Heikki Räisänen: Mitä tapahtuu, kun kuolet?

Martti Mäkisalo
Kotimaa 28.9.2012 16:30

Kuva Pekka Holmström.

Teologian tutkija Heikki Räisäsen uusin kirja Mitä varhaiset kristityt uskoivat ilmestyi viime syksynä. Se on kevyesti kansanomaistettu lyhennelmä teoksesta The Rise of Christian Beliefs: The Thought World of Early Christians, joka on saanut maailmalla paljon huomiota ja käännetty myös espanjaksi.

Kirjassa näkyy Räisäsen tapa lukea Raamattua oikealla tavalla kirjaimellisesti: Perinteisessä ja erityisesti äärikonservatiivisessa, erehtymättömyyttä edellyttävässä ”kirjaimellisessa” tulkinnassa ristiriidoista on päästy tiettyjä kohtia hengellistämällä tai vertauskuvallistamalla. Tai sitten tulkitsemalla vaikkapa Paavalin kirjeitä Matteuksen tekstillä tai päinvastoin. Räisäsen lähtökohta on, että kukin kirjoittaja tarkoittaa oikeasti sitä mitä sanoo.

Räisänen päätyy siihen, että jo varhainen jeesusliike oli heterogeeninen. Hyvinkin erilaisia käsityksiä oli lähes kaikista nykyään luovuttamattomina pidetyistä opeista, kuten sovituksesta ja ristinkuoleman merkityksestä. Ja Jeesuksen persoonasta; profeetta, Jumalan kasteessa adoptoima ”poika”, aikojen alusta saakka taivaassa asunut jumalolento ja niin edelleen.

Pelastumisen, lopun aikojen ja taivaaseen pääsemisen käsitysasteikko oli vielä kirjavampi: Sielu pelastuu taivaaseen heti kuoleman jälkeen, tai vasta Jeesuksen tultua toisen kerran. Tai maanpäällisessä paratiisissa sen jälkeen kun Jumala on herättänyt ruumiit eloon, joista toiset päätyvät taivaaseen ja toiset helvettiin tai vain katoavat olemattomuuteen.

Mutta eikö tämäntapainen Raamatun raadollistuminen ole aiheuttanut tutkijalle itselleen ahdistusta, kun lähtökohtana on kuitenkin ollut tavallisen seurakuntanuoren varsin perinteinen raamattu-usko?

”En puhuisi ’raadollistumisesta’. Inhimillistyminen on merkinnyt eläväksi tulemista. Raamattu näyttäytyy sarjana ihmisten vakavia yrityksiä tulkita perinnettään uusien kokemusten valossa ja kokemuksia perinteen valossa. Toki tämän oivaltaminen aiheutti paljonkin ahdistusta prosessin alkuvaiheissa.”

”Pitkällä aikavälillä se on saanut aikaan vapautumista. Vapauttavasta vaikutuksesta kertoo myös lukijoilta – usein kirkon työntekijöiltä – saamani palaute: Jos jo alussa oli erilaisia näkemyksiä, silloinhan minullakin voi olla ’lupa’ ajatella niin kuin oikeaksi näen…”

Räisänen on todennut, että vaikka suuren historiallisen mullistuksen odotus oli jeesusliikkeen kantava ja keskeisin lähtökohta ja uskomus, se on nykykirkkojen opeissa siirtynyt viimeiseksi, ikään kuin ynnä muut -osastoon.

Odotus on kuitenkin pulpahtanut esille kaiken aikaa erilaisissa marginaaliliikkeissä, joihin viralliset kirkot ovat suhtautuneet torjuvasti. Myös Martti Luther – marginaaliliikkeen edustaja silloin hänkin, kuten monen mielestä yhä – oli varma että historian murros tapahtuisi hänen elinaikanaan. Yhtenä vakuutena siitä oli tuolloin taivaalla liikkunut komeetta.

Maailmanloppuintoilija Luther on kuitenkin häivytetty näkyvistä ja tilalla on rempseä ja tervejärkinen realisti: ”Jos tietäisin että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffmanin mukaan juuri tätä lausetta ei kuitenkaan Lutherin säilyneistä teksteistä löydy.

Jehovan todistajat ovat ennustaneet maailmanloppua ainakin vuosille 1914, 1925 ja 1975, monista muista ennustuksista puhumattakaan.

Onko Räisäsen mielestä mitään periaatteellista eroa jeesusliikkeen odotuksen ja näiden myöhempien maailmanloppuliikkeiden välillä?

”Lähtökohta on samankaltainen, paitsi että jeesusliike ilmeisesti odotti enemmän uutta alkua – Jumalan valtakuntaa maan päällä – kuin maailmanloppua. Tarkkaan ajankohtaan liitettyä odotusta en varhaisista dokumenteista löydä. Odotuksen intensiteetti vaihtelee, ymmärrettävästi se ajan oloon paljolti hiipuu mutta nousee välillä taas pintaan.”

Räisäsen konservatiiviset kriitikot ovat väittäneet, että hänen näkemyksensä ovat vuosien varrella muotoutuneet täysin materialistisiksi ja jopa darwinistisiksi, parhaimmillaankin sellaiseksi yleishumanistiseksi ideologiaksi, jolla ei sisällöllisesti ole enää mitään yhteyttä perinteiseen kristinuskoon, muutamia käyttöön jätettyjä termejä lukuunottamatta.

Onko tutkijantyö johtanut hänet ulos perinteisestä kristinuskosta?

”Materialismin kiistän jyrkästi, jos sillä tarkoitetaan aineellisten arvojen nostamista elämän keskipisteeseen. Darwinistinen? Uskon tietenkin, että evoluutio-oppi on mielekäs selitys elämän kehityksestä; en usko, että siitä seuraisi jokin ’vahvemman oikeus’ -periaate ihmissuhteisiin, kuten ei varmaan Darwinkaan.”

”Katson edustavani sellaista humanismia, joka on vahvasti kytköksissä myös kristilliseen perinteeseen, jonka keskeiset arvot se jakaa. Vastuullisuus, rakkaus, empatia, elämän kunnioitus. Tällä ’eetoksella’ on vahva yhteys kristillisyyteen silloinkin kun yhteys perinteiseen dogmatiikkaan on murentunut. Tässä suhteessa tulen omaa tietäni mutkien kautta suunnilleen samaan mihin moni ’tavallinen’ kristitty on päätynyt elämänkokemuksensa kautta.”

Uusimmassa kirjassaan Räisänen korostaa, että koska ei ole ollut yhtenäistä ”oikeaoppista” alkuseurakuntaa, nykyisten kirkkokuntien ja muiden ryhmien ”oikeat” opit ovat muotoutuneet historiallisten ja kulttuuristen prosessien myötä nykyisenlaisiksi.

Jo Raamatun sisällä näkyy, että tekstejä tulkitaan uudelleen uusien kokemusten valossa. Sama Raamatun ja perinteen uudelleentulkintaprosessi on ollut käynnissä koko kirkon historian ajan. Vaikka opit ja sanat pysyisivät samoina, niille annetaan uusi sisältö. Harva nykypappi uskoo esimerkiksi helvettiin ikuisena kidutuskammiona. Jos aiheesta ylipäätään puhutaan, helvetti vertauskuvallistetaan, se kuvataan vaikkapa ikuisena erona Jumalasta.

Vielä selvemmin on muuttunut jumalakuva. Vanhan Testamentin kansanmurhiin ja vääräuskoisten kivittämiseen kehottavasta Jumalasta on pitkä matka rakkauden ja suvaitsevaisuuden edistäjään, jollaiseksi Jumala nykykirkossa usein kuvataan.

Räisäsen mielestä uudelleentulkinnassa ei ole mitään pahaa, se on väistämätöntä. Pointti on siinä, ollaanko tapahtuneesta tietoisia. Raamatun moni-ilmeisyyden ja sen uudelleentulkinnan tiedostaminen voisi antaa ihmisille luvan uskoa ja ajatella omalla tavallaan.

Mutta jääkö Raamatulle tulevaisuudessa muuta merkitystä kuin toimia historiallisena dokumenttina yhdestä länsimaiden uskonnollisesta ja kulttuurihistoriallisesta vaiheesta

”Kyllä Raamattu voi toimia yhtenä keskeisenä virikkeiden antajana. Raamatun kirjoittajat voi nähdä keskustelukumppaneina tai joukkuetovereina kamppailussa paremman elämän puolesta enemmän kuin auktoriteetteina.”

Teologiassa ei ole tavatonta ymmärtää esimerkiksi jumalapuhe vertauskuvalliseksi puheeksi siitä, mikä elämässä on syvintä; siinä, ettei pidä Jumalaa olentona tai edes oliona ei liene mitään ”radikaalia”.

Entä se ylösnousemus? Moni pitää sitä kristinuskon keskeisimpänä kannattelijana. Jos julistus ylösnousemuksesta katoaa, katoaa koko uskonto.

”Tietenkään en vaadi tai vielä vähemmän ’opeta’, että ylösnousemususkosta tulee luopua. Mutta mielestäni tästäkin asiasta tulisi voida avoimesti keskustella.”

Räisänen muistuttaa, että Jeesuksen kuoleman jälkeen koetuilla ilmestyksillä ei ollut merkittävää roolia itse ylösnousemususkon syntymisessä. Monet juutalaiset olivat uskoneet ylösnousemukseen muutenkin. Kreikkalaisessa perinteessä ajatuksella sielun kuolemattomuudesta oli merkittävä sijansa, ja se vaikutti myös monien juutalaisten ja sittemmin kristittyjen käsityksiin.

Varhaiskristillisen tulkinnan mukaan Jeesus oli ”vain” esikoinen ylösnousseiden joukossa. Ajateltiin, että nyt se alkaa, yleinen ruumiillinen ylösnousemus. Alkuaan ruumiin ylösnousemus ja sielun kuolemattomuus liittyivät erilaisiin kokonaisnäkemyksiin, edellinen maanpäällisen valtakunnan, jälkimmäinen tuonpuoleisen taivaan odotukseen.

Entä mitä Räsänen arvelee itselleen tapahtuvan, kun hän kuolee? ”Eiköhän se ole siinä. Elämä ja tietoisuus päättyy. Näin arvelen, kysyttäessä – en siis ’opeta’.”

”Elämäni jatkuu jälkeläisissä ja jonkin aikaa joidenkin muistoissa. Läheisen kuolema ja siitä seuraava suru on tietysti rankka paikka, mutta oma kuolema ei tunnu pelottavalta. Ehkä vähän haikealta.”

Lue myös

Sarja Heikki Räisäsestä päättyy. Osat on aiemmin julkaistu yhtenä juttuna Suomen Kuvalehdessä 37/2012.

Keskustelu

Pallokala. Jeesukselle ojennettiin ristillä sieni, Hän sai kostutella huuliaan. Fuku. Zompie. Keltainen sammakko. Oli tapana, että ristiinnaulituilta murskattiin sääriluut sen jälkeen kun heidät oli otettu alas ristiltä, että eivät lähtisi tallustelemaan. Jeesus oli poikkeus, Hänen sääriluitaan ei murskattu. Kyllä Raamattu tietää, suosittelen. Lapsen usko on se paras usko, uskokaa pois.

”Eiköhän se ole siinä. Elämä ja tietoisuus päättyy. Näin arvelen, kysyttäessä – en siis ’opeta’.”

Kun ”arvelun” korvaa sanalla ”uskon” niin lausumahan ihan fiksu. Uskostahan on kyse, tietoa kun ei ole kenelläkään – ja fiksu ihminen osaa tuon myös myöntää.

”Ja Jumala loi taivaan ja maan”…näin uskovat Kreationistit vieläkin.

Tiedämme kuitenkin tänä päivänä ”maan ja taivaan” synnystä niin paljon että voimme varmuudella todeta ettei tämä fiktiivinen olento ole niitä luonut…mitä hän sitten on luonut?

Ei kai yhtään mitään. Tässä vaiheessa kannattaa jo laittaa maapallon valtauskontojen olemassaolo uuteen harkintaan.

Paavali kirjoittaa: Kuolen joka päivä. Tuohon lauseeseen kiteytyy kristillinen oppi itsensä kieltämisestä ja Kristuksen seuraamisesta. Eikä kyseessä ole mikään vertauskuva. Kokelkaapa!

Itse ymmärrän taivaan ja helvetin olevan metaforia kansan ja isommassa skaalassa ihmiskunnan tulevaisuudesta. Ihmisen elämä on lyhyt, ihmiskunnalla se voi olla iankaikkinen. Meidän tekemisemme vaikuttavat siihen, millaisessa maailmassa jälkeläisemme tulevat elämään.

Täällä pohjolassa esivanhempamme ovat saaneet rakennetuksi maanpäällisen paratiisin pitkälti Jeesuksen opetuksien mukaisella elämäntavalla: terveellä nöyryydellä, omalla järjellä, koston kierteistä pidättymällä, jne. Siellä missä muut arvot menevät edelle, vallitsee usein silkka helvetti.

Vertaus tuo asian vain yksilökohtaiseksi. Itsekkäällä ja kuolemaa pelkäävällä ihmisellä kun on suurempi huoli oman sielunsa kohtalosta kuin lastensa elinympäristöstä. Varsinkaan toisten lasten.

Nipotan: ei muistella sitä, että alkuräjähdysteorian keskeisiä kehittäjiä oli katolinen pappi Georges Lemaître, eikä sitä että Vatikaani hyväksyi sen ennen tiedeyhteisöä. Eihän?

Mitä tapahtuu, kun kuolet? Räisänen arvelee: ”Eiköhän se ole siinä. Elämä ja tietoisuus päättyvät… Elämäni jatkuu jälkeläisissä ja jonkin aikaa joidenkin muistoissa. ”

Mihin Räisäsen ”arvelu” perustuu, hän ei vastaa. Varmaan sillä on jokin ”tieteellinen” perusta kuitenkin, olettaisin, koska Räisänen pitää itseään tiedemiehenä.

Päättyvätkö Räisäsen elämä, kun hän kuolee? Eivät, sanoo tiede. Räisänenkin tunnustaa, että hänen elämänsä jatkuu jälkeläisissä (ainakin puoliksi). Hänen oma ruumiinsa (keho) muuttuu, eikä ilman muutosta ole elämää. Ruumis siis elää kuoltuaan. Keho muuttuu mineraaleiksi ja kemiallisiksi aineiksi. Vesi, jota kehossa on noin 75 % palaa luonnon kiertokulkuun. Mitään kehosta ei häviä minnekään aineen (tarkemmin: energian) häviättömyyden lainmukaan, joka on yksi fysiikan peruslaki, siis tiedettä.

Entä tietoisuus? Loppuuko tietoisuus kuolemassa? Ei lopu. Sen voivat todistaa kaikki ne, jotka ovat lääkettieteellisesti kuolleet ja heränneet kuolleista. Otan esimerkin omasta kokemuksestani, koska sen muistan elävästi koko ikäni. Minä hukuin neljävuotiaana ja kuolin. Liikuin pitkässä tunnelissa, jonka toisessa päässä näkyvä valo veti puoleensa. En halunnut vielä kuolla. Sitten katselin sivusta kun veljeni elvytti minua tekohengityksellä. Sitten heräsin omassa sängyssäni. Räisänenkin tietää Raamatusta, että Paavalilla oli samanlainen ”ruumiistairtaantumiskokemus”. Kun Räisänen sanoo tutkimustensa lähtökohtana olevan, että ”kukin kirjoittaja tarkoittaa oikeasti sitä mitä sanoo”, Paavalin kokemusta ei voi selittää tekstistä ulos ”uskolla mahdottomuuksiin”.

Mistä Räisänen tietää, mikä on mahdollista ja mikä ei? Ei hänellä eikä kenelläkään muulla ole tulevaisuuden avainta taskussaan., eikä menneisyydenkään. Ainoastaan tämä hetki (nunc aeternum, ikuinen nykyhetki), joka on ainoa reaalinen, mitä meilä on, on hallussamme tehdäksemme oikeita valintoja. Räisänen valitsi tuon ”agnostisen” tien tässä kysymyksessä. Joku toinen valitsee toisin. Kumpikin perustelee valintansa kokemuksellaan.

Itse uskon että ihmisen vaistotoiminnot ovat luolamieskaudelta, jolloin paljon testosteronin yksilöt johtivat porukkaa ja lisääntyivät. Maanviljelys muutti asiat, myös muut jäi henkiin. Paljon puhuttu ”pahuus” on vain meihin vahvoilta johtajilta periytynyttä vaistotoimintaa, ja ”pyhät ihmiset” ovat sitten näitä myöhempien aikojen vähätestosteronisia ihmisiä. Sellaisethan voivat vallan hyvin istua luostareissa ilman naista miettimässä jumalia ja selittämässä järjellä tieteellisiä maailmankuviaan. Ja opettamassa ihmisille posken kääntämistä ristiriitatilanteissa. Siitähän uskonnoissa on kysymys, vaistojen hilltsemisestä. Aina kannattaa nostaa hyveeksi se missä itse on hyvä, tulee kivan itsetyytyväinen fiilis.

Mutta olisihan ihmiskunnalle kyllä hyväksi jos nämä lauhkeat lampaat saisivat lisää valtaa ja se suuntaus jatkuisi. Ihmisen ajattelu siirtyisi vihdoin alapäästä yläpäähän. Mutta hidasta on kehitys. Testosteronisonnit melskaa suurten valtojen jotajina kuten ennekin.

AAE: Räisäsen kommentti kuoleman jälkeisestä olemattomuudesta perustuu ilmeisimmin hänen omaan järkeilyynsä ja sen hyväksymiseen, mikä näyttää todennäköisimmältä. Samaan tapaan kuin se itsellä on mennyt, joka johti kirkosta eroamiseeni. Tiedekään ei tiedä varmaa totuutta ja hyväksyy sen ja jatkaa sen selvittämistä. Uskonvakaumuksensa pohjalta kritisoivat eivät voi hyväksyä ettei absoluuttisia totuuksia ole. Absoluuttisia uskomuksia sen sijaan kyllä jonka pohjalta sitten saivarrellaan tieteisuskosta tms. ehkä ymmärtämättä tieteellisen ajattelun perusperiaatteita.

Richard Dawkins totesi eräässä haastattelussa sekulaarisesta ajattelusta, joka muokannut uskontoja. Suomessa tai länsimaissa se on esimerkiksi muokannut kristinuskoa siten, että kirkko suhtautuu moniin asioihin paljon liberaalimmin kuin muutama vuosikymmen sitten. Minusta tämä liberalisoituminen johtaa. Sama järkiperäinen ajattelu halutaan kieltää täysin, esimerkiksi islamilaisissa maissa joidenka takia nämä ovat umpikujassa.

Jumala ei voi kuolla, koska ei ole koskaan syntynytkään. Kristus elää ikuisuudessa myös, koska on yhtä Jumalan kanssa. Mutta kuten Kristus ihmisenä kuoli, kuolemme mekin. Ja Kristuksessa nousemme myös me kristityt kuolleista. Eksegetiikan tutkimus ei ole ristiriidassa kristinopin dogman kanssa. Eihän tämä sen monimutkaisempaa ole.

”Ramben” astui tiedon saralle niinkuin hyvä onkin,

Hän ei kuitenkaan tainnut tietää että testosteroni (mieshormooni) palvelee nimen omaan suvun jatkamista ja sillä on voimankäytön kanssa tekemistä vain ”kausaalisesti”. Elikkä jos suvun jatkaminen syystä tai toisesta estyy niin se tekee nuoren miehen vihaiseksi. Se näkyy hyvin muslimialueilla missä seksuaalisuus on ankarasti rajoitettua.

N. teini-ikäisen nuorukaisen testosteronitaso korkeimmillaan täysin riippumatta siitä onko kyseessä nykymies tai ”luolapoika”.

Luolamiehen vaistot muutoin eivät ole nykyihmiseltä mihinkään kadonneet eikä pidäkään. ”Vahvemman oikeus” pätee myös nykymaailmassa, vaikkei sitä aina huomaa. Kun ollaan laumaporukkaa niinkuin kanat ja paviaanit konsanaan kaikilla on omat johtajansa jotka ovat tavalla tai toisella taistelleet tiensä johtoon.

Niin se menee.

Joillakin näyttää uskonto (tarkoitan nyt yleisesti) istuvan tiukassa niinkuin…piip…Junttilan tuvan seinässä eikä lähde edes vasaralla ja meisselillä…liekö tarviskaan?

Jos perustelee tieteellistä kysymystä omalla kokemuksellaan mikä tapahtui neljävuotiaana on menettänyt ikuisiksi ajoiksi uskottavuutensa osallistua tieteelliseen keskusteluun.

@Joku: kyllä siellä teologisesa TIEDEkunnassa paljon hassumpiakin perusteluita käytetään…

Räisäsen tapaanhan ns. materialistit ovat ajatelleet kohta jo parisataa vuotta, ei tässä mitään uutta ole. Ihmetyttää vain että mies on teologian tutkija ja päätynyt moiseen logiikkaan? Tässähän puhuu Räisäsen oma ego eikä tutkimus. Kun puhutaan maailman uskonnoista niin ei voi olla päätymättä jälleensyntymisoppiin. Vatikaanin aikoinaan tuhoama kristinuskon haara, gnostilaisuus, kertoo myös tästä. Gnostilaisuuteen kannattaisi tutustua Räisäsenkin?

”Joku” voisi ilmoittaa, missä iässä saa kokea jotakin ja milloin se on tieteellisesti pätevää.

Kokemukset ovat kokemuksia iästä riippumatta. Niitä voidaan toki analysoida tieteellisestikin. Muistissa ne säilyvät tutkimattakin. Oma kokemukseni on vahaisimpia ja elävimpiä muistissani. Sitä ennen koin kuoleman läheisyyttä, kun olin keuhkotautiparantolassa. Joka yö joku leikkikaveri poistui joukosta. Kyllä sellainen mielessä säilyy tieteellistä tutkimistakin varten, jos siinä jotain tutkittavaa on, että täällä kuollaan.

Eivätpähän nuo varhaiset kokemukset ole estäneet tieteellistä työtäni. Nytkin tutkin ”ajan mysteeriä” kansainvälisessä tiedemiesjoukossa Tokiossa. ”Joku” voisi tietysti informoida muita tutkijoita, ettei AAE ole pätevä, koska hän on kokenut 4-vuotiaana ruumiistairtautumisen (jollaisesta vain mielen ylennykseksi tarkoitettu huuhaakirja Raamattu puhuu).

Terveisiä ”jollekulle”.

Kristitty on se, joka uskoo Kristuksen nousseen kuolleista ja toivoo itsekin pääsevänsä ylösnousemuksesta osalliseksi. Se, joka ajattelee tässä kohdin eri tavalla ei ole kristitty. Uskonnonvapauden hyväksyvässä maassa on toki aivan sallittua olla ei-kristitty. Sekulaari humanistinen etiikka sisältää paljon samankaltaisia ihanteiita kuin kristilinenkin etiikka, mikä selittynee sillä, että kristillisen kirkon vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin on ollut pitkäaikainen ja voimakas. Kristinusko ei kuitenkaan ole ensisijaisesti etiikkaa, vaikka se on sitäkin, ei myöskään maailmanselitys, vaikka se on sitäkin, vaan se on ensisijaisesti pelastusoppi. Siksi on epäloogista kuulua kirkkoon, jos omaa materialistisen filosofian mukaisen maailmankatsomuksen ja sen mukaisesti on vakuuttunut tajunnan lopullisesta sammumisesta kuolemassa.

Kiitokset vaan ”Rönttä-Köllöselle” tiedon jakelusta…lusikallahan sitä tuli mutta tuli kuitenkin. Uskon väitteisiin koska ne eivät kumoa omia käsityksiäni.

Vuosisatojen varrella uskonnot ja tiede ovat ”uskottavista” syistä joskus hyvinkin vahvasti kietoutuneet toisiinsa. Jopa itse tieteen top 10:iin kuuluva Darvinkin pelkäsi Jumalaa kuollakseen (ehkä kuitenkin enemmän niitä maanpäällisiä ”jumalanmiehiä).

Kirjoitti kuitenkin sen minkä kirjoitti ja totta joka sana. Mikäli Rönttä-Köllösellä on takataskussaan vlelä joku paavin kaveri joka keksi evoluution ennen Darwinia niin antaa tulla vaan kaikki tieto on tervetullutta.

Voinpahan taas loistaa jossain muussa pöydässä.

AAE: ”Päättyvätkö Räisäsen elämä, kun hän kuolee?”

Kyllä. Kuolema on nimenomaan elämän päättymistä ihan jo määritelmällisesti.

AAE: ”Eivät, sanoo tiede.”

Höpsis.

AAE: ”Räisänenkin tunnustaa, että hänen elämänsä jatkuu jälkeläisissä…”

Älä sekoita vertauskuvia ja raakaa faktaa keskenään. Yksilö biologisena eliönä kuolee. Yksilön perimästä puolet (mahdollisesti) selviytyy seuraavassa sukupolvessa ja yksilö on tietysti elinaikanaan vaikuttanut lähimmäisiinsä ja mahdollisesti yhteiskuntaan, mutta nämä (se DNA poislukien) ovat abstrakteja asioita.

AAE: ”Hänen oma ruumiinsa (keho) muuttuu…”

Elävä keho ei maadu. Keho siis kuolee ennen tätä orgaanista hajoamista/hajottamista.

AAE: ”Entä tietoisuus? Loppuuko tietoisuus kuolemassa? Ei lopu.”

Ei välittömästi, jos ”kuolemaksi” katsotaan sydämen pysähtyminen.

AAE: ”Sen voivat todistaa kaikki ne, jotka ovat lääkettieteellisesti kuolleet ja heränneet kuolleista.”

Tässä on ongelmana ”lääketieteellisen kuoleman” määritelmä. Kuten lausahduksestasi nähdään, ”lääketieteellinen kuolema” ei välttämättä ole lopullista. Kun kerran kehokin voi siitä selvitä, niin mikseipä myös tietoisuus.

Eiköhän se tietoisuus häviä, kun ihminen on ”tarpeeksi kuollut”.

Toisaalta on niitäkin, jotka ovat periaatteessa yhä hengissä, mutta aivot ovat vaurioituneet niin, ettei ”tietoisuus” ole enää entisellään.

Tämähän viittaisi siihen, että tietoisuus sijaitsee aivosoluissa ja on täysin riippuvainen kehosta.

(Tietysti aina voidaan väännellä ja käännellä asioita ja väittää, että kuoleman kynnyksellä tietoisuuden ”varmuuskopio” leijailee tuolla jossain ”eetterissä” ja koska aivot ovat rikki, ei varmuuskopiota voida palauttaa alkuperäiseen tallennusmediaan, mutta enpäs keksi, mitä todisteita tuollaisen ajatusleikin tueksi muka olisi. Ei taida NDE-kokemuksistakaan siihen olla.)

Ristillä toinen pahantekijä pyysi Jeesukselta: ”Jeesus muista minua kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.”
Pietarin ensimmäinen kirje 3. luku. Jeesus kuoltuaan meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka eivät aikanaan olleet kuuliaiset. Näin olen sen ymmärtänyt. Käsittääkseni näille syntisille haluttiin antaa mahdollisuus sovittaa syntinsä. Ainakin nämä kaksi tapahtumaa puhuu sen puolesta, että sielu on varsin tietoinen erottuaan ruumiista. Joku jehovantodistaja kyllä intti, että sielu ei tiedä mitään, vaan nukkuu kunnes herätetään.
Kun Jumala luo uutta taivasta ja uutta maata. Entinen maa, vaikka onkin ikuinen, on pahoin kärventynyt, siellä ei elä mikään, niin olen Raamatusta ymmärtänyt. Siinä menee todennäköisesti aika monta miljardia ihmisen vuotta, kunnes uusi taivas ja maa on valmis. Voi yrittää kuvitella syntisen sielun vaellusta ties missä vaikka 10 miljardia vuotta, kun parin päivän kankkusessakin on kestämistä. Entäs sen jälkeen, kuinka kauan?