Presidentinvaalista on tulossa eriskummallinen näytelmä - syitä löytyy puolueiden roolin ja kampanjoinnin muutoksesta
Ehdokas, joka ajattelee tulevansa äänestäjille tutuksi vaalikampanjansa aikana, on pahasti myöhässä.
Istuvan presidentin Sauli Niinistön lamaannuttavan korkeaan gallup-suosioon on useita jo julkisuudessakin käsiteltyjä syitä. Kansainvälisen politiikan jännitteet ovat todennäköisesti lisänneet kansalaisten turvallisuushakuisuutta ja toivetta jatkuvuudesta. Presidentin esiintymiset keskeisten maailmanpolitiikan johtajien kanssa ovat vahvistaneet käsitystä hyvistä henkilökohtaisista suhteista. Virheiden vähyys on lisännyt luottamusta.
Niinistön etuna on myös jo kaksien presidentinvaalien toisella kierroksella hioutunut tunteisiin vetoava tarina. Moni äänestäjä löytää samaistumispintaa myös tuoreesta perheonnesta.
Nämä ovat asioita, joihin Niinistön haastajat eivät voi vaikuttaa. Nyt käsillä olevaa historiallista gallup-asetelmaa selittävät kuitenkin myös puolueiden ja niiden kannattajien suhteen ja kampanjoinnin muutokset. Näihin toimintaympäristön muutoksiin puolueet ja ehdokkaat eivät joko ole osanneet tai voineet reagoida ajoissa.
Kampanjoinnista on 2000-luvun politiikassa tullut käytännössä pysyvä olotila. Samalla ero vaalikampanjan ja poliitiikan arjen välillä on hämärtynyt.
Poliitikot hakevat kansalaisiin kontaktia ja tekevät mielikuvatyötä läpi vaalikauden. Varsinaisen vaalikampanjan tehtäväksi jää lähinnä vahvistaa jo syntyneitä käsityksiä, muistuttaa ehdokkuudesta ja saada äänestäjät liikkeelle. Ilmiö ei ole tuttu vain Suomesta, ja se koskee parlamenttivaalien lisäksi presidentinvaaleja.
Äänestäjät ovat entistä löyhemmin sitoutuneita puolueisiin, ja puolueet ovatkin presidentinvaalien kampanjoissa aiempaa enemmän taka-alalla. Koska isokaan taustapuolue ei nykyoloissa takaa presidenttiehdokkaalle kohtuullista siivua äänistä, on ehdolle aikovan syytä tehdä vahva pohjatyö jo ennen varsinaista kampanja-aikaa.
Mitä selkeämmin äänestäjät valitsevat puolueiden sijaan ehdokkaiden välillä, sitä tärkeämpää on, kuinka ehdokkaat käyttävät vaalien välisen ajan.
Istuvalla presidentillä on presidentinvaalissa usein etulyöntiasema, jota jatkuvan kampanjoinnin vaatimus vahvistaa. Tilaisuuksia kansalaisten kohtaamiseen riittää, ja median kiinnostus on taattu. Tarjoutuva julkisuus on usein myönteistä: runsaasti edustamista ulkomaisten valtiojohtajien kanssa, ripaus päivänpolitiikan yläpuolista arvojohtajuutta ja – presidentin niin halutessa – vain niukasti puuttumista kansalaisia jakaviin sisäpolitiikan aiheisiin.
Ehdokas, joka ajattelee luovansa suhteen äänestäjiin vaalikampanjansa aikana, on pahasti myöhässä.
Istuvan presidentin ohella parhaissa asemissa vaaliin ovat ehdokkaat, joilla on työnsä tuomaa ajankohtaista painoarvoa kansalaisten mielissä ja jotka ovat luoneet ja ylläpitäneet suhdetta äänestäjiin vaalien välillä.
Puolueille kärkinimien haluttomuudesta laittaa itsensä likoon presidentinvaalissa on tullut aito ongelma. Ilmiö näyttäisi olevan yksi ilmentymä puolueiden ja niiden jäsenkunnan – siis myös johtavien poliitikkojen – suhteen löystymisestä. Puolueen tuki vaikkapa eduskuntavaaleissa kelpaa kyllä, mutta sen edustaman yhteisön hyväksi ei enää entiseen tapaan lähdetä puurtamaan.
Johtavien poliitikkojen halu ”uhrautua” puolueensa hyväksi näyttää vähentyneen.
Kuitenkin juuri kokonaisuutena vahvempi ehdokasjoukko, jossa jokainen ehdokas osaltaan nakertaisi ennakkosuosikin asemaa, olisi estänyt nyt käsillä olevan tilanteen syntymistä.
Puolueiden aiempaa vähäisempää roolia presidentinvaalien kampanjoissa kuvastaa hyvin vuoden 2012 presidentinvaalin tulos: toiselle kierrokselle nousi vihreiden Pekka Haavisto, ohi neljän suuremman puolueen ehdokkaan.
Haaviston nosteen irrallisuudesta suhteessa puolueeseen kertoo sekin, ettei hänen menestyksensä merkinnyt vihreille kannatuksen kasvua esimerkiksi saman vuoden kuntavaaleissa. Haavistoa äänestäneet antoivat tukensa nimenomaan ehdokkaalle, eivätkä siirtyneet vihreiden äänestäjiksi.
Vihreiden gallup-kannatus on kuluvana vuonna ollut ennätyslukemissa, mutta tämä ei näytä heijastuneen Haaviston kampanjaan. Yksi syy kannatuksen vaisuuteen voi olla ehdokkaan väistyminen julkisuudesta vuoden 2012 presidentinvaalin jälkeen. Työrauhan antaminen valituksi tulleelle oli tyylikästä, mutta Haaviston matalaksi jäänyt profiili on tehnyt nyt käynnissä olevan kampanjan alusta tahmean.
Kampanjan näkökulmasta Haavisto olisi voinut käyttää vaalien välisen ajan tehokkaamminkin.
Haaviston vaikeus ikään kuin jatkaa siitä, mihin viime presidentinvaaleissa jäi, ei ole kuitenkaan suurin selittäjä Niinistön etumatkalle. Suurempi syy löytyy muiden ehdokkaiden vielä paljon heikommasta vetovoimasta.
Puolueiden merkityksen heikentymistä presidentinvaalissa kuvastaa sekin, että tasavallan presidentti Sauli Niinistön kannatti irtautua – vähintään mielikuvien tasolla – puolueestaan kokoomuksesta ja asettua valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi. Puolueen ehdokkaaksi asettuminen ei olisi tuonut lisäarvoa, mutta pientä haittaa siitä olisi voinut olla.
Suomenmaan toimittaja Eeva Kärkkäinen esitti Twitterissä ja artikkelissaan hyviä kysymyksiä: Katoavatko puolueet presidentinvaaleista, vai onko nyt nähty tilanne poikkeus? Mikä on puolueiden motivaatio käyttää aikaa ja varoja ehdokkaidensa kampanjoihin, jos kannatus jää nyt ennakoituun pariin prosenttiin?
Vaikka ehdokaskohtaisia eroja on, näyttää suurten puolueiden kyky tarjota presidenttiehdokkailleen edes jonkinlainen peruskannatus todella heikenneen.
Toisaalta näissäkin presidentinvaaleissa on myös ehdokas, joka on leimallisesti puolueensa edustaja ja jolla ei ilman omiensa kannatusta olisi kannatusta lainkaan: perussuomalaisten Laura Huhtasaari.
Presidenttigallupeissa kolmatta sijaa (4 %) pitävä Huhtasaari on myös ehdokkaista ainoa, joka on oman puolueensa äänestäjille Sauli Niinistöä mieluisampi vaihtoehto. Ylen julkaisemassa tuoreessa gallupissa perussuomalaisten kannattajista 33 prosenttia oli Niinistön kannalla.
Kampanjoinnista on tullut jatkuva tila, toisaalta vaaleissa ehdolla olevien realistisena tavoitteena ei aina ole vaalivoitto.
Laura Huhtasaaren päätehtävä näissä vaaleissa on herätellä perussuomalaisten kannattajia ja houkutella hallituskauteen pettyneitä takaisin. Hänen ehdokkuutensa on perussuomalaisille erityisen tärkeän siksi, ettei vaikeuksissa olevan puolueen puheenjohtajalla ole aktiivista roolia päivänpolitiikassa.
Tuoreessa Ylen puoluegallupissa perussuomalaiset oli kovin nousija. Vaikka Huhtasaaren kannatus presidentinvaaligallupeissa on vaatimatonta, hänen esilläolonsa on muistuttanut puolueelle myötämielisiä äänestäjiä perussuomalaisten arvoista ja tavoitteista.
Huhtasaaren tavoin myös perussuomalaisia pitkään johtanut Timo Soini käytti presidentinvaaleja puolueensa profiilin nostamiseen ja uskottavuuden hankkimiseen. Tässä mielessä tärkeä oli etenkin ehdokkuus vuoden 2006 presidentinvaalissa.
Onkin niin, että vaikka puolueet eivät välttämättä pysty nostamaan ehdokastaan presidentinvaalissa, ehdokkaat voivat käyttää vaalia oman tai puolueensa profiilin nostamiseen.