Joukkosurma 1918: Mustialan oppilaiden viimeinen junamatka

Mikä sytytti punaisten silmittömän raivon?

punaiset
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mustialassa pelätään Forssan punaisia. He taas pelkäävät maatalousoppilaitoksen suojeluskuntaa, joka huhujen mukaan on raskaasti aseistettu, kuularuiskuja ja kivääreitä. Pelkääminen ja epävarmuus muuttavat täälläkin huhun todeksi, ja se taas johtaa monien tapahtumien kulkua, kuten huhutotuus on tehnyt koko sisällissodan ajan ja on tekevä sodan viimeisiin huuruihin saakka.

Punaiset tulevat noin 100 miehen joukolla Mustialaan etsimään aseita keskiviikkona 30.1.1918. Ilmapiiriä kiristellään äärilleen. Aseiden etsijöiden kiukku nousee, kun he vähin erin tajuavat tulleensa huhujen kusettamaksi. Oppilaille tarjotaan toistuvasti ”viimeistä mahdollisuutta tunnustaa” tai sitten heille sallitaan ”vielä hetki armonaikaa”.

Lopulta löytyy Lauri Hannukselan revolveri, se ainoa ase, joka ratsaajille päätyy. Ase on kuitenkin niin huonokuntoinen, etteivät punaiset usko aseella olevan merkitystä loppuselvittelyissä. Etsintöjen jälkeisinä viikkoina oppilaiden enemmistö katoaa vähin erin ja niukin puhein omiin suuntiinsa. Valkoisten puolelle hakeutuvista oppilaista 11 saa surmansa.

 

Mustialan punakaartin 29-vuotiaalla esikuntapäälliköllä Juho Aaltosella on asiaa opistolaisille. Hän ilmestyy perjantaina 19.4. kello 10 aikoihin kesken aamiaisen opiston ruokasaliin. Oppilaiden on käytävä tänään Forssassa, kymmenen kilometrin päässä, kirjoittamassa nimensä asevelvollisuusluetteloon. Päivällisen aikaan ollaan jo takaisin, Aaltonen lupaa.

Aaltonen tietää, ettei päivällistä syödä Mustialassa, mutta hän ei tiedä, miten nyt alkava matka päättyy. Sitä ei ole kukaan suunnitellut, ei edes Aarne Hietakangas, joka seuraavana päivänä saa aikaiseksi ihmisen arvottomuudesta ja tappamisen estottomuudesta syntyvän helvetin.

Sitäkään ruokasalissa nyt määräystä antava Aaltonen ei tiedä, että päivälleen kaksi kuukautta myöhemmin hän kuolee Hämeenlinnan vankileirillä.

Allekirjoitusmatkalle lähtee pistinsaatossa 39 ihmistä. Forssassa vangit siirretään junaan, Humppilassa on vaihto, iltapäivällä ollaan Toijalassa. Vangeille tarjotaan Työväentalolla perunoita, ruispuuroa ja piimää. Yöksi heidät suljetaan kansakoulun yläkerran tiloihin.

 Jalmari Rinteen pakomatka kesti kolmatta viikkoa.
Jalmari Rinteen pakomatka kesti kolmatta viikkoa. © Markus Pentikäinen

Seuraavana päivänä, lauantaina 20.4. aamu ei vielä aiheuta hätää. Jalmari Rinne kirjoittaa muistelmassaan, että hän söi aamiaisella keitettyä lihaa, lihalientä, leipää ja joi kahvia. Siitä ei tullut Rinteen viimeistä ateriaa, mutta seuraavaan ruokailuun oli kuluva melkoinen rupeama.

Aikaa kulutetaan laulamalla ”isänmaallisia” lauluja ja lukemalla luokista löydettyjä koulukirjoja. Ratsulähetti tuo kello 14 viestin, että vankien on siirryttävä heti asemalle.

Tässä vaiheessa yksi Mustialan oppilaista vapautetaan. Härkävaunuun nousee 38 vankia: 25 maamiesopiston opiskelijaa, 9 karjakko-opiskelijaa ja 4 tammelalaista työvelvollista pakko-otettua. Heidän mukanaolonsa on vuosikymmeniä sotkenut lopullista selvyyttä surmansa saaneiden opistolaisten määrästä.

 

Juna lähtee liikkeelle kello 17 maissa. Vankien kanssa avovaunuun asettuu kymmenkunta vartijaa. Etu-ja jälkipuolella olevat matkustajavaunut ovat täynnä aseistettuja miehiä, pakenevia punakaartilaisia.

Juna ei ehdi täyteen puhkuunsa, kun ryöstely härkävaunussa alkaa. Vangeilta viedään kellot, sormukset, rahat, palttoot ja hatut.

Kuvan on yleisesti uskottu esittävän 16-vuotiasta Aarne Hietakangasta.
Kuvan on yleisesti uskottu esittävän 16-vuotiasta Aarne Hietakangasta. © Wikipedia / HS

Helsingin punakaartiin kuuluva pienikokoinen, 16-vuotias sekatyömies Aarne Hietakangas tunnetaan lempinimellä Sapliini. Hän on innostunut Charles Chaplinista, joka on ollut elokuvan häikäisevin tähti vuoden 1917 Suomessa.

Aarne on hakenut häikäistymisseuraa ja huomiota vanhempien tovereittensa joukossa matkimalla mallikkaasti Chaplinia.

Ryöstelystä lämmennyt Hietakangas haluaa lisätä tehoja ja huomiota itselleen. Hän tökkii kiväärin piipulla 20-vuotiaan helsinkiläisen Aarne Sohlbergin rintaa ja kysyy tovereiltaan: ”Ammunko mä ton?” Heidän mielestään se on kelpoisa ajatus.

Hietakangas ampuu, ampuu toisenkin kerran. Millään ei enää ole mitään väliä -tunnot karkaavat hallinnasta. Vankeja tapetaan ampumalla ja pistimillä.

 Helsinkiläisen 20-vuotiaan Aarne Sohlbergin ampui punakaartilainen Aarne Hietakangas. Solhberg oli ensimmäinen surmattu.
Helsinkiläisen 20-vuotiaan Aarne Sohlbergin ampui punakaartilainen Aarne Hietakangas. Solhberg oli ensimmäinen surmattu. © Markus Pentikäinen

Vaunusta hyppäävät ensimmäiseksi K. Laine ja R. Heikkilä. He selviävät hengissä harhailtuaan Kalvolan ja Tammelan metsissä. Juukalainen, 24-vuotias Antti Lehikoinen ei pääse edes yrittämään selviämistä. Jalmari Rinne on Antin vieressä, kun tämä saa pistimestä, ensin reiteensä, sitten vatsaansa. Lehikoinen kiskoo pistimen irti ja saa sanottua ”ammu, mutta älä pistä”. Lehikoinen ammutaan.

Juna pysähtyy Kuurilassa, ketään ei päästetä lähellekään junaa. Silmitön ja sattumanvarainen tappaminen jatkuu Kuurilasta lähdön jälkeen. Makuulla olevan nastolalaisen, 25-vuotiaan Kustaa Eskolan rintaan paiskataan kiväärissä kiinni oleva pistin. Se lävistää ruumiin ja juuttuu vaunun lattiaan.

Ruumiita heivataan molemmin puolin ratatörmää sitä mukaa kuin niitä saadaan tehdyksi. Jalmari Rinne heivaa itsensä ruumiiden perään heti, kun häntä mauserilla uhkaillut vartija työntää pistoolinsa takaisin koteloon.

Junan liike ja pakoloikan rajuus linkoaa Rinteen pitkälle penkkaan. Kieriessään hän kuulee, miten soraan ja veteen osuvien kuulien äänet eroavat toisistaan.

Rinteen vieriminen tyssää ratavarren ojaan. Kevät on pitkällä, ojat kylmävesiä täynnä.

Takaisin Kuurilaan pyrkivä Rinne saa peräänsä kaksi ratavartijaa. Siksakkia juoksevaan mieheen osuminen on yhtä hankalaa kuin ratapenkalla vierivään. Rinne pääsee metsän peittoon.

Ensimmäisen pakoyön hän viettää navetassa, lypsää parista lehmästä muutaman annoksen litran mittaan. Ne ovat ensimmäiset energiapisarat sitten Toijalan aamiaisen. Rinne nukkuu yönsä lehmien välissä.

Rinne kirjoittaa helmikuussa 1923 Mustialan toveriliiton kokoamaan ja kustantamaan kirjaan yksityiskohtaisen tarkan kuvauksen tapahtumista junassa ja runsaat kaksi ja puoliviikkoa kestäneestä harhailuistaan. Pettäviä jäitä, maakuoppia, tuntemattomilta saatua evästä, suosaarekkeen latoja, jatkuvaa varuillaan oloa, kylmää, nälkää, tarvetta selvitä hengissä, halua päästä takaisin Mustialaan, halua päästä äidin ja morsiamen luo.

Artturi Pentti hyppäsi, jäi kiinni ja ammuttiin Toijalassa.
Artturi Pentti hyppäsi, jäi kiinni ja ammuttiin Toijalassa. © Markus Pentikäinen

 

Hätkähdyttävin yllätys odottaa Rinnettä kotiinpaluun loppukaarteessa. Rata Forssaan on poikki, Rinne juuttuu Matkun asemalle. Hän auttaa ruumisarkkujen kantamisessa junavaunusta.

Yhden arkun päällä on Rinteen nimi ja kotipaikka. Rinne avaa arkun varmistaakseen, ettei ole menossa sekaisin. Murjotuista kasvoista Rinne tunnistaa Lennin otsan, myös hiukset ovat hänen. Ruumis on 22-vuotiaan Lenni Suvirannan, samassa vaunussa Jalmarin kanssa matkanneen.

Rinne, Laine ja Heikkilä selviävät junahypystään. Artturi Pentti, 25-vuotias, selviää hypystä, mutta jää heti kiinni. Hänet ammutaan samana iltana Toijalassa.

Veikko Ruusila, 24 vuotias, ei selviä hypystä, mutta säilyy hengissä. Hän loukkaa pahasti molemmat kätensä ja pääsee sitä vaadittuaan Hämeenlinnaan sairaalaan. Siellä hän tapaa tavaravaunussa vaikeasti haavoittuneen opiskelutoverinsa, 25 vuotiaan Edvard Jäntin. Tämä kuolee 28.4., kahdeksan päivää ruhjotuksi tulemisensa jälkeen.

 Veikko Ruusilan molemmat kädet vaurioituivat pakohypyssä. Kuvassa väärä etunimi.
Veikko Ruusilan molemmat kädet vaurioituivat pakohypyssä. Kuvassa väärä etunimi. © Markus Pentikäinen

Saksalaiset ottavat Hämeenlinnan haltuunsa 26.4. He vapauttavat punaisten vangit, joiden joukossa on Mustialan maatalousopiston johtaja Evert von Konow. Hän vuorostaan käy ”vapauttamassa” oppilas Ruusilan sairaalasta, missä tarvittavia leikkauksia ei ole ehditty tai pystytty tekemään.

He palaavat yhdessä Mustialaan. Toijalassa tulee pakkopysähdys, kun heidät tunnistetaan opiston miehiksi. Heitä tarvitaan tunnistamaan radanvarresta kerättyjä ruumiita, muita tähän kyvyllisiä ei siihen hätään löydy. Kavereittensa tunnistaminen on Ruusilalle koko vankimatkan ahdistavin kohta.

Mustialasta valmistuttuaan Ruusila aloittaa tilanhoitajana Tammelan Teuron Ranttilassa. Talon vanhaisäntä ja isäntä ovat saaneet kapinassa surmansa.

Junahypyssä vammautuneet kädet vaivaavat Ruusilaa loppuiän. Käsivarret eivät nouse olkapäitä ylemmäksi, paidat ja pusakat tarvitsevat tervekätisapua.

 

Edvard Jäntti kuoli vammoihinsa kahdeksan päivää myöhemmin.
Edvard Jäntti kuoli vammoihinsa kahdeksan päivää myöhemmin. © Markus Pentikäinen

Surmajunan tapahtumat selitetään heti tuoreeltaan punaisten kostona Tampereen tappioille. Tulkinta pysyy samanlaisena vuosikymmeniä.

Tappokäskyn antajaksi on tarjolla useitakin synkkiä miehiä. Mitä hurjempi maine, sitä varmempi ehdokas, sitä vankempi huhu.

Millainen järjettömyys tahansa, niin sen käsittämiseksi pitää löytää syy ja sen löydyttyä pitää löytää syyllinen. Sisällissodan kuukausien aika turvoksiin saakka potkittuja huhuja taas tarvitaan vihan ylläpitoon ja kostamisen oikeutukseen.

Silminnäkijöiden yhdenmukaiset, tuoreeltaan kirjoitetut tekstit tapahtumista härkävaunussa kertovat vain räjähtämällä syttyneestä häpeämättömyydestä ja järjettömyydestä ilman suunnitelmaa, ilman allekirjoittajia.

Punaisten hankkeet ovat siinä vaiheessa päin helvettiä, eivätkä ne pitkiin aikoihin mitään muuta päin enää ole voineetkaan olla. Saksalaiset nousevat maihin Hangossa 3.4. Tampereen taistelut päättyvät 6.4. Kansanvaltuuskunta pakenee Helsingistä 8.4. Helsinki vallataan 12.–13. 4.

Samana päivänä, 19.4., kun punaiset vangitsevat Mustialaan jääneet opiskelijat, saksalaiset valtaavat Hyvinkään.

 

Kellossa lyövät nyt nopeat tunnit. Toijalasta 20.4. iltapäivällä lähteneestä 38 vangista 11 on hengissä ja perillä Riihimäellä iltamyöhästä. Heidät marssitetaan yöksi kasarmille. Aamulla vangeille tarjotaan kahta vaihtoehtoa, rintamalle tai teloitusriviin. Yksi pakko-otetuista yrittää karkuun. Hänet ammutaan.

Rintamalle lähtö on sekasortoiseen pakoon päättyvä käväisy. Pohjoiseen etenevät saksalaiset eivät ole pysäytettävissä. He valtaavat Riihimäen 22.4.

Mustialan vangit joutuvat vielä mukaan punaisten viimeisiin syöksyilyihin kohti Lahtea, josta on taisteltu 19. päivästä lähtien. Lahti on saksalaisilla vappupäivänä.

Mustialalaiset käyttävät hyväkseen sen, mitä käytettävissä on. Kaaosta, karkaamista ja piileskelyä. He pääsevät viimein Lahteen kertomaan tarinansa ja saamaan kulkulupansa. Mustialaan oppilaat palailevat omia reittejään toukokuun alun päivinä.

Surmajunan vartijoista neljä saa kuolemantuomion, viisi elinkautisen kuritushuonerangaistuksen ja nuorimmainen, 16-vuotias Aarne Hietakangas, 14 vuoden kuritushuonerangaistuksen.

Oikeudessa tuomitut vetoavat Toijalan esikunnasta saamaansa tappokäskyyn. Hietakankaan motiivina on ollut se, että yhtä hänen toveriaan on kohdeltu huonosti Aarne Sohlbergin isän omistamassa tehtaassa. Väkivalta tarvitsee tuekseen aina valheen.

Tuomionsa kärsittyään Hietakangas työskentelee muun muassa Jätkäsaaren satamassa. Hänet tunnettaan edelleen Sapliinina.

 

Jutun päälähteenä on käytetty Forssan kirjapainossa 1923 painettua teosta Mustialan muistoja.

Mustialan väki siinä vaiheessa, kun kaikki oli vielä hyvin. Vankikuljetus muuttui yhdeksi sisällissodan räikeimmistä joukkosurmista.
Mustialan väki siinä vaiheessa, kun kaikki oli vielä hyvin. Vankikuljetus muuttui yhdeksi sisällissodan räikeimmistä joukkosurmista. © Markus Pentikäinen