Puoluejohtajien tv-puheiden parhaat hetket
Läsnäolo ja sisimpänsä avaaminen pelottavat niin pääministereitä kuin yritysjohtajia.
Puheenkirjoittaja Antti Mustakallio hauskuutti taannoin ulkomaisia kollegojaan kuvailemalla heille Suomen puhekulttuuria: kun Nokia haki palvelukseensa puheenkirjoittajaa, asia oli sen kokoluokan uutinen, että Helsingin Sanomat kirjoitti siitä jutun.
Suomessakin pidetään kyllä puheita, mutta niihin ei panosteta lainkaan samalla tavalla kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa, Keski-Euroopassa tai Yhdysvalloissa.
Britannian entisen pääministerin Tony Blairin avustajana toimineen Alastair Campbellin päiväkirjoista koottu muistelmakirja The Blair Years (2007) kuvaa kiehtovasti sitä merkitystä, joka puheille maassa annetaan.
Päiviä tai jopa viikkoja kestäneen puheiden valmisteluvaiheen aikana Blair tuskastui, vaipui epätoivoon, kulki aamutakissa ja työsti puhetta tiimeineen pahimmillaan yötä myöden.
Panostaminen kannattaa, sillä onnistunut puhe helpottaa poliitikon työtä.
Puheilla poliitikko tai johtaja voi perustella asioita, innostaa, selittää ja lohduttaa. Jos on mahdollisuus yrittää puhua ihmiset puolelleen, miksi ei niin tekisi?
Kun eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset puheenkirjoittajat kokoontuvat vuotuiseen konferenssiinsa, ei paikalla näy suomalaisten poliitikkojen tai yritysjohtajien avustajakuntaa.
Suomessakin pidetään silti melko ahkerasti puheita, eivätkä suomalaiset yleisönä ole sen immuunimpia laadukkaiden puheiden vetovoimalle kuin muutkaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentin Barack Obaman ja tämän puolison Michelle Obaman mestarilliset puheet keräsivät valtavia jakomääriä liikuttuneilta suomalaisilta.
Kunpa myös meille suomalaisille pidettäisiin puheita, jotka saisivat meidät uskomaan, toivomaan ja rakastamaan!
Osallistuin reilu viikko sitten Euroopan puheenkirjoittajien konferenssiin Oxfordin yliopistossa – puhujana. Samalla sain tilaisuuden oppia lisää esimerkiksi pääministereille, kuninkaille ja suuryritysten johtajille työkseen puheita kirjoittavien arjesta.
Moni alan ammattilainen kertoi samasta ongelmasta: puheita pitäviä johtajia on usein vaikeata saada avautumaan ja olemaan aidosti haavoittuvia. Johtajat haluavat näyttäytyä vahvoina ja lujina. Rohkeus avata sisintään kuitenkin antaisi heille puhujina mahdollisuuden koskettaa yleisöään.
Tunnistan ongelman myös suomalaisten poliitikkojen puheista. Kuulemme puheissa paljon vaatimuksia, toiveita ja toimenpide-ehdotuksia.
Mutta entä jos poliitikot kertoisivat puheissaan jostakin, mikä on koskettanut heitä ja vaikuttanut heihin? Jos he eivät vain pitäisi puheita, vaan puhuttelisivat meitä?
Ilahduin, kun kuulin Ylen antavan kuntavaalien puoluepäivissään puoluejohtajille mahdollisuuden puhua suoraan suomalaisille.
Katsoin kaikkien puheet. Seuraavaksi keskityn noiden puheiden onnistumisiin.
En ota kantaa puheiden poliittisiin sisältöihin. Sen sijaan nostan esiin asioita, joiden pohtimisesta on hyötyä kenelle tahansa puhetta valmistelevalle.
Kokoomuksen Petteri Orpon sisääntulo oli vertaansa vailla. Tämä voi vaikuttaa joutavalta pikkuseikalta, mutta ei sitä ole. Ensivaikutelma luo yleisöön odotuksia ja pohjustaa puheen tunnelmaa.
Orpo asteli esiin ripeän määrätietoisesti ja yhtyi hyväntuulisena yleisön taputuksiin. Hän otti paikalla olijat huomioon ja hehkui yleisöön siltä saamaansa lämpöä.
Yhteys kuulijoihin oli luotu ennen kuin sanaakaan oli sanottu.
Vasemmistoliiton Li Anderssonin puheessa oli yllättävin, omakohtaisin ja siksi myös paras alku.
”Helmikuussa 2009 istuin keittiöni lattialla Turussa, täysin musertuneena” Andersson aloitti puheensa. Hän tempaisi kuulijansa keskelle hyvin henkilökohtaista kokemusta: miltä tuntuu, kun kova poliittinen taistelu päättyy tappioon.
Sillä, mitä asiaa mainittu kamppailu koski, ei ollut lopulta niin väliä. Merkitystä oli sillä, että yleisö koki puhujan antavan jotakin itsestään.
Samalla, kun Andersson paljasti haavoittuvuutensa, hän pääsi rakentamaan itsestään mielikuvaa sitkeänä, politiikan vakavasti ottavana ihmisenä.
RKP:n Anna-Maja Henriksson kertoi puheessaan vaikuttavimman tarinan. Nyt ei nyyhkytelty muodikkaasti ”kansalaisen” tarinalle, vaan oltiin aidon asian äärellä.
Asiapitoisen puheen tunnetila muuttui hetkessä, kun Henriksson ryhtyi kertomaan oman perheensä ja lapsuutensa tarinaa.
Perheen isä oli kuollut varhain ja Henrikssonin äiti jäänyt seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi. Pienen Anna-Majan äidille tyttären saavuttama neljän vuoden ikä oli ollut helpotus – lapsi pääsi tarhaan.
Puheen tehoa lisäsivät Henrikssonin tyyni läsnäolo ja hänen silmistään välittyneet tunteet.
Koska Henriksson ei lähtenyt mehustelemaan kurjuudella, vaan kertoi tarinan eleettömästi, tulvahdin täyteen myötätuntoa. Sama toistui vielä kolmannellakin katselukerralla.
On harmi, että niin harva suomalaispoliitikko hyödyntää puheissaan huumoria. Huumori avaa kanavat ja saa yleisön höristämään korviaan ja viihtymään. Kukapa haluaisi menettää tilaisuuden nauraa?
Ei tässä ihmeitä tarvita: vihreiden Ville Niinistö esimerkiksi kuvasi puheensa aluksi ensimmäistä koulupäiväänsä, ja sai yleisön nauramaan jaettujen muistojen äärellä.
Perussuomalaisten Timo Soini puolestaan hersytteli puolueensa kulttuurimyönteisyydellä: ”Mutta me olemme myös suuria teatterin ystäviä. Kyllähän te tiedätte!”
Kyllä me tiedämme.
Kukaan kuntavaaleissa televisiopuheen pitäneistä puheenjohtajista ei epäonnistunut. Toisaalta tuskin yhtäkään nyt kuulluista puheista tullaan vuosien päästä muistelemaan tai edes muistamaan.
Uskon ja toivon, että Suomen parhaiden poliittisten puheiden aika on vasta edessä.
Mikä on paras sinun kuulemasi poliittinen puhe – ja miksi?