllä lisätä heidän taakkaansa. Se olisi meidän aikuisten tehtävä.
Tunnistan itseni ja ajattelen samoin, Ja haluan teurastaa kaikki.
On pelottavaa kun tunnistaa paljon samoja piirteitä itsessä. Olen monesti miettinyt vastaavan kaltaisia asioita. Oma lapsuuteni on ollut huomattavan saman kaltainen. Monissa meissä asuu se siemen. Hakekaa apua niin minäkin olen tehnyt.
olen samaa mieltä kun te kaikki että valvontaa pitäisi tehostaa kouluissa itse olen kanssa joutunu uhriksi yli 4v tuli masennusta ja itsemurhayrityksiä ja tekee vieläkin mieli koskaa heille mut ei ole tarpeeksi rohkeutta ja luulen että se ei mitään hyödyttäisi.
Se on helppo sanoa, että opettajien tulee puuttua. Itseänikin on kiusattu koulussa ja nyt itse toimin opettajana. Se kiusaaminen kun ei välttämättä ole näkyvää!!
Sen enempää kommentoimatta, löysin vanhoja kirjoituksia ja piirustuksiani kaivellessa tämän:
Viha on mustaa,
viha on valkoista punaista keltaista
Onko viha sairautta
Onko viha vain viha
VIHA ON SALLITTUA!
Tarvitseeko vihasta päästä yli. Ei.
Sillä tarvitsen vihan ja viillon.
Moi trolli. Tosiaankin löysin tuon runon, jos mulle kommentoit. Poistin siitä lopun jossa luki ”Älä terapoi tunteitani pois.” Viitaten silloiseen psykologiini. Avaan hieman itseäni; koulukiusattu ja eri tavoin omasta mielestäni ihmissuhteissa hyväksikäytetty ja perhetilanteiden traumatisoima. Tuon runon voi tulkita eri tavoin, ilmeisesti tulkitsit sen hyvin ulkopuolisesti, ilman kokemuksia viilloista tai yleensäkään ilmaisusta.
On se jännä, ettei tännekään voi kirjottaa todellisista asioista, ilman leimaamista.
Myyrmannin jälkeen nämä olivat mielestäni vain ajan kysymys.
Listaan hieman asioita, ja otan pointin huomioon jota on vähätelty. Tai itseasiassa - ei käsitelty ollenkaan, niinkuin kouluammuskeluja ei käsitelty (kun ei niitä ollut olemassa meidän ajatuksissamme).
Yleisesti käsitellään vain näitä silmittömästi, ei selekoidusti tehtyjä tekoja. ”Valkoinen raivo” toimii laukaisijana.
Ei-selektiivinen tuhoaminen
• Tuhoaja yleensä käsittää tekonsa vääryyden. Ampuu yleensä itsensä, tai tapatuttaa itsensä.
• Edellisen ylittämiskompleksi
• Haluaa saada jotain suurta aikaan - kompleksi omien
tekojen tärkeydestä, ja itsensä merkityksestä
• Suurten traumojen merkitys ei niin kriittinen; illuusio
• Haluaa tehdä mielensä mukaisesti ja shokeerata
• ”Epäoikeudenmukaisuuksista” johtuva
• Trendikkyys
• Impulsiivihko
Yhdistämällä asioita huomataan että ”tuhoaja” toimii omien mieltymystensä vallassa, toteuttaen sitä mikä on ”oikein / siistiä / asianmukaista”. Lasken nämä tapaukset heikommaksi yleisesti ottaen, koska, tekijä tietää tekevänsä väärin. Näiden tapausten ennaltatunnistaminen on helpohkoa. Eivät yleensä salaile (mm. Lauri osittain), ovat muutenkin suhteellisen läpinäkyviä / yksinkertaisia persoonina, jotka toteuttavat vahvasti omaa idealismiansa.
Täten totean: Kysymyksessä joka tekee ”ei selektiivisen” ampumisen voi olla kuka tahansa normaalihko ihminen, joka ei vain suppressoi ”halua tehdä asia x”. Yleensä nämä tapaukset ovat vielä lisäksi obsessoituneita jonkinasteisesta traumasta.
Selekoidusti tehty systemaattinen tuhoaminen:
(ei vielä tapahtunut, ainakaan suuressa mittakaavassa Suomessa)
Samaistakaa itsenne multipersoonaan, joka voi olla melkein mitä tahansa. Käyttäytyy ystävällisesti, auttaa mummoja, kuitenkin voi olla julma kuin mikä. Manipuloi, ei tee virheitä, on ”kylmä” tilanteessa kuin tilanteessa - tai siis käyttäytyy rationaalisesti, jopa paniikissa. Osaa nauraa, olla surullinen (mukamas). Omaa sosiopaattisia taipumuksia, sekä halveksuu ihmisiä.
Laskisin ”Laurin” tapauksen yhdistelmäksi näitä kahta.
• Systemaattinen suunnittelu
• Traumojen merkitys suurempi
• ”Oikeutettu teko” - voidaan rinnastaa suoraan esim. terrorismiin.
• Tuhoamisen jatkuvuus tähtäimenä
• valitut kohteet
• Hyvin systemaattinen, kurinalainen harjoittelu / valmistautuminen
• Ei välttämättä halua ”saavuttaa suurta”, vaan poistaa ”epäoikeudenmukaisuutta” keinolla millä hyvänsä
• ”Tästä et selviä”
• Tuhoaminen - ”puhidstus / pahuuden eliminointi”
• rationaalinen
• Halveksunta ihmisyyttä kohtaan
• Julmuus
”He eivät ole pelottavia, jotka tekevät väärin. He jotka tietävät tekevänsä oikein, ovat niitä jotka ovat pelottavia.” - en muista kuka.
Dedikoitumisen aste on AIVAN eri tasoa kuin ei-selektiivisessä. Saattaa valmistella vuosia, etsiä kohteita, porsaanreikiä, ja muita exploitteja kyseistä eliminaatioprosessia varten.
Tunnistaminen vaikeaa, koska ymmärtää tekemisen jatkuvuuden kannalta kiinnijäämättömyyden tärkeyden (yleinen rationaalisuus). Täten tekijän on opittava manipuloimaan, piiloutumaan, samaistumaan. Saattavat omata sosiopaattisia piirteitä.
Nauroin kouluammuskelijoille. Järjetön tappaminen TRENDI-ILMIÖN perässä, koska on kiusattu / koettu asioita?
Ja mitä hyötyä? Ei niin mitään, Enter the copycat.
Teon rinnastin alkoholismiin: sorrutaan heikkoudessaan, ja lopuksi vielä tapetaan itsensä.
Bah, säälittävää. Silloin ei ole noustu suosta, ahdingosta, puretaan vain pahaa oloa.
Tapa-alkoholistit vaikea tunnistaa nuoruudessa? Ei? Samoin tämäntyyppiset ammuskelijat? No, niitä voi olla tusinassa kymmenen, kuka sitten toteuttaa…
Selekoivan ”eliminoijan” voi tunnistaa jonkinasteisista obsessioista, sosiopaattisuudesta.
Käytännön toimenopitetä on hyvin vaikea toteuttaa nyky-yhteiskunnassa.
Ensinnäkin ei edes ymmärretä ongelmaa, koska ei osata samaistua ”järjettömyyksiin”.
Toinen ongelma on ongelman syntyperä, siihen puuttuminen onkin käytännössä paljon hankalampaa.
Ideana on ymmärtää ns. ”arkkityypit” ja niiden yhdistelmät. Mikä synnyttää tapauksen x, mikä tapauksen y.
Kaikille asoille on looginen selitys, kuten varmasti näissä kiusatut osaavat samaistua ”tuhoajiin”, edes jossain määrin. Samasta asiasta ”kiusaamaton” ihminen voi sanoa ”Kuinkä tämmöistä järjettömyyttä voi tapahtua, en vain mitenkään voi ymmärtää”.
- ja ”meille” se on helppoa.
Kannattaisi miettiä kumpi on tässä tärkeämpää, ongelman hoito, vai ennaltaehkäisy. Mille polulle ihmiset päätyvät, on tapauskohtaista - johon vaikuttavat monet ympäristön asiat.
(Tietenkään asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin edellä mainitsin. Aihe on mahdotonta käsitellä lyhyehkösti)
Alkoi kyllä hiukan pelottamaan, koska tämä mies puki sanoiksi kaiken sen mitä minä olen tuntenut teini ikäisestä asti osaamatta kuvailla sitä mitenkään.. =/
Tunnistin itseni osittain tekstistä, mutta onnekseni tällä hetkellä en tunne Laurin kuvaamaa valkoista raivoa juurikaan, koska elämäni sujuu hyvin enkä tunne kokevani epäoikeudenmukaisuutta. Se, mikä minussa on vihan sytyttänyt on jo ala-asteaikainen koulukiusaaminen, joka vaikutti radikaalisti luonteeni kehittymiseen. Minulla kävi kuitenkin tuuri, kun tutustuin peruskoulussa minua puolustaviin ystäviin. Heidän tukensa ansiosta en masentunut tai eristynyt muista ihmisistä. Henkiset arvet koulukiusaamisesta kuitenkin jäi.
En kestä irrationaalista epäoikeudenmukaisuutta eli sitä, että joku täysin
mielivallasta esimerkiksi egoaan pönkittääkseen toimii väärin toista kohtaan. Nykyään jo se, että luen uutisen, jossa esimerkiksi ylivoimalla on lynkattu heikompia, saa minut raivostumaan. Kiroan usein ääneen tällaisia asioita.
Tämä teksti todellakin kosketti minua.
Niin, nimettömänä haastateltu. Mistä tiedämme mikä on feikkiä ja mikä ei. Ja mikä on SK:n asenteellista politiikkaa? Miksi luottaisimme Kuvalehteen?
Eppäilen vähän: Olet juuri saapunut internetiin. Mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Vielä kummempaa on havaita, ettei painetussakaan mediassa tai televisiossa kerrota välttämättä koko totuutta. Kannattaa aina muistaa lähdekritiikki. Ymmärrät kuitenkin varmaan fiksuna ihmisenä, miksi tällaiset haastattelut usein tehdään nimettömänä.
Olin ala-asteella kiusattu. Mahdollisesti koska en nähnyt maailmaa samoin kuin oletan toisten nähneen. En tiedä mikä tarkalleen teki minusta kiusatun, mutta sitä olin. Olin myös kiusaaja. En ole siitä ylpeä. Kiusaajana ei tiedosta tekemäänsä pahaa. Väkivaltaa en suoraan kohdannut kuin muutamaan kertaan. Haukkumisen oppi sulkemaan pois, eikä se päässyt ihon alle. Ehkä juuri se tasoitti tietä, ettei omaa kiusaajana oloa tunnistanut kiusaamiseksi, vaikka kiusattuna mietti ettei toivoisi vastaavaa kenellekkään. Itselle viattomalta tuntuva heitto tai huomautus toisesta tai tämän tekemisestä vaikutti
pilalta tai hauskalta herjalta. Tätä tehosti se että monet nauroivat. Samoin olen itse nauranut monille heitoille mitä kavereista kuulee, tai mitä he itse heittävät. Nykyään on tavanomaista, että porukalla ulkona ollessa koko porukka ”kuittailee” toisilleen sen minkä kerkeää ja parhaat jutut jäävät pitempään käyttöön. TV-sarjoista tuttua viatonta läpänheittoa, mutta nuorella ikää se ei siltä tuntunut. Varmasti osa asioita mistä itse olen pahoittanut kylmettymistä ennen mieleni olisivat nyt vain hauskoja tai vaikuttaisivat ainakin viattomilta. Voi hyvin olla että siksi opettajat eivät huomaa kiusaamista. Tunteiden hitaan ja varman kylmettämisen tukena oli myös haluttomuus näyttää omaa haavoittuvaisuuttaan. Osa kiusaajista kun lisäsi vettä vaan myllyyn kun huomasi että sanat tehoavat. En kokenut olleeni kiusattu enää ala-asteen jälkeen. Joko johtuen siitä, että itse olin niissä joita muut ei uskalla kiusata, ja jotka monet varmasti kokivat kiusaajiksi. Kuten jo totesin, en ole ylpeä siitä mitä olen tehnyt. Olen varma että moni on mennyt kotiin ylä-asteella manaten minua ja toivoen onnettomuutta osakseni.
Erilaisuudesta on helppo vitsailla vaikka ei pitäisi. Monet naurahtavat vitseille joille ei saisi. Työpaikkojen kahvihuoneissa puhutaan pahaa toisien työstä tai tekemisistä. Kyse ei tarvi olla edes siitä, että joku on erilainen, pelkkä erilainen työprosessi riittää. Se suorittaako tietyn asian ennen vai jälkeen kun muut sen ylensä tekevät voi riittää silmätikuksi tai vitsin aiheeksi joutumiselle. Koulut eivät ole ainoita paikkoja missä ihmisiä kiusataan. Työelämässä tunnollisesti työnsä tekevät voivat tulla hyväksikäytetyiksi, tai liian hitaasti työstään suoriutuvat voivat saada jatkuvaa ”hyväntahtoista” vitsailua siitä kuinka homman suorittaminen tuntuu kestävän.
Minusta tuo Laurin ulostulo on todella hyvä ja ajatuksia herättävä. Itse samaistuin ajatuksissani Laurin kohtaloon. Itsekin monella tasolla / tavalla aikanaan kiusattuna on todettava, että turha on syytellä tilanteesta vain opettajia tai sossun tätejä. On helppo osoittaa muita syyllisiä kuin itseään. Kuinka helppoa on kääntää katseensa muualle, kun näkee jotain kiusattavan. Meissä jokaisessa on omat defenssimekanismit jotka ovat joko estämässä kiusaamista tai kulkemassa niiden tilanteiden ohi suojellakseen enemmän omaa itseään. Harvassa ovat loppujen lopuksi ne, jotka aidosti haluavat katkaista
kiusaamistilanteiden syntyminen/jatkuminen. Haluan toivoa kaikille kiusatuille voimia elämään. Ole Laurin tavoin oikeisiin ihmisiin yhteydessä. Kaikilla ei voimat riitä taisteluun ja silloin on viisautta kääntyä toisten puoleen.
Toivon että joku avaa tulen koulussa, vaikka omassani että saataisiin tälle roskalle jotain tehdyksi.
Joo on kamalaa ja on surullista mutta nyt voimme siirtyä Irlannin laina-asioihin…..
Todella sairasta opettaa ihmisille, että käännä toinenkin poski! Muulla esim. Budhhalaisissa maissa opetetaan lapsia pitämään puolensa ja suojelemaan itseään ja omaa reviiriään! Itseään pitää puolustaa ja näyttää, ettei saa kohdella epäoikeudenmukaisesti!
Ehkä se toisen posken kääntäminen vois olla perusteltua joissain tilanteissa, esim itse oon monesti välttänyt tappelun suhtautumalla välinpitämättömästi agressiivisiinkin provokaatioyrityksiin. Olen siis onnellinen että minulle tämä ohje opetettiin. Turhien väkivaltakierteiden välttämiseen tuo ohje on varmaan alunperinkin tarkotettu eikä universaaliksi säännöksi. Sitten kun 4 pitää kiinni ja 2 hakkaa ni ihan sama miten monta kertaa sitä poskee kääntää. Koulukiusauksessa pätee viidakon lait ja ainoo tapa välttää se on usein että pitää puolensa. Toisaalta huonolla tuurilla se vain vahvistaa kierrettä.
Itsestäni tuli koulukiusaaja kun muutimme kesken ala-asteen toiselle paikkakunnalle. Vanhalla paikkakunnalla ei kiusaamista esiintynyt. Kulttuuri vain oli suvaitsevainen ja kaikki oli ilmeisesti kasvatettu kotona ja koulussa tällaiseen arvomaailmaan. Uusi paikkakunta oli tässä suhteessa takapajula. Tulokkaana oli pakko syyllistyä lievään koulukiusaukseen, jotta ei itse joutuisi kiusatun asemaan. Kiusaamiskulttuuri tuntui siltä kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepäin kivikauteen missä pätee syö tai tule syödyksi lainalaisuudet.
Pointtini onkin se, että jos tuollainen kulttuuri pääsee kehittymään, ei sitä kiusausta millään hyysäyksellä saada loppumaan, sama jatkuu sitten vaikka koulun ulkopuolella. Ongelma korjaantuu sitten kun kotona ja koulussa kasvatus on kunnossa. Ja siinä mielessä tuo toinen poski sääntö on hyvä, että jos kaikki sen sisäistävät niin kiusausta ei ole. Modernimpi lähestymistapa arvokasvatukseen on kuitenkin varmasti tarpeen.
Ja tiedoksi, että siellä ”Helsingissä”, joka on monen pelastanut, on ihan normaalia lähiön baarissa haukkua ketä tahansa sofistikoitunutta ja yhteiskunnan säännöillä pelaavaa ihmistä ”kouluampujaksi”, juurikin siksi, että tuollaisten kuittien heittäjät tietävät kyllä, mitä yrittävät uhrissa herättää. Sen valkoisen raivon.
Eivät ne kiusaajatkaan tyhmiä ole, vaikkei siihen toisaalta aina älyä hirveästi tarvita.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Lue kaikki kirjoittajan jutut
Otavamedia Oy
Maistraatinportti 1
00015 OTAVAMEDIA
Asiakaspalvelu
puh: +3589156665
fax: +35891566511
Avoinna: ma-pe klo 8.00-17.00
Verkkopalvelut
terttu kirjoitti:
Todella hyvä, että Lauri antoi tämän haastattelun. Hirvittävää, että tuollaista on saanut toiselle tehdä, ja että tuollaista tapahtuu tänäänkin.
Kiusaajat pitää saada kuriin ja väkivaltaa kokeneiden pitää saada apua.
Minuakin on kiusattu, paljon vähemmän kuin Lauria, mutta minäkin ajattelin tappamista. En olisi siihen pystynyt, mutta ajattelin, eikä se liene harvinaista. Jos ei ole kokenut kiusaamista, ei voi ymmärtää, ja valitettavasti yleensä ei yritetäkään.