Jäähyväiset Skotlannille
Suomalaiset osaavat tulkita hiljaisuutta, mutta tyytyväisyyden viestimisessä on vielä tekemistä.
”Anteeksi”, huudahdan aivastettuani glasgow’laisen yliopiston yhteistoimistossa. Asiassa ei olisi mitään ihmeellistä, ellen olisi huoneessa yksin.
Tällaisina hetkinä huomaan paikallisen kulttuurin hiipineen ihon alle, osaksi omaakin olemistani. Yksityiskohtiin ulottuva ”maassa maan tavalla” -käytös ei aina ole tietoinen valinta. Tavat yksinkertaisesti tarttuvat. Joskus tapojen omaksumisen huomaa vasta, kun vilkaisee itseään ulkopuolelta: ai, näinkö minäkin nykyään toimin?
Muutin Skotlantiin keväällä 2013. Vaikka kaikki oli uutta ja innostavaa, oli alku raskaskin. En ollut tottunut sellaiseen kommunikaation määrään, joka arkea täällä värittää. Vieraat ihmiset katsoivat kadulla suoraan silmiini ja usein myös hymyilivät, jopa sanoivat jotakin.
Toisinaan olo oli suorastaan alaston.
Suomessa keskeinen osa lasten kasvatusta on ollut sen selittäminen, ettei vieraita ihmisiä tuijoteta. Skotlannissa sedät ja tädit eivät ole tästä kuulleetkaan.
Kaupasta oli mahdotonta hakea työpäivän jälkeen maitopulloa joutumatta jutustelemaan myyjän kanssa. Alussa vieraan kielen puhuminen aamusta iltaan ja joka käänteessä uuvutti niin, että saatoin juoda kahvini mustana vain siitä ilosta, ettei tarvinnut jutella.
Juoksuporukassa huomasin hakeutuvani joukon hiljaisimman harrastajan seuraan. Oli mukavaa vain juosta yhdessä ja antaa ajatusten virrata. Uusi ystäväni on myöhemmin kertonut nolostelleensa sitä, kun ei aina keksinyt sanottavaa.
Alussa tunsin Skotlannissa olevani vähän väliä jonkun tiellä. Nyt Suomessa käydessäni ihmettelen, miten jo yksikin ajatuksissaan pyörivä suomalainen onnistuu tukkimaan koko väylän.
Briteillä tuntuu olevan silmät selässäkin. Valtaosa heistä väistää taidokkaasti kantamustenkin kanssa, antaa sutjakasti tietä ja pyytää anteeksi, jos kiiruhtaa ahtaassa paikassa ohi.
Fyysinen kontakti aiheuttaa jo anteeksipyyntöjen tulvan.
Muutama päivä sitten seurasin pientä kulttuurien yhteentörmäystä Helsinki-Valtaan lentoasemalla. Portilla ollutta jonoa tiivistämään pyrkinyt suomalaisvirkailija yritti saada brittiherraa asettumaan jonossa minun eteeni.
Eihän siitä mitään tullut. Miehen oli helpompi olla tottelematta kuin käyttäytyä tavalla, jonka koki epäkohteliaaksi.
Britit pyytävät asiakaspalvelutilanteissa anteeksi tuon tuostakin. Asiakkaan harmi esimerkiksi jonottamisesta haihtuu, kun asiakaspalvelija pahoittelee asiaa silmiin katsoen. Vastaavasti asiakkaat ilmaisevat tyytyväisyyttään saamaansa palveluun paljon Suomea vuolaammin. Jos ruoka on asiakkaan mielestä ”ihan ok”, siinä on jo jotakin vialla.
Suomessa taas osataan tulkita erilaisia hiljaisuuksia ja tiedetään hyvin, milloin on tai ei ole syytä huoleen. Tätä kuvaavat hyvin suomalaisten tuttujeni kokemukset glasgow’laisen majatalon aamiaisella.
He olivat istuneet tyytyväisinä ruokailemassa, rauhasta ja kiireettömyydestä nauttien. Tarjoilijan huolestuneisuus oli kuitenkin ollut käsin kosketeltavaa. Hän kävi pariinkin otteeseen kyselemässä pohjoisilta vierailtaan, onko kaikki varmasti kunnossa.
Ehkäpä hänelle vastattiin, että kaikki oli ”ihan jees”.
Kun sitten suomalaisten seurueesta pantiin merkille naapuripöytään viety puurolautanen, riensi tarjoilija juoksujalkaa paikalle. Tästäkö se kiikastikin! Ehkäpä puuroa tarjoamalla voisi saada suomalaisten tunnelman kohoamaan?
Minulla on pian edessäni kulttuurisesti uusi kokemus, kun muutan Valenciaan, Espanjaan. Viestinnällisiä hämmennyksiä voi olla luvassa paitsi uuden maan, kulttuurin ja kielen, myös uusien kollegojen myötä. Menen vierailevaksi tutkijaksi juristien keskuuteen. Onkohan poliittisen historian tutkijalle luvassa kulttuurishokki?
Kettu voi lähteä ylämailta, mutta ylämaat eivät unohdu ketulta.