Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Kohti halla-aholaisten arvojen mukaista Suomea

Blogit Ylämaan kettu 29.1.2017 15:27
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Göteborg, Ruotsi.

Europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon toteutumassa oleva puheenjohtajaehdokkuus on ainakin teoriassa juuri sitä, mitä perussuomalaiset tarvitsee.

Vaihtoehtona itsensä äänestäjille myynyt puolue on väljähtänyt. Se on leimautunut osaksi eliittiä kantaessaan vastuuta sellaisestakin politiikasta, jota sen omat kannattajat eivät tue.

Populismin ytimessä ovat yhteistyön sijaan vastakkainasettelut, ja niitä Halla-ahon puheenjohtajaehdokkuus tarjoaisi.

Eilen julkaistusta HS-gallupista ja yleisestä aihetta koskevasta keskustelusta voi huomata Halla-ahon olevan monista vihoviimeinen asia, mitä Suomi kaipaa.

Haittaisiko vastustus Halla-ahon kampanjaa?

Asia voi olla jopa päinvastoin. Kunnon rääkäisy symbolisesti oikeilta vastustajilta on juuri sitä, mitä Halla-aho todennäköisesti toivoo. Hän tuskin joutuisi pettymään, sillä ajatus hänestä perussuomalaisten johtajana on monelle Suomen politiikkaa seuraavalle ja kommentoivalle perusteellisen järkyttävä, jopa vastenmielinen.

Populisti tarvitsee oikeat viholliset.

Vihreiden ja vasemmistolaisten tai sellaisiksi leimattujen keskustelijoiden, toimittajien ja poliitikkojen huudattaminen olisi tärkeä osa Halla-ahon kampanjaa. Julkisuus olisi taattu ja eliittienvastainen sanoma välittyisi.

Suomessakin julkisuutta lisäisi myös se, että Halla-ahon ehdokkuus kiinnostaisi ulkomaistakin mediaa.

 

Moni Suomessa tuntuu jo tietävän, että Halla-ahon johtajuuden myötä perussuomalaiset ensin hajoaisi ja sitten katoaisi puoluekartalta.

En lähde asiaa ennustamaan, mutta jossitellaanpa hieman.

Suomessa on uskottu, ettei kovin radikaalille puolueelle löydy kannatusta, koska ”suomalaiset eivät ole sellaisia”. Tätä ajatusta makustellessa kannattaa vilkaista Ruotsiin. Ruotsidemokraateista ei koskaan pitänyt niin sanotusti tulla mitään, ei puolueen julkiseen tarinaan liittyvän natsimaineen vuoksi, ei Ruotsin kaltaisessa maassa.

Puolueen vahva gallup-kannatus on kuitenkin saanut median ja poliittisten kilpailijoiden vastarinnan, puoluejohtaja Jimmie Åkessonin vuosien uurastuksen ja jopa burnoutin jälkeen, murenemaan.

Maltillinen kokoomus on jo ryhtynyt varovasti avaamaan keskusteluyhteyttä, eikä mediankaan ole enää mahdollista pitäytyä etupäässä rasismiskandaalien raportoinnissa. Tämä on todellinen työvoitto monin tavoin eristyksissä pidetylle, 1980-luvun lopulla perustetulle puolueelle.

 

Suuri osa perussuomalaisten hyväksyttävyydestä on kytkeytynyt Timo Soinin persoonaan ja kykyyn pitää puoluetta lujassa otteessaan.

”Maltillisen Soinin puolue ei radikalisoidu.”

Soini on ollut puolueensa säällisyyden takuumies, vaikka totuuden nimissä hänen otteensa esimerkiksi rasististen elementtien kitkemisessä ovat olleet selvästi helläkätisempiä kuin vaikkapa ruotsidemokraattien Jimmie Åkessonin.

Yksi selitys löytyy puolueiden historiasta. Siinä missä ruotsidemokraateille historia on ollut rasite, on se ollut perussuomalaisille suojakilpi.

 

Perussuomalaisten monikulttuurisuutta vastustava ja maahanmuuttoon tiukennuksia vaativa siipi on ollut Soiniin pettynyt. Heille Soini näyttää nyt esteeltä, joka tulisi pikimmiten raivata syrjään.

Soinista pääseminen avaisi uusia kansainvälisiä yhteistyömahdollisuuksia ja antaisi tilaisuuden nykyistä jyrkempiin maahanmuuttopoliittisiin linjauksiin.

Asemiin ajo onkin puolueessa käynnissä. Hahmottumassa olevien leirien, ”soinilaisten” ja ”halla-aholaisten” tavoitteissa ja niiden aikajänteessä näyttäisi kuitenkin olevan eroa.

Jos Jussi Halla-aho on perussuomalaisten johtajavaalissa mukana, on todennäköisesti edessä vaali puolueen luonteesta.

 

Halla-aholaisten tähtäin tuskin on seuraavissa eduskuntavaaleissa vaan selvästi pidemmällä tulevaisuudessa.  Mukana on ihmisiä, joille kyseessä on Suomen ”pelastaminen” sellaisena kuin he sen kulttuurisesti tuntevat ja haluavat.

Alkuvaiheessa eduskuntavaalien voitot ja tappiot ovat pieniä murheita tämän ydintavoitteen edistämisen rinnalla.

Näin ajattelevien ensimmäinen tavoite olisi puolueen kurssin reivaaminen lähemmäs eurooppalaisia jyrkemmän linjan oikeistopopulistisia liikkeitä. Sitten toiveena olisi, että kansalaismielipide seuraisi ennemmin tai myöhemmin puolueen perässä.

Sen jälkeen avautuisi viimeinkin tilaisuus tehdä halla-aholaisen arvomaailman mukaista monikulttuurisuutta vastustavaa, ”kansallismielistä” politiikkaa.