Toivon, että minun yliopistoni lobbaa

Eduskunnan päätös salata vierailijarekisterit – KHO:n päätöksen vastaisesti – on herättänyt aiheellista kritiikkiä ja kummastelua.

Salaaminen on vastoin avoimen yhteiskunnan pelisääntöjä.

Kansanedustajat voivat toki halutessaan tavata kontaktejaan muuallakin kuin eduskunnassa. Tämä ei kuitenkaan ole peruste olla lisäämättä avoimuutta siellä, missä se on mahdollista.

Salauspäätöksestä tekee erikoisen sekin, että se heittää turhaan varjon kansanedustajien työn ylle. 

Erilaisten intressitahojen tapaaminen on tärkeä osa parlamentaarikon työtä siinä missä kansalaisten tuntojen kuuleminen toritapahtumissa tai keskustelun seuraaminen somessa.

Salauksen vuoksi myös lobbaus näyttää turhan salakähmäiseltä puuhalta. Yhteydenpidossa ja asianajossa ei sellaisenaan ole mitään pahaa – pikemminkin päinvastoin.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan lobbaus tarkoittaa epävirallista yhteydenpitoa päättäjiin tai poliitikkoihin suhdetoimintatarkoituksessa.

Kukapa ei toivoisi, että vaikkapa kansalaisjärjestöillä ja kasvuyrityksillä riittäisi muun aherruksensa ohessa puhtia välittää näkemyksiään ja tarpeitaan myös lainsäätäjille?

Salailu ei ole eduksi sille yhteiskunnalliselle vaikuttamistyölle, jota niin kansanedustajat kuin järjestöjen, yritysten ja esimerkiksi yliopistojen edustajat verkostoissaan tekevät.

MOT-ohjelma selvitti asiaa maaliskuun 2017 osalta. Sen jutusta pisti silmään ajatus, että julkisten tahojen, kuten esimerkiksi yliopistojen, eduskuntavierailut ovat ”vähemmän kiinnostavia kun pohditaan edunvalvontaa ja lobbaamista ilmiönä”.

Yksi selitys tulkinnalle lienee se, että yliopistolaisia käy usein eduskunnan kuultavina asiantuntijoina. Suuri osa vierailuista on siis muuta kuin lobbausta.

Silti uskon ja toivon, että  yliopistoissakin osataan ja halutaan vaikuttaa päättäjiin myös epävirallisten suhteiden kautta.

Yliopistolaisena minua kiinnostaa se, miten ponnekkaasti oma instituutioni ja muutkin yliopistot ovat ajaneet tieteen, opetuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden asiaa päättäjille.

Äänestäjänä minua taas kiinnostaa se, keiltä eduskunnassa on löytynyt aikaa kuulla yliopistolaisia.

Toki yliopistot voivat viestiä tilanteistaan, tavoitteistaan ja ongelmistaan muitakin väyliä kuin epävirallisia kansanedustaja- ja ministerikontakteja hyödyntäen. Silti on asioita ja tilanteita, joissa kuulumisten päivittäminen kasvokkain voi olla tehokkainta.

Yliopistojen on syytä pyrkiä olemaan pikemminkin hiukan edellä kuin jälkijunassa, kun niitä koskevia päätöksiä tehdään.

Politiikan tutkijallekin kysymys eduskunnan vierailijarekistereistä on kiinnostava. Keitä kansanedustajat tapaavat ja kuinka usein? Miten yhteiskuntasuhteet jakautuvat puolueiden ja intressitahojen suhteen?

Median ja tutkijoiden on syytä päästä kriittisesti tarkastelemaan sitä, keiden ääntä päättäjät kuulevat, kuinka monipuolisesti he yhteiskunnan eri tahoja tapaavat – ja jopa keiden äänellä he mahdollisesti puhuvat.