Rasistiset koepallot ja media
Perussuomalaisten kansanedustaja Tom Packalén esitti Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei uusnatseille tulisi antaa julkisuudessa nykyisen kaltaista näkyvyyttä.
”Nyt puhutaan muutamista yksittäisistä ihmisistä ja voi olla, että he saavat jopa liikaa julkisuutta ja arvonnousua, mikä helpottaa heidän rekrytaatiota. Jos rakennamme heistä täällä Suomessa jotain suurta uhkaa, ja heillä on glooriaa ympärillä, se voi päinvastoin olla vetovoimatekijä”, Packalén tulkitsi.
Packalén nosti esiin kysymyksen, jonka myös pohjoismainen media on viime vuosina yhä useammin kohdannut. Miten suhtautua erilaisten ääriliikkeiden ja myös populistipuolueiden piiristä esitettyihin, hyväksyttävän keskustelun rajoja testaaviin, muukalaisvihamielisiin tai rasistisiin puheisiin?
Median huomio voi antaa tällaisille ajatuksille ja niiden esittäjille painoarvoa ja nostaa heidän statustaan omiensa joukossa. Onko se kuitenkaan syy vaieta varsinkaan parlamentaarista valtaa käyttävien puolueiden piiristä esitetyistä, rasistisiksi tulkituista avauksista?
Professori Ruth Wodak analysoi teoksessa Right-Wing Populism in Europe (2013) populististen liikkeiden ja tiedotusvälineiden vuorovaikutusta mediaskandaaleissa. Wodakin muun muassa Itävallan vapauspuolueen (Freiheitliche Partei Österreichs, FPÖ) mediastrategioita koskenut tutkimus resonoi myös Pohjoismaissa käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Wodakin mukaan populistiset, maahanmuuttovastaiset liikkeet tietoisesti provosoivat julkista keskustelua koettelemalla hyväksyttävissä olevan puheen rajoja. Tämä pakottaa tiedotusvälineet tilanteeseen, jossa niillä on valittavanaan kaksi eri tavalla huonoa vaihtoehtoa.
Jos julkinen sana ei reagoi rasistiseen lausumaan, sitä voidaan perustellusti syyttää hiljaisen hyväksynnän antamisesta esimerkiksi vihapuheelle. Jos – ja kun – media saadaan reagoimaan, tulee se pakostakin antaneeksi näkyvyyttä ja painoarvoa rasistiselle teolle tai puheenvuorolle ja sen esittäjälle.
Ruth Wodakin tutkimissa kohuissa ja skandaaleissa tapahtumakulku on ollut seuraava. Ensin populistipuolueen piiristä esitetään hyväksyttävän puheen rajoja testaava lausuma, jonka jo kokemuksesta tiedetään synnyttävän vastareaktion. Kun puolueen poliittiset vastustajat ja media kiirehtivät lausunnon tuomitsemaan, sen rasistinen tarkoitus kiistetään jyrkästi. Sen sijaan puolue esittää lausumalleen aivan toisenlaisen, hyväksyttävän tulkinnan.
Julkisuuteen viskattuihin rasistisiin koepalloihin sisältyykin tavallisesti laskelmoitu ristiriitaisuus: ne on aivan perustellusti mahdollista tulkita joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Näin rajojaan koetteleva liike voi viestiä julkisuudessa kannattajilleen juuri haluamansa sanoman. Samalla tarjolla on kuitenkin myös hätäuloskäynti, koska voidaan esittää, ettei viestin tarkoitus ollut lainkaan vihamielinen. Rasismi on vastaanottajan mielessä.
Tämä viestin perustava kaksitulkintaisuus mahdollistaa siirtymisen uhrin rooliin. Ruth Wodakin tutkiman FPÖ:n riveistä on esimerkiksi esitetty, että puolue on tullut epäreilusti syytetyksi rasismista, vaikka siitä ei ensinkään ole ollut kyse. Julkisuudessa puolue on silti voinut esittää näennäisen anteeksipyynnön, jolla se on pahoitellut sattunutta väärinkäsitystä, ei niinkään alkuperäisen viestin sisältöä.
Tämän kuvion toistuessa rajojaan koettelevat populistiliikkeet voivat häiritä ja dominoida yhteiskunnallista keskustelua vetämällä huomion kerta toisensa jälkeen itseensä ja agendaansa.
Hyväksyttävän puheen rajojen koettelu ei ole vierasta myöskään suomalaisille myrskyn silmään joutuneille populistipoliitikoille. Asiaa pohtivat kansanedustaja Olli Immosen valokuvakohun aikaan (18.6.) hänen julkisella Facebook-seinällään perussuomalaisten entinen kansanedustaja James Hirvisaari ja puolueen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho.
Molemmat jakavat pitkälti Immosen ajatusmaailman, mutta sen edistämisessä hyödyllisistä mediastrategioista heillä näyttää olevan erilainen käsitys. Halla-aho arvioi, ettei median kouluttaminen kannata:
”Jamesilla on ollut pitkään tämä siedätys-teoriansa. Käytännössä se kuitenkaan ei toimi. Tällaiset tapaukset eivät lisää median sietokykyä, eivätkä ne lisää rivipersujenkaan sietokykyä. Ihmiset ovat keskimäärin laiskoja perehtymään asioihin, ja – kuten sanottua – heille jää tapauksista mieleen vain se, että taas joku heilasi jossakin ja muut joutuvat selittelemään.”
Hirvisaari puolestaan perusteli, että ”siedätyshoito” toimii, kunhan riittävän moni aktiivikansalainen sitä harjoittaa. Hän kuitenkin myönsi, ettei se ”ehkä yhtä luontevasti sovi poliitikoille”, ja että yhden tai muutamankin henkilön ”performanssi” jää turhaksi.
”Mutta jos esimerkiksi ihmisten ilmaisunvapautta pyritään typerästi rajoittamaan, mielestäni tuhansien ja kymmenien tuhansien ihmisten tulisi siitä innostua ilmaisemaan itseään aivan äärimmäisillä tavoilla”, Hirvisaari jatkoi.
Tärkeintä professori Wodakin kuvaamassa prosessissa ei lopulta ole se, mikä osapuoli voittaa yksittäisen argumentin. Suurin merkitys on sillä, miten sopivaisuuden rajojen sitkeä koettelu vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin pitkällä aikajänteellä.
Muuttuvatko hyväksytyn puheen rajat Suomessa – ja mihin suuntaan?