Kuva Pekka Holmström.

Teologian tutkija Heikki Räisäsen uusin kirja Mitä varhaiset kristityt uskoivat ilmestyi viime syksynä. Se on kevyesti kansanomaistettu lyhennelmä teoksesta The Rise of Christian Beliefs: The Thought World of Early Christians, joka on saanut maailmalla paljon huomiota ja käännetty myös espanjaksi.

Kirjassa näkyy Räisäsen tapa lukea Raamattua oikealla tavalla kirjaimellisesti: Perinteisessä ja erityisesti äärikonservatiivisessa, erehtymättömyyttä edellyttävässä ”kirjaimellisessa” tulkinnassa ristiriidoista on päästy tiettyjä kohtia hengellistämällä tai vertauskuvallistamalla. Tai sitten tulkitsemalla vaikkapa Paavalin kirjeitä Matteuksen tekstillä tai päinvastoin. Räisäsen lähtökohta on, että kukin kirjoittaja tarkoittaa oikeasti sitä mitä sanoo.

Räisänen päätyy siihen, että jo varhainen jeesusliike oli heterogeeninen. Hyvinkin erilaisia käsityksiä oli lähes kaikista nykyään luovuttamattomina pidetyistä opeista, kuten sovituksesta ja ristinkuoleman merkityksestä. Ja Jeesuksen persoonasta; profeetta, Jumalan kasteessa adoptoima ”poika”, aikojen alusta saakka taivaassa asunut jumalolento ja niin edelleen.

Pelastumisen, lopun aikojen ja taivaaseen pääsemisen käsitysasteikko oli vielä kirjavampi: Sielu pelastuu taivaaseen heti kuoleman jälkeen, tai vasta Jeesuksen tultua toisen kerran. Tai maanpäällisessä paratiisissa sen jälkeen kun Jumala on herättänyt ruumiit eloon, joista toiset päätyvät taivaaseen ja toiset helvettiin tai vain katoavat olemattomuuteen.

Mutta eikö tämäntapainen Raamatun raadollistuminen ole aiheuttanut tutkijalle itselleen ahdistusta, kun lähtökohtana on kuitenkin ollut tavallisen seurakuntanuoren varsin perinteinen raamattu-usko?

”En puhuisi ’raadollistumisesta’. Inhimillistyminen on merkinnyt eläväksi tulemista. Raamattu näyttäytyy sarjana ihmisten vakavia yrityksiä tulkita perinnettään uusien kokemusten valossa ja kokemuksia perinteen valossa. Toki tämän oivaltaminen aiheutti paljonkin ahdistusta prosessin alkuvaiheissa.”

”Pitkällä aikavälillä se on saanut aikaan vapautumista. Vapauttavasta vaikutuksesta kertoo myös lukijoilta – usein kirkon työntekijöiltä – saamani palaute: Jos jo alussa oli erilaisia näkemyksiä, silloinhan minullakin voi olla ’lupa’ ajatella niin kuin oikeaksi näen…”

Räisänen on todennut, että vaikka suuren historiallisen mullistuksen odotus oli jeesusliikkeen kantava ja keskeisin lähtökohta ja uskomus, se on nykykirkkojen opeissa siirtynyt viimeiseksi, ikään kuin ynnä muut -osastoon.

Odotus on kuitenkin pulpahtanut esille kaiken aikaa erilaisissa marginaaliliikkeissä, joihin viralliset kirkot ovat suhtautuneet torjuvasti. Myös Martti Luther – marginaaliliikkeen edustaja silloin hänkin, kuten monen mielestä yhä – oli varma että historian murros tapahtuisi hänen elinaikanaan. Yhtenä vakuutena siitä oli tuolloin taivaalla liikkunut komeetta.

Maailmanloppuintoilija Luther on kuitenkin häivytetty näkyvistä ja tilalla on rempseä ja tervejärkinen realisti: ”Jos tietäisin että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffmanin mukaan juuri tätä lausetta ei kuitenkaan Lutherin säilyneistä teksteistä löydy.

Jehovan todistajat ovat ennustaneet maailmanloppua ainakin vuosille 1914, 1925 ja 1975, monista muista ennustuksista puhumattakaan.

Onko Räisäsen mielestä mitään periaatteellista eroa jeesusliikkeen odotuksen ja näiden myöhempien maailmanloppuliikkeiden välillä?

”Lähtökohta on samankaltainen, paitsi että jeesusliike ilmeisesti odotti enemmän uutta alkua – Jumalan valtakuntaa maan päällä – kuin maailmanloppua. Tarkkaan ajankohtaan liitettyä odotusta en varhaisista dokumenteista löydä. Odotuksen intensiteetti vaihtelee, ymmärrettävästi se ajan oloon paljolti hiipuu mutta nousee välillä taas pintaan.”

Räisäsen konservatiiviset kriitikot ovat väittäneet, että hänen näkemyksensä ovat vuosien varrella muotoutuneet täysin materialistisiksi ja jopa darwinistisiksi, parhaimmillaankin sellaiseksi yleishumanistiseksi ideologiaksi, jolla ei sisällöllisesti ole enää mitään yhteyttä perinteiseen kristinuskoon, muutamia käyttöön jätettyjä termejä lukuunottamatta.

Onko tutkijantyö johtanut hänet ulos perinteisestä kristinuskosta?

”Materialismin kiistän jyrkästi, jos sillä tarkoitetaan aineellisten arvojen nostamista elämän keskipisteeseen. Darwinistinen? Uskon tietenkin, että evoluutio-oppi on mielekäs selitys elämän kehityksestä; en usko, että siitä seuraisi jokin ’vahvemman oikeus’ -periaate ihmissuhteisiin, kuten ei varmaan Darwinkaan.”

”Katson edustavani sellaista humanismia, joka on vahvasti kytköksissä myös kristilliseen perinteeseen, jonka keskeiset arvot se jakaa. Vastuullisuus, rakkaus, empatia, elämän kunnioitus. Tällä ’eetoksella’ on vahva yhteys kristillisyyteen silloinkin kun yhteys perinteiseen dogmatiikkaan on murentunut. Tässä suhteessa tulen omaa tietäni mutkien kautta suunnilleen samaan mihin moni ’tavallinen’ kristitty on päätynyt elämänkokemuksensa kautta.”

Uusimmassa kirjassaan Räisänen korostaa, että koska ei ole ollut yhtenäistä ”oikeaoppista” alkuseurakuntaa, nykyisten kirkkokuntien ja muiden ryhmien ”oikeat” opit ovat muotoutuneet historiallisten ja kulttuuristen prosessien myötä nykyisenlaisiksi.

Jo Raamatun sisällä näkyy, että tekstejä tulkitaan uudelleen uusien kokemusten valossa. Sama Raamatun ja perinteen uudelleentulkintaprosessi on ollut käynnissä koko kirkon historian ajan. Vaikka opit ja sanat pysyisivät samoina, niille annetaan uusi sisältö. Harva nykypappi uskoo esimerkiksi helvettiin ikuisena kidutuskammiona. Jos aiheesta ylipäätään puhutaan, helvetti vertauskuvallistetaan, se kuvataan vaikkapa ikuisena erona Jumalasta.

Vielä selvemmin on muuttunut jumalakuva. Vanhan Testamentin kansanmurhiin ja vääräuskoisten kivittämiseen kehottavasta Jumalasta on pitkä matka rakkauden ja suvaitsevaisuuden edistäjään, jollaiseksi Jumala nykykirkossa usein kuvataan.

Räisäsen mielestä uudelleentulkinnassa ei ole mitään pahaa, se on väistämätöntä. Pointti on siinä, ollaanko tapahtuneesta tietoisia. Raamatun moni-ilmeisyyden ja sen uudelleentulkinnan tiedostaminen voisi antaa ihmisille luvan uskoa ja ajatella omalla tavallaan.

Mutta jääkö Raamatulle tulevaisuudessa muuta merkitystä kuin toimia historiallisena dokumenttina yhdestä länsimaiden uskonnollisesta ja kulttuurihistoriallisesta vaiheesta

”Kyllä Raamattu voi toimia yhtenä keskeisenä virikkeiden antajana. Raamatun kirjoittajat voi nähdä keskustelukumppaneina tai joukkuetovereina kamppailussa paremman elämän puolesta enemmän kuin auktoriteetteina.”

Teologiassa ei ole tavatonta ymmärtää esimerkiksi jumalapuhe vertauskuvalliseksi puheeksi siitä, mikä elämässä on syvintä; siinä, ettei pidä Jumalaa olentona tai edes oliona ei liene mitään ”radikaalia”.

Entä se ylösnousemus? Moni pitää sitä kristinuskon keskeisimpänä kannattelijana. Jos julistus ylösnousemuksesta katoaa, katoaa koko uskonto.

”Tietenkään en vaadi tai vielä vähemmän ’opeta’, että ylösnousemususkosta tulee luopua. Mutta mielestäni tästäkin asiasta tulisi voida avoimesti keskustella.”

Räisänen muistuttaa, että Jeesuksen kuoleman jälkeen koetuilla ilmestyksillä ei ollut merkittävää roolia itse ylösnousemususkon syntymisessä. Monet juutalaiset olivat uskoneet ylösnousemukseen muutenkin. Kreikkalaisessa perinteessä ajatuksella sielun kuolemattomuudesta oli merkittävä sijansa, ja se vaikutti myös monien juutalaisten ja sittemmin kristittyjen käsityksiin.

Varhaiskristillisen tulkinnan mukaan Jeesus oli ”vain” esikoinen ylösnousseiden joukossa. Ajateltiin, että nyt se alkaa, yleinen ruumiillinen ylösnousemus. Alkuaan ruumiin ylösnousemus ja sielun kuolemattomuus liittyivät erilaisiin kokonaisnäkemyksiin, edellinen maanpäällisen valtakunnan, jälkimmäinen tuonpuoleisen taivaan odotukseen.

Entä mitä Räsänen arvelee itselleen tapahtuvan, kun hän kuolee? ”Eiköhän se ole siinä. Elämä ja tietoisuus päättyy. Näin arvelen, kysyttäessä – en siis ’opeta’.”

”Elämäni jatkuu jälkeläisissä ja jonkin aikaa joidenkin muistoissa. Läheisen kuolema ja siitä seuraava suru on tietysti rankka paikka, mutta oma kuolema ei tunnu pelottavalta. Ehkä vähän haikealta.”

Lue myös

Sarja Heikki Räisäsestä päättyy. Osat on aiemmin julkaistu yhtenä juttuna Suomen Kuvalehdessä 37/2012.