Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Tutkijat, viestintä ja viitseliäisyys

Blogit Ylämaan kettu 21.2.2017 22:13
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

”Turun yliopisto kunnostautuu viestintävertailussa”, kerrottiin Suomen Tiedetoimittajain liiton sivulla tuoreen selvityksen tuloksista. Selvityksessä oli vertailtu Suomen yliopistojen tutkimustulosviestintää vuodelta 2016.

Keskeinen kysymys oli, kuinka hyvin yliopistot pystyvät kertomaan tutkimuksen tuloksista suurelle yleisölle. Tätä mitattiin keräämällä suomenkieliset osumat eri medioiden verkkosivuilta.

Määrällisesti eniten osumia sai Helsingin yliopisto, eikä ihme, tuottaahan se eniten tutkimusta. Kun näkyvyys suhteutettiin yliopiston kokoon, kärkipaikan otti Turun yliopisto.

Selvityksessä arveltiin, että tuloksia selittävät yliopiston viestintäyksikön aktiivisuus ja esimerkiksi paikallisen median tiedeuutismyönteisyys. Uskon tämän pitävän pääpiirteissään paikkansa.

Kiinnittäisin kuitenkin huomiota myös tutkijoiden omaan aktiivisuuteen.

Siihen taas voi merkittävästikin vaikuttaa se, miten tärkeänä yliopiston johto, tutkijan esimies tai lähityöyhteisö tutkimusviestintää pitävät.

 

Selvityksessä oli jätetty tarkastelun ulkopuolelle sellainen viestintä, jossa ei varsinaisesti kerrottu tutkimustuloksista, ”ns. päivystävä dosentti -tyyppiset jutut” (ks. näin selvitys tehtiin). Juuri tutkimustuloksista viestittäessä yliopistojen viestintäammattilaisista onkin usein paljon apua.

Silti myös tutkija tai tutkijaryhmä voivat huomattavasti vaikuttaa siihen, miten toimittajat tutkimuksen löytävät – ja kiinnostuvatko he siitä.

Monet tutkijat itsekin uskovat, että tutkimukseen kohdistuvaan kiinnostukseen vaikuttaa se, onko tutkija julkisuudesta jo tuttu.

Asiantuntijaviestintää koskevat tutkimukset ovat myös osoittaneet toimittajien hyödyntävän asiantuntijoina usein samoja, jo entuudestaan tuttuja tutkijoita. Samalla suurin osa tutkijoista jää mediassa niin sanotusti vajaakäytölle.

Onkin mahdollista, että myös tutkimustulosten saamaa julkisuutta vauhdittaa tutkijan aiempi ahkerointi mediassa.

 

Tutkijat pitävät tiedeviestintää tärkeänä osana työtään.

Siitä, että mieltää tiedeviestinnän tärkeäksi osaksi työtään, on kuitenkin vielä matkaa laajaan ja syvästi omaksuttuun tiedeviestintämyönteisyyteen.

Viittaan tällä tutkijaan, joka paitsi mieltää työstään viestimisen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen olennaiseksi osaksi työtään, myös toimii arjessaan sen mukaisesti.

Tehokas tiedeviestintä kysyy oma-aloitteisuutta, valmiutta reagoida nopeasti median tiedontarpeeseen ja, jopa ennen kaikkea, vaivannäköä.

Näkyvimpiä tiedeviestijöitä näyttää yhdistävän viitseliäisyys.

On syytä korostaa, että kaikilla tutkijoilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua aktiiviseen tiedeviestintään, eivätkä kaikki aiheet ole yhtä helposti viestittävissäkään.

Yhtä kaikki, paljon esillä olevien tutkijoiden arjessa viitseliäisyys näkyy esimerkiksi joustavuutena ja valmiutena järjestellä kalenteri uusiksi nopeastikin, kun kutsu käy.

Esimerkiksi sopii suoraan kesäiseltä laiturilta studioon kutsuttu kollega, jolle tuli niin kiire laittautua matkaan, että hän joutui lainaamaan siistiä päällepantavaa toimittajalta.

Monet tiedeviestinnän asiakseen ottaneet tutkijat ovat ainakin toisinaan käytettävissä myös iltaisin ja viikonloppuisin. He ovat valmiita näkemään vaivaa hankkiutuakseen tv-studiolle tai valmistautuakseen haastatteluun. Monet heistä myös kommentoivat ja nostavat esiin tutkimusalansa kysymyksiä oma-aloitteisesti sosiaalisessa mediassa.

Esimerkiksi napakka twiitti tai kiinnostava blogi voi joskus ajaa saman asian kuin tutkimustiedote: toimittaja kiinnostuu ja ottaa yhteyttä.

Toisaalta vaikkapa paikallisradion tai lehden aktiivisuudesta ei juuri ole iloa, elleivät tutkijat ole niiden käytettävissä – ellei sitten tiedettä käsitellä lähinnä tiedotepohjalta.

 

Alussa mainitussa selvityksessä oltiin kiinnostuneita nimenomaan tutkimustulosten viestinnästä. Aihe on tärkeä: tutkimus voi vaikuttaa sitä laajemmin, mitä paremmin sen tulokset välittyvät yhteiskuntaan.

Tutkijan viestintä on kuitenkin Suomessakin yhä vähemmän yksittäisen tutkimuksen tuloksista viestimistä ja yhä enemmän uutisten taustoittamista, analysointia ja maailman tapahtumien ja ilmiöiden selittämistä.

Koska näin on, myös vuorovaikutus tutkijan ja toimittajan välillä tapahtuu yhä useammin suoraan, ilman välikäsiä.

” Näin Twitteristä, että tutkit tätä”, voi toimittaja aloittaa yhteydenottonsa.

Vaikka yhteys tutkijan ja toimittajan välille syntyisi esimerkiksi yliopiston viestintäyksikön avulla, jää silti tutkijan ratkaistavaksi, riittävätkö hänelle seuraavana yönä hiukan lyhemmät yöunet, jotta hän on ajoissa aamutelevision maskissa.

 

Huom. Tämän blogin kirjoittaja on tiedeviestintää tutkinut ja sitä itsekin  harjoittava erikoistutkija Turun yliopistossa. Hän on myös blogissa viitatun tutkimuksen teettäneen Suomen Tiedetoimittajain liiton jäsen.