Kalle Holmberg: ”Ei pelon vastakohta ole rohkeus vaan usko – Armo, rakkaus, kiitollisuus”

SK:n arkistoista: Teatteri, nyrkkeilykehä ja luostari olivat Kalle Holmbergin elämän kolme tärkeää. Tärkein niistä oli luostari.

teatteri
Teksti
Risto Lindstedt
Kuvat
Mirva Kakko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teatterineuvos Kalle Holmberg kuoli 12. syyskuuta 2016 leukemiaan 77-vuotiaana. Holmberg teki pitkän ja vaikuttavan uran muun muassa Turun ja Helsingin kaupunginteattereissa, Yleisradiossa ja KOM-teatterissa.

Holmbergin tunnusmerkistöön kuuluivat kiihko, kierrokset, kuumeneminen ja intohimo. Toimittaja Risto Lindstedt kirjoitti Holmbergistä Hän-henkilökuvan helmikuussa 2006. Jutusta paljastuu myös se, miksi Holmbergin oman elämän muutoksen tiellä tuli vastaan hengellinen hätä.

Kalle Holmberg 1939–2016.
Kalle Holmberg 1939–2016. © Mirva Kakko

 

Ruumishuone. Niin Kalle Holmberg sanoi, uhkasi laittaa työhuoneen oveen, että ruumishuone.

Ei siinä ovessa mitään lue. Ehkä hän vain pohti, ei vielä tohtinut. Eikä ole sen aikakaan, tottapahan tietää itsekin, vasta 66-vuotias.

Lapsuuskodissa Mikkelissä oli sielläkin yksi merkityksellinen ovi eikä siinäkään mitään lukenut. Kalle vaatehuoneen oven hyvin tunsi, kun joutui sen takaisissa pimeissä vilkkauttaan miettimään. Yhden rupeaman jälkeen äiti avasi oven mitatakseen pojan kiltteysastetta, mutta Kalle pyysi äitiä sulkemaan oven uudelleen, “minä itken vielä vähän”. Poika harjoitutti tragedian aistiaan.

Vaikka keittiöpsykologian opinnot ovat pahasti kesken, “kelläpä ei olisi”, Kalle sanoo väliin, niin kaikista Mikkelin vuosien välähdyksistä pitää nostaa esiin kaksi muutakin. Irrallisia välähdyksiä ehkä, mutta pieniä yksityiskohtia ei pidä vähätellä. Ne kantavat mukanaan merkityksiä.

 

Kun Kalle tavoitettiin ensimmäiseltä irtiottoreissultaan ja kysyttiin, mihin se on poika matkalla, niin hän vastasi menevänsä Suomeen. Sitä matkaa hän on sittemmin tehnytkin ja niin äänekkäällä tavalla, että Holmbergiä on nimitelty Suomen teatterin pystykorvaksi.

Ja se toinen välähdys. Kalle koki poikasena Mikkelin teatterin katsomossa, miten ääni herättää tunteen, mielikuvan ja odotukset, miten teatteri ja musiikki ovat yhtä. Hän arvelee sen kokemuksen myötä, tosin silloin vielä itseltään salaa, siirtyneensä alalle.

Tila, aika ja siihen sana, se on Kallen tapa. Tila ei ole ongelmallinen. Työhuone on järjestyksessä, jäsennelty ja siisti. Sana ei ole ongelma. Holmberg ei puhu töksyttämällä.

Hänelle kysymys on prosessi, vastaus kiteytys. Ongelma on aika. Nyt ei ole eilen. Eiliseen vain mahtuu niin kovin paljon. Työhuoneen ikkuna avautuu sisäpihalle. Talonmies on lumitöissä, Holmberg jälleen teatteritöissä. Illalla hän on menossa tuomiolle.

Holmbergilla on rooli Ronald Harwoodin näytelmässä Hitlerin kellonsoittaja. Tragedian aistilla teatteria tekevä Holmberg esittää kapellimestari Wilhelm Furtwängleriä.

Kapellimestaria syytetään Hitlerin suosikkiudesta ja syyllistetään natsismin myötäilystä. Hän joutuu pakotettuna setvimään suhdettaan taiteeseensa. Kun Kalle menee roolissaan Wilhelmin nahkoihin, löytyy muutakin.

Vuonna 2005 Kalle Holmberg oli kapellimestari Wilhelm Furtwänglerin nahoissa näytelmässä Hitlerin kellonsoittaja.
Vuonna 2005 Kalle Holmberg oli kapellimestari Wilhelm Furtwänglerin nahoissa näytelmässä Hitlerin kellonsoittaja.

 

Kapellimestaria kuulustelee amerikkalainen majuri Steve Arnold (Tommi Korpela). Majuri on täynnä räjähdysherkkää uhkaa. Jos uhka vähänkin tihentyisi, se olisi jo lyönti, täysi nyrkillinen. Katsomossa sen aistii ja Kalle taas tietää, mitä on tulla lyödyksi.

“Siinähän istut tunkiossa ja raavit rupiasi, puolustat omia tekemisiäsi nuoremmalle sukupolvelle. Otan nyt vanhana jätkänä matsia tietoisena kaikista niistä käsikirjoituksista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, myös niistä joihin olen luottanut ja jotka ovat täydellisesti pettäneet. Paeta voit, mutta et piiloutua, sanoi raskaansarjan maailmanmestari Joe Louis.”

“Onko taide enemmän kuin politiikka?”

“Suurin ongelma oli nitistää ohjaaja itsessäni, se suutari, joka hakkaa omaa kenkäänsä. Se on ollut egon alas ajamista. Viime esityksessä tuntui, että ohjaaja minussa alkaa hävitä.”

“Furtwängler miettii kenen kunniaksi, missä seurassa, mitä tarkoittaa olla uskollinen. Miten olisin itse toiminut hänen asemassaan? Se on se kysymys Hitlerin kellonsoittajassa.”

Roolissa on vielä yksi ylimääräinen vaikeuskerroin. Holmberg on luonnostaan jaloiltaan puhuja. Näytelmässä hän joutuu sanomaan sanottavansa istualtaan eikä saa edes valita tuolia, jolla istua.

Syyllisyyteen väsyy. Holmbergkin on itseltään usein kysynyt, taasko on noustava kehiin. Niin se on, näin on sovittu. Furtwänglerin tuomioistuin siirtyy Helsingin Q-teatterista Lahden Kaupunginteatteriin.

 

Syksyllä 2001 Holmberg heitti pyyhkeen kehään ohjattuaan 40 vuotta. “Takki oli tyhjä, taika näpeistä tippunut.”

Seuraavana vuonna hänet neuvostettiin. “Teatterineuvos, se kuulostaa samalta kuin Hamletin haudankaivaja.”

Pyyhe lensi, kun Holmberg oli ohjannut Tampereen Työväenteatterin satavuotisjuhliin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa.

“Sain turpiini. Kun Tampereella vietettiin juhlailtaa, minä seisoin Harhamana Algot Untolan haudalla Helsingin Hietaniemessä. Vein ruusun. Ja sitten olivat ne kaikki saatanan normaalit kysymykset: miten muuttaa elämänsä, tulenko toimeen?”

Paluussa kesäpaikkaan, Ruoveden Vittasniemeen, oli einoleinomaisia “rotkoni rauhaan hiivin” -latauksia. Holmberg kulki metsiä, souti vesiä ja muistutti hengitysrytminsä tahdissa itselleen: “Älä tule katkeraksi, älä vajoa itsesääliin. Yksinolossa ei ole mitään vikaa, ellei se vierähdä yksinäisyydeksi.”

Holmberg yritti soutaa itsensä irti teatterista. Lopputulos: ei pysty. Ruovesi tarjosi jotain muuta levottavaa, entuudestaan tuttua. “Olen löytänyt Hämeestä sen, mikä Savoon jäi. Ruovedellä on lapsuus läsnä.”

Lapsuuden läsnäolo on muistin öljy, se vähentää vanhenemisen kitkaa.

Ja sitten tässä samaisessa työhuoneessa Helsingin Töölössä alkoi teatterintutkija taltioida Holmbergin ohjaajakokemuksia ja näkemyksiä pitkissä istunnoissa. “Se piti teatterin liekkiä hereillä, mutta niin ettei 40 vuoden imperfekti ruvennut käryttämään liian pitkällä liekillä.”

Vuonna 1974 Kalle Holmberg oli Turussa nimiroolissa Veijo Meren näytelmässä Aleksis Kivi.
Vuonna 1974 Kalle Holmberg oli Turussa nimiroolissa Veijo Meren näytelmässä Aleksis Kivi. Kuva Kalle Holmbergin kotialbumista © Kalle Holmbergin kotialbumi

 

Liekki oli kohdillaan ja lämpöä riittämiin, kun Holmberg ohjasi 2004 Kansallisteatteriin Michael Fraynin näytelmän Demokratia. “Tykkäsin siitä.”

Näytelmässä käsitellään ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuksia Willy Brandtin kabinetissa, jota vakoiluskandaali riepottaa. “Demokratiasta oli helppo”, Kalle sanoo, “siirtyä Hitlerin kellonsoittajaksi.”

Holmberg oli jo aiemmin, 1966, tehnyt askelmerkkejään vallan tematiikkaan ohjaamalla Kuningas Ubun. Siitä tuli poliittisen satiirin klassikko, röyhkeä kuvaus yksinvaltiaan tuhosta.

Journalistisesti olisi erittäin haastavaa puhua Holmbergin kanssa käsittelemättä lainkaan Lapualaisoopperaa (1966). Ei pysty. Holmbergiä kiemurtelu naurattaa ja hän sanoo asian kestävänsä.

Oli vapautettava maailma, rikottava kuuliaisuus, kohdattava ja käännettävä käskyt nurin. Ylioppilasteatterin aika oli “korskuvan sukupolven kollektiivista intohimoa”. “Lapualaisoopperan tekijäjoukko hajosi omassa poliittisessa viattomuudessaan viimeistään Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Kukin meistä lähti ’koostumaan’ uudelleen.”

Lapualaisooppera vapautti kuitenkin tekemään.

“Se syötti sisään kiinnostuksen historiaan. Agricola ja kettu, Pohjalaiset, Jääkärin morsian, viisi vuotta Pohjantähteä Pyynikin kesäteatterissa.”

Ensin pöllytettiin esirippuja ja sieltäpä löytyikin lopulta tie historiaan. Matka Suomeen jatkui, aina esihistorian hämäriin saakka, eikä sen pidemmälle juuri pääsekään.

Historialliset teemat ovat syntyneet jossain maagisessa järjestyksessä, jota Holmberg ei ollut säätämässä. Ei Rauta-aikaa ilman Ratsumiestä, ei Ratsumiestä ilman Juhaa.

“Eikä Shakespeare-ohjauksia ilman Lapualaisoopperaa. Tässä istuen on viehtymys näin ajatella.”

 

Holmberg on aina ollut nopea hyppäämään teesistä antiteesiin, synteesiin pysähtyminen on jo ollut vähän hankalampaa. Hänestä ei koskaan tullut taistolaista.

Lapualaisoopperan hönkäyksen jälkeen hänellä oli suojelusta ja sillä suojeluksella oli nimiä: Arvo Turtiaisen ja Veikko Sinisalon veljeys, Paavo Haavikon historian taju, yhteistyö Ralf Långbackan kanssa.

Långbackan kanssa Holmberg lähti Turkuun, kun Helsinki ei heitä yhdessä huolinut ja Turkuun juuri siksi, “ettei sinne kukaan muu halunnut”.

Holmberg puski läpi ja Långbacka laajensi läpimurtoja. Turun kaudesta (1971–1977) on tullut käsite: laitosteatteri ryskäsi, korkeatasoinen taiteellisuus yhdistyi yleisömenestykseen.

Holmbergin tunnusmerkistöön ovat kuuluneet kiihko, kierrokset, kuumeneminen, intohimo. Totta ei kuitenkaan aina ole se, miltä ulospäin näyttää.

“Välillä energia on ollut aivan kadoksissa. Kun on oltu pinnistelyn puolella, on se hyhmäistä ollut. Ei kannata kadehtia.”

Hän pitää energialähteenään suunnatonta rauhattomuutta ja uteliaisuutta, “sillä muutoksien tiellä, jolla joutuu hyväksymään epävarmuuden tiloja”.

Muutoksen tiellä tuli vastaan hengellinen hätä. Mies yritti kiertää pullon korkin lopullisesti kiinni, onnistuikin siinä ja löysi itsensä Valamosta. “Sieltä lähti tulemaan toisenlaista energiaa. On pitänyt ottaa tyrmäyksiä voidakseen käydä uudelleen taisteluun. Lopputuloksena on sama mies, mutta eri.”

Kalle Holmberg on aina ollut nopea siirtymään teesistä antiteesiin. Synteesin kohdalla jarruttaminen on ollut jo hankalampaa.
Kalle Holmberg on aina ollut nopea siirtymään teesistä antiteesiin. Synteesin kohdalla jarruttaminen on ollut jo hankalampaa. © Mirva Kakko

 

Holmbergin kolmion kärjessä on luostari, kahdessa muussa kulmassa teatteri ja nyrkkeilykehä.

“Nyrkkeilykehä ei ole kaukana teatterilavasta. Täytyyhän nyrkkeilijänkin olla jonkinlainen narsisti, mennä kehään yleisön eteen ottamaan turpiinsa.”

Holmberg puhuu mieluummin luostarista kuin kirkosta, koska luostari on tilallisesti hänelle mieluisampi määritelmä.

“Kaikissa kolmessa pisteessä on lähtökohtana kilvoittelu, kamppailu itsensä kanssa.”

Aamuisin Holmberg tekee viisi tiibetiläistä sarjaliikettä. Hän kävi Himalajalla tarkistamassa elämänsä muuttunutta suuntaa ja “sellaisen tarkistuspisteen etsiminen tapahtuu jaloilla”.

Valamo tarjosi tilaa ja aikaa. Ortodoksiseen kirkkoon ovat liittyneet myös puoliso Ritva ja tytär Annina perheineen. “Onnellista on ollut, että hengen hätä vei Valamoon.”

Rauta-aika ei ole Holmbergille tv-sarja vuosilta 1977–1981, “se on minussa olevaa aikaa, mikä korroosion kautta syötti sitten myöhemmin jotain sisään”. Häiveen Bysantista, kaiun luostarin kelloista. Viime kesänä Holmberg, ortodoksinimekseen Sergei ottanut, kävi myös Vanhassa Valamossa.

Kellot kumajaa ja päiväkierto viistää Laatokkaa. Se oli vahvaa kokemusta traditiosta, “kaikesta siitä mahdollisesta, jossa on saanut ja saa olla mukana”.

“Luostari tarkoittaa kotona olemista, perillä olemista, jopa niin, että on siitä jo puhuttukin, mihin haluaa tulla haudatuksi.”

 

Jos ihminen on sopuisa ja sosiaalisesti kiltti, niin se kovin helposti tarkoittaa myös keskinkertaisuutta.

Teatterikoulun rehtorina (1968–1971) Holmberg kyllä muistaa ajatelleensa: “Voi kun pysyisivät poissa taiteen kentiltä.”

“Mutta sitten on toinenkin näkökulma, se perkeellinen varoituskolmio, kun yli-ihmistä luonut Nietzsche alkaa tuijottaa liian läheltä. Tuijotat takaisin ja huomaat tuijottavasi kuilua, jossa maailman suurin dramaturgi ja tuhoaja otti Nietzschen kotijumalakseen.”

“Sopuisa henkilö joutuu harvoin painimaan Jaakobin lailla. Pyrkimys sopuisuuteen on epävarmuuden tilan välttämistä ja sillä ei taidetta tehdä. Tiibetiläisen viisauden mukaan amatöörin ei auta valaistua, sillä seuraus on masennus.”

Kokemuksen kautta Holmbergin itsetunto osaa jo pitää suojauksensa ylhäällä, torjua loukkaantumiset, mutta “iskuja tulee edelleen läpi, tulee varmaan hautaan saakka. Pitkävaikutteisen lääkityksen itsetunnolle tarjoaa taju omasta koomisuudesta.”

Kallessa onkin paljon naurua, omaan käyttöön varattua.

”Kaarle Vilhelm sotakeväänä 1944 matkalla ’Mikkelistä Suomeen’.”
”Kaarle Vilhelm sotakeväänä 1944 matkalla ’Mikkelistä Suomeen’.” Kuva Kalle Holmbergin kotialbumista © Kalle Holmbergin kotialbumi

 

Viattomuuden aika jää taakse ja vanhuuden regressio lisääntyy. Kun siinä elämänprosessin vaiheessa “kohtaa kolmen lapsenlapsen viattomuuden, on yhtymäkohdassa jotain haurasta hellyyttä”.

Nuoruuden vuosina kaipaaminen kiinnittyi tulevaisuuteen, ja nyt iätessä kaipaamisesta tulee iholämpöistä nostalgiaa. Teatterissa yleensä ja elämässä erikseen ei kysymys ole vain siitä, miten tullaan kohtauksiin, vaan myös siitä, miten niistä tullaan ulos. Näin kai se menee.

“Minusta huolimatta tapahtuu niin kuin tapahtuu. Yritän olla jäämättä kyynisen hymähdyksen vangiksi. Teatteri avautuu ulos, elämä sisäänpäin ja ihminen ylöspäin.”

“Kaverit ovat lähteneet yksi toisensa jälkeen, yhteislähtöjä ei ole, joku muu ohjaa kuin minä.”

Ilman kokemusta armosta olisi sen tilalla pelko. “Ei pelon vastakohta ole rohkeus, vaan usko. Armo, rakkaus, kiitollisuus. Ne sanat pitää synnyttää uudelleen.”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 7/2006.