Onko tasa-arvo mennyt liian pitkälle?
En tiedä, milloin feminismiä ja sukupuolten tasa-arvoa alettiin Suomessa pitää miesvastaisuutena ja sukupuolten vastakkainasetteluna. Jotkut ovat varmaan näin ajatelleet aina. Uudehkoa on puhe, että ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Minulta meni ohi kohta, jolloin tämä tapahtui. Onhan miesten(kin) asioista puhuminen esimerkki siitä, että tasa-arvokeskustelu etenee ja laajenee.
Katsaus historiaan osoittaa, että miehet ovat olleet sukupuolten tasa-arvosta käydyssä keskustelussa ja toiminnassa mukana jo kauan.
Parjatun valtiokeskeisen tasa-arvotyön keskeinen toimija Tasa-arvoasiain neuvottelukunta, kotoisasti TANE, täytti juuri 40 vuotta. Juhlajulkaisua selaillessa pisti silmään miesten suuri määrä. Neuvottelukunta perusti miesjaoston vuonna 1988. Maan ensimmäinen tasa-arvovaltuutettu oli silloin mies. Joku voi ajatella, että tämä oli piste, jossa tasa-arvo alkoi mennä ”liian pitkälle” – miehetkin ajavat sitä! Aktiiviset tasa-arvomiehet eivät ajatelleet niin: he puuttuivat sekä naisia että miehiä koskeviin epäkohtiin.
Jo 1960-luvun lopulla vaikutti Yhdistys 9. Siinäkin oli mukana miehiä, jotka nostivat esiin heille tärkeitä asioita.
Kumpikin esimerkki osoittaa, että suomalaisessa tasa-arvoliikkeessä ei ole asetettu sukupuolia keinotekoisesti vastakkain pelaamaan kuviteltua tasa-arvon nollasummapeliä.
Sellainen korostus näyttää yllättäen olevan yleisempää nuoremman sukupolven miehillä.
Tasa-arvokeskustelu on ymmärrettävistä syistä lähtenyt liikkeelle naisten asemasta ja aloitteesta.
Akateeminen sukupuolentutkimus on kuitenkin jo 1980-luvulta lähtien kiinnittänyt huomiota myös miehiin, naisten välisiin eroihin ja muihinkin eroihin kuin sukupuolieroon. Ajatuksena on, että sukupuoli rakentuu aina suhteessa muihin tekijöihin kuten taloudelliseen asemaan, ikään tai etniseen identiteettiin.
Sukupuolen ja tasa-arvon esiin nostaminen ei ole siis suinkaan estänyt vaan tehnyt mahdolliseksi myös miesten tarkastelun. Miestutkijat puhuvat hegemonisesta maskuliinisuudesta: miehet eivät niinkään vertaudu naisiin, vaan toisiin miehiin ja kulttuurin ylläpitämiin käsityksiin siitä mitä on olla ”oikea” mies. Miesten pahoinvointi ja köyhyys eivät ole seurausta naisten aseman parantumisesta. Köyhyys, väkivalta ja vallanpuute koskettavat miehiä ja naisia, mutta osin eri tavoin.
Miehillä on yliedustus sekä yhteiskunnan johtopaikoilla, rikkaiden ja valtaapitävien joukossa, että kaikista turvaverkoista ulospudonneiden joukossa.
Tilanne ei palvele kenenkään muun kuin mieseliitin etua. Yhteiskunnallisesti kyse on vakavasta ongelmasta.
Tavallisten naisten ja miesten monipuolisen hyvinvoinnin ja kaikenlaisen tasa-arvon edistäminen on yhä yhtä tärkeää ja ajankohtaista kuin vuonna 1968.
Silloin Yhdistys 9 kehotti miehiä vaatimaan oikeutta pidempään elinikään, parempaan terveyteen, elintasorobotin roolista vapautumiseen ja tunteiden osoittamiseen muulloinkin kuin jääkiekko-ottelussa tai humalassa. Tätä ei esitetty naisia ja feministejä vastaan, vaan heidän kanssaan.
Monenlaisen yhteiskunnallisen epätasa-arvoistumisen aikana on absurdia esittää, että tasa-arvo olisi mennyt liian pitkälle. Naisilla ja miehillä on yhä mahdollisuus yhdessä vaikuttaa toisenlaiseen kehitykseen.
Hyvinvointivaltion rapautuessa tekemistä riittää.