Tavatonta!
Taas meni brittiläisellä bussipysäkillä tanssiksi, ennen kuin pääsimme kaikki kyytiin.
Ensin yksi miehistä antoi tietä toiselle, kauemmin pysäkillä odottaneelle miehelle. Sitten he molemmat antoivat tietä minulle, koska niin täällä naisille tavataan tehdä. Minä puolestani annoin tilaa itseäni iäkkäämmälle naiselle. Tämä kuitenkin huolestui etuilleensa minua, kun nousin kyytiin hänen jälkeensä. ”Luulin, että aioit nousta tuohon perässä tulevaan bussiin”, nainen pahoitteli.
Olimme lukeneet tilannetta ja noudattaneet kirjoittamattomia kohteliaisuussääntöjä eri tavoin.
Britanniassa tiettyjä samoja tapoja noudattavat lähes kaikki. Bussipysäkillä kohteliaisuutta osoitetaan esimerkiksi pitkään kyytiä odottanutta, iäkästä, kantamustensa kanssa taistelevaa tai lapsia kaitsevaa kohtaan.
Monien brittimiehistä on selvästi vaikeata katsoa raskasta kantamusta kantavaa naista. Muuttaessani asunnosta toiseen minäkin sain useilta vierailta ihmisiltä tarjouksia kantoavusta.
Jopa talosta toiseen kiiruhtaneet rappusiivoojat kysyivät, voivatko he olla jotenkin avuksi.
Suomen-matkallani bussista toiseen siirtyessäni avukseni riensi toinen nainen. Hän myös täräytti ilmoille, mitä tuumii riuskoista miehistä, jotka näkevät kyllä hankalan tilanteen, mutta eivät tarjoa apuaan.
En hetkeäkään epäile, etteivätkö suomalaiset auttaisi yhtä lailla. Siinä missä britit rientävät tarttumaan kanssamatkustajan laukkuun, suomalaiset eivät välttämättä kuitenkaan puutu asiaan, jos apua ei pyydetä.
Suomessa arvostetaan pärjäämistä omin avuin, joten apua ei aina osata ottaa vastaankaan. Paikan tarjoamisesta bussissa voidaan jopa suuttua – ”en minä nyt niin vanha ja huono vielä ole!”
Tämä ei varsinaisesti kannusta tarjoamaan apua.
Brittiläisessä kohteliaisuuskoreografiassa lapset ja nuoret väistyvät luontevasti aikuisten tieltä. Naiset on tapana päästää ennen miehiä – tämä näyttää olevan miehille kunnia-asia.
Olen joskus itsekin ollut esimerkiksi hississä sujuvan siirtymisen tulppana, kun en ole ymmärtänyt miesten odottavan minun naisena lähtevän liikkeelle ensimmäisenä.
Pelkoa jalkoihin jäämisestä ei täällä ole.
Muistan suorastaan hätkähtäneeni, kun narkomaanilta vaikuttanut ja melko huonokuntoinen nuorukainen antoi sulavasti, numeroa tekemättä tietä takanaan jonottaneelle naiselle – minulle.
Ennen Isoon-Britanniaan muuttamista en ajatellut, että suomalaiset olisivat erityisen huonosti käyttäytyviä. Emmekä me välttämättä olekaan.
Turkulaiset autokuskit esimerkiksi peittoavat glasgow’laiset mennen tullen, mitä tulee jalankulkijoiden huomioimiseen. Suomessa ajotielle pysähtynyt auto ei olekaan välttämättä sammunut: ratissa voi olla turkulainen, joka hyvissä ajoin pysähtyy ennen suojatietä.
Käytöstavoissa on kyse myös siitä, millaisia tulkintoja käyttäytymiselle eri kulttuureissa annetaan.
Kaltaisellani tavallisella suomalaisella on kuitenkin ollut aika paljon oppimista paikallisissa tavoissa.
Minä olen ollut se juntti, joka juhlissa on napannut lasin juomaa itselleen huolehtimatta ensin, että kaikkien lähellä olevien lasit ovat täynnä.
Suomalainen tapa asettua muuriksi baaritiskille ja jättää saman seurueen hitaammat selän taakse vuoroaan odottamaan olisi Skotlannissa kauhistus.
Se, minkä yhdet tulkitsevat kohteliaisuudeksi voi toisille olla huonoa käytöstä.
Suomalaisten tapa pidättyä huomioimasta kohtaamiaan vieraita ihmisiä voidaan tulkita myös arvostavaksi tilan ja yksityisyyden antamiseksi.
Suomessa tunnutaan pitävän aika tärkeänä sitä, ettei toisten asioihin mennä puuttumaan.
Moni meistä on myös opetettu siihen, ettei vieraita ihmisiä saa tuijottaa. Sellaiseen tapakulttuuriin tottuneelta voi viedä aikansa oppia esimerkiksi katsomaan vastaantulijoita suoraan silmiin ja vastata heidän hymyynsä.
Onkin ollut kiinnostavaa lukea brittinäkökulmasta kirjoitettuja kirjoja, joissa opastetaan suomalaisiin tapoihin. Kirjoittajat joutuvat usein selittämään lukijoilleen, että ilmeettömiltä vaikuttavat ja katsetta kaihtavat suomalaiset eivät tarkoita olla epäkohteliaita, eikä heitä Suomessa sellaisiksi tulkita.
Britin korvaan töykeältä tai jopa röyhkeältä kuulostavat puhetavat, kuten suoraan asiaan meneminen, sääntöjen noudattamisen alleviivaaminen ja pienten, pehmentävien kohteliaisuuksien puuttuminen eivät Suomessa ole epäkohteliaisuutta.
Päinvastoin, ne voidaan Suomessa tulkita kanssakeskustelijaa kunnioittavana rehellisyytenä ja suorapuheisuutena.
Kyse on ajattelutavan eron lisäksi myös ajankäytöstä – Suomessa ei haluta tuhlata omaa tai toisen aikaa jonninjoutaviin löpinöihin, kun on oikeita asioitakin hoidettavana.
Ehkä suurin ero Suomeen on, että Britanniassa ihmiset vaikuttavat olevan joka tilanteessa tietoisempia toisten ihmisten läsnäolosta.
Ainakin he käytöksellään useammin osoittavat huomioivansa kanssaihmisten läsnäolon.
Tavat myös tarttuvat, vaikkei niitä sen kummemmin ajattelisi.
Ehkä erikoisin täällä omaksumani tapa on nopeasti aivastuksen jälkeen mutistu anteeksipyyntö. Se saattaa lipsahtaa yksinollessakin.