Sdp:n kulisseissa: Lindtmanin listakohun konnat ja sankarit
Sdp:n puoluekokouksen käytäväpuheiden kiinnostavinta antia olivat Antti Lindtmanin listakohun tulkinnat.
Mikä pohjimmiltaan johti siihen, ettei Sdp:n nuoremman polven tähti, kansanedustaja Antti Lindtman ollut puolueensa puheenjohtajavaalissa mukana?
Kuten tunnettua, Lindtman kompastui kielteiseen julkisuuteen – sopivasti tai ikävästi – juuri kun asemiin ajo johtajavaaliin julkisuudessa käynnistyi.
Mutta mitä niin kutsutussa listakohussa lopulta tapahtui? Saiko kulisseissa valtapelejä pelannut Lindtman ansionsa mukaan, vai kaadettiinko hänet härskissä operaatiossa Antti Rinteen jatkokauden varmistamiseksi?
Kerrataanpa julkisuudessa esillä olleet kohun vaiheet.
Helsingin Sanomien mukaan puolueensa varapuheenjohtaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Lindtman oli suunnitellut Antti Rinteen haastamista ja kertonut tälle aikeistaan lokakuun 2016 lopulla. Joitakin päiviä ennen listojen tuloa julkisuuteen joukko Sdp:n piirijohtajia oli käynyt tapaamassa Rinnettä. Nämä olivat arvostelleet puoluejohtoa ja kertoneet kenttäväen toivovan puheenjohtajakisaa. Tässä vaiheessa juuri Lindtmania pidettiin Rinteen ilmeisimpänä ja vahvimpana haastajana.
Pian tämän jälkeen julkisuuteen tuli tieto, että Lindtman oli toimittanut puhemiehille listoja niistä Sdp:n kansanedustajista, joille sopisi jakaa puheenvuoroja kyselytunnilla.
Media täyttyi tuohtumuksesta. Jotkut Sdp:n kansanedustajista katsoivat paljastuksen vahvistaneen aiempia epäilyksiä siitä, ettei puheenvuoroja ollut jaettu tasapuolisesti. Lindtman pahoitteli tapahtunutta ja arvioi informoineensa eduskuntaryhmää toimistaan turhan heikosti. Sananvapautta hän ei katsonut rajoittaneensa. Rinne puolestaan kertoi, ettei listoista ollut tiennyt. Hän myös arvosteli puoluevaltuustossa Lindtmania epäsuorasti väittämällä listakohun heikentäneen Sdp:n kannatusta.
Marraskuun lopulla kohussa ryvettynyt Lindtman ilmoitti, ettei pyri puolueensa johtajaksi. Hän ei vastannut suoraan siihen, mikä vaikutus listakohulla oli hänen ratkaisuunsa.
Sanavalinnoista voi silti päätellä tunnelmat ja tulkinnan: ”Onhan tässä olleet mailat korkealla, vaikka kiekko ei ole pudonnut jäihin.”
Kävin Lahden Suurhallin käytävillä useita pitkiäkin keskusteluja asiaa tuntevien ja kohun tapahtumia läheltä seuranneiden kanssa. Kiinnostavimmat näkemykset kuulin, kun kerroin eri leireihin kuuluville toistensa mielipiteitä asiasta.
Tapahtumista piirtyi keskustelujen pohjalta kaksi erilaista tulkintaa.
Ensimmäinen niistä vahvisti julkisen tulkintakamppailun voittanutta käsitystä: Lindtman oli toiminut epäreilusti ja myös epäviisaasti. Ei kannata pelailla puoluetovereiden selän takana, jos haluaa ylläpitää luottamusta ja edetä politiikassa. Riskinä on kompastua omaan kikkailuunsa.
Tätä tulkintaa ilmeisesti vahvisti Lindtmanin läheinen suhde konkaripoliitikko Eero Heinäluomaan: hänen maineensa kulissipelurina heittää epäilysten varjon myös suojattiin.
Kilpaileva tulkinta taas vahvisti niin ikään julkisuudessa esitettyä, mutta vähemmälle huomiolle jäänyttä arviota, jonka mukaan Antti Rinne joukkoineen hoiteli sopivasti ajoitetulla vuodolla ja taitavalla median hallinnalla Lindtmanin kanveesiin. Kohu tuotettiin, jotta Rinteen vahvin haastaja saatiin sivuun.
Tälle tulkinnalle perusteita antoi listakohun ajoitus: isku tuli pian Lindtmanin haastoaikeiden tultua Rinteen tietoisuuteen.
Ihmettelin Rinteen leiriin kuuluville ääneen sitä, miksi mies ei muutoinkin pelaa ketterämmin, jos kerran politiikan taktiset kuviot ja taklaukset ovat näin hyvin hallussa.
Provosointini herättämä reaktio oli liki tuohtunut.
Minulle kerrottiin, että oli naiivia kuvitella, että uransa ay-liikkeessä tehneen Rinteen taidolliseen repertuaariin eivät kuuluisi myös rumat temput.
Halusin myös hieman jossitella. Kysyin asiaa läheltä seuranneiden mielipiteitä siitä, olisiko Lindtman halutessaan voinut sittenkin lähteä puolueensa johtajavaaliin ja jopa menestyä siinä.
Tämä olisi luonnollisesti edellyttänyt kohun hoitamista erityisen huolellisesti: nöyrästi, nopeasti ja avoimesti. Ehdolle asettuminen moisen mediamyllyn jälkeen olisi edellyttänyt myös aivan poikkeuksellista pokkaa. Mutta olisiko hänellä ollut mahdollisuuksia?
Joidenkin mielestä mahdollisuudet johtajaksi menivät, koska listakohu oli liian rankka ja raaka. Toisten mielestä mahdollisuuksia olisi kyllä ollut, koska asioiden todellinen laita oli sittenkin niin monella tiedossa.
Minulle vakuutettiin, että ainakin osa puhujalistojen olemassaoloa julkisuudessakin paheksuneista oli ollut asiasta varsin hyvin tietoisia. Listakäytännön julkistamisen ajankohta ja järkytyksen ilmaisut olisivat siis olleet heidän osaltaan puhtaasti taktisia.
Jonkinlaista tukea tälle tulkinnalle antaa se, että Lindtman kuitenkin valittiin viikko sitten jatkamaan eduskuntaryhmän johdossa, vastaehdokkaitta ja yksimielisesti. Jos luottamus todella olisi mennyt, olisiko näin toimittu?
Käytäväpuheisiin on syytä suhtautua käytäväpuheina. Ne valottavat asioiden taustoja, mutta ovat myös osa tulkintakamppailua.
Voimme silti jossitella. Mikäli listat eivät olisi tulleet julkisuuteen tai mikäli ne olisi tulkittu osaksi tavallista puolueen puheenvuorojen optimointia, voisi Sdp:n puheenjohtajana nyt olla Antti Rinteen sijaan Antti Lindtman.
Listakohu havainnollistaa sanontaa ”politiikassa niin on, jos siltä näyttää”. Tämä lausahdus ei toki tarkoita, että asiat tosiasiassa olisivat politiikassakaan niin kuin ne näyttävät olevan.
Sen sijaan sanonta viittaa siihen, että hän, joka voittaa julkisuudessa käydyn määrittelykamppailun, voittaa omakseen niin sanotusti vallitsevan totuuden.
Kohuja ja skandaaleja käytetään politiikassa usein epämieluisten henkilöiden urakehityksen jarruttamisessa tai kilpailijoiden pelaamisessa syrjään. Siksi esimerkiksi sopivasti ajoitettuja vuotoja tapahtuu niin puolueiden kesken kuin niiden sisällä.
Vaikka Sdp:n sisäisessä maailmassa oli edellä kuvattuja ja muitakin jännitteitä, ne eivät vuoden 2017 Lahden puoluekokouksessa juuri nousseet pintaan.
Edeltävä Seinäjoen vuoden 2014 puoluekokous, jossa Antti Rinteen onnistui syrjäyttää Jutta Urpilainen, oli jättänyt väen vereslihalle. Siksi Seinäjoen tapahtumat osaltaan tuottivat sitä todellisuutta, joka Lahdessa nähtiin.
Lopulta Antti Rinne hyötyi siitä, että oli ollut osapuolena edellisessä, rajuksi ja rujoksi koetussa johtajavaalissa. Tuon vaalin puolueväkeen jättämä kipeä muisto suojeli Rinnettä.
Puolueessa haluttiin nyt, monen muun asian hinnalla, vaalia yhtenäisyyttä.
Näyttää siltä, että tällä kertaa kovimpia otteita käytettiin jo ehdokasasettelun vaiheessa.
Varsinainen johtajavaali kiertueineen pysyi siistinä siksikin, ettei Rinnettä haastaneiden Timo Harakan ja Tytti Tuppuraisen kannatus koskaan vakavasti uhannut istuvan puoluejohtajan asemaa.
Osan työkaluista saattoi huoletta jättää pakkiin odottamaan.