Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Kuka Sdp:ssä tarvitsee puheenjohtajavaalin?

Blogit Ylämaan kettu 19.1.2017 13:44
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Puolueiden puheenjohtajavaalien kummallisuuksiin kuuluvat hokemat, joita toistellaan, kunnes niihin aletaan uskoa. Joskus ne muuttuvat niin toden tuntuisiksi, että ne unohdetaan kokonaan kyseenalaistaa.

Väittämiä myös juurrutetaan suuren yleisön ja median mieliin tieten tahtoen, koska niistä on hyötyä esimerkiksi puolueen julkisuuskuvalle tai jollekin ehdokkaista.

Kokoomuksen vuoden 2014 puheenjohtajavaalissa tällainen väite oli, että ei ole väliä, kuka mahtavista ehdokkaista valitaan. Oliko sillä väliä? Käypä kysymässä Jan Vapaavuorelta ja häntä kannattaneilta.

Sdp:n meneillään olevassa puheenjohtajavaalissa tällaiseksi hokemaksi on muodostunut väite, että Sdp tarvitsee puheenjohtajavaalin.

Näin on esitetty esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Paitsi Sdp:n, myös istuvan puheenjohtajan Antti Rinteen itsensä on esitetty tarvitsevan vaalin.

 

Julkisuudessa hoettuja väitteitä on kiinnostavaa peilata tutkittuun tietoon.

Varsinaisesti ja välttämättä puolueen tarvitsee valita uusi johtaja silloin, kun puoluejohtaja syystä tai toisesta jättää paikkansa tai hän ei enää ole käytettävissä.

Muulloin kyse on siitä, että puolueen jostain syystä tulkitaan tarvitsevan johtajavaalin.

Usein tulkinnat ja väitteet johtajavaalin tarpeesta liittyvät haastajien ja heidän kannattajiensa tavoitteiden ajamiseen ja ovat luonteeltaan poliittisia.

Tämä on osa politiikan normaalia valtakamppailua. Jokainen politiikassa toimiva pyrkii argumentoimaan asioita itsensä ja ajamansa politiikan kannalta edullisesti.

 

Vaikka puoluejohtajien haastamisen ja nopean vaihtamisen kynnys on Suomessakin laskenut, liittyy asiaan edelleen paljon häveliäisyyttä.

Haastajan ei kannalta keikuttaa venettä kovin villisti, koska saattaa itse molskahtaa yli laidan, jos tappio vaalissa tulee. Tämä näkyy sovinnollisuutta korostavana retoriikkana.

Valtakamppailun ei haluta näyttävän valtakamppailulta, eikä haastamisen haastamiselta.

Tätä kuvastaa hyvin Antti Rinteen johtajavaaliin haastaneen Timo Harakan sanailu Keskipohjanmaan haastattelussa:

”– Kyse ei ole siitä, että ketään oltaisiin syrjäyttämässä jostakin hommasta. Avoinna olevaan tehtävään vain tulee kolme hakijaa. Edellinen puheenjohtajavalinta oli traumaattinen. Repesi jyrkkä railo Jutan ja Antin kannattajien välille. – – Ilmoitin Antille, että tällä kertaa tehdään toisella tavalla. Niin että kampanja on rakentava ja hyvähenkinen.”

Ketään ei siis olla syrjäyttämässä, mutta vaali tarvitaan.

Kannattaa huomata myös sitaatin viimeinen virke. Siinä haastaja Timo Harakka ilmoittaa istuvalle puoluejohtajalle Antti Rinteelle, että toisin kuin silloin, kun tämä haastoi istuvan johtajan (Jutta Urpilaisen), nyt kisa käydään hyvässä hengessä.

Veto on taitava, sillä ainakin osa puolueväestä pitää istuvan johtajan haastamista aina jotenkin epäsopivana. Nyt Harakka vaalin haastajana puhuu itselleen rakentavaa roolia, ja jyrkkiä railoja repivän riitelijän roolissa esitetäänkin johtajavaaliin haastettu Rinne.

 

Mihin sitten perustuvat väitteet, että puolue ”tarvitsee” johtajavaalin?

Osan mielestä vaali tarvitaan, koska joku muu olisi johtajana nykyistä parempi. Sitä on kuitenkin jokseenkin epäsopivaa ja myös henkilön oman poliittisen urakehityksen näkökulmasta lyhytnäköistä sanoa ääneen.

Siksi mieluummin ihastellaan vaalia noin yleensä: saadaan mahdollisuus keskustella ja sen sellaista.

Maalaisjärjellä on myös päätelty, että puoluejohtaja, jonka asema on kyseenalaistettu, voisi paikkansa uudelleen lunastamalla ottaa vallan vahvemmin hyppysiinsä. Tällaisia tulkintoja on nyt esitetty Antti Rinteen asemasta.

Oletus on, että jupinat loppuisivat, kun vaali on käyty.

Toisaalta samaa maalaisjärkeä käyttäen voitaisiin esittää, että jos henkilöstä tosiaan olisi puolueensa vahvaksi johtajaksi, häntä ei olisi haastettu ensinkään.

 

Tutkimuksen valossa puheenjohtajavaali ei ole istuvalle puoluejohtajalle hyvä keino vahvistaa asemaansa. Päinvastoin: kerran haastetun johtajan paikka on aiempaa löyhemmässä, vaikka tämän onnistuisi sillä kertaa torjua haastajansa.

Kerran kylvetty epäilyksen siemen jää kentällä itämään.

Myös mediassa vaaliin joutuminen tulkitaan useimmiten osoitukseksi puoluejohtajan heikkoudesta. Samaan tapaan sen, että haastajia ei ilmaannu, katsotaan kertovan johtajan vankasta asemasta.

Toimittajat ottavat aiempaa hanakammin kantaa politiikkaan, mutta tämä tapahtuu usein enemmän tai vähemmän verhotusti. Esimerkiksi käy tämä katkelma Ilta-Sanomien pääkirjoituksesta:

”Puolueen kannatusongelma ja toisaalta pinnan alla vellovat patoumat olisikin syytä käydä läpi puoluekokouksessa. Parhaiten se onnistuu tuomalla Rinteelle haastaja tai haastajia.”

En ole aivan varma ymmärränkö, mitä tarkoittaa ”käydä läpi” asioita haastajien voimalla.

Sen olen kyllä ymmärtänyt, että parhaimmillaan johtajavaalit tarjoavat medialle herkullista jutunaihetta.

 

Toki myös puolueissa johtajavaaleihin liitetään monenlaista ylevää ajatusta.

Puhutaan kauniisti siitä, miten puolue pääsee hakemaan uutta suuntaa, tullaan käymään hyvähenkistä keskustelua ja kenttä pääsee ottamaan kantaa siihen, mihin suuntaan puoluetta halutaan johtaa.

Joskus toiveet toteutuvat, mutta usein todellisuus on karumpi.

Yhtä kaikki, istuvan puoluejohtajan nyt ainakin on syytä viimeiseen asti karttaa asemansa mittauttamista johtajavaalissa.

Puoluejohtajat tietävät tämän, vaikka esittävät urheasti tarvittavan liturgian siitä, miten hienoa on, että puolueessa on keskustelua, että tervetuloa mukaan vaan ja sitä rataa.

Eiväthän he muuta voi sanoa.

 

Sdp:n johtajavaalin tarvitsevat Antti Rinteen haastajat kannattajineen. He tarvitsevat sen siksi, että johtajavaali on edellytys Rinteen syrjäyttämiselle, jonka jälkeen valituksi tullut pääsisi viemään puoluetta parhaaksi katsomaansa suuntaan – tai ainakin yrittämään sitä.

Tämä todellisuus tahtoo hämärtyä retoriikan alle.

Voitto Lahden kokouksessa ei takaa Antti Rinteelle työrauhaa, eikä se varmista hänelle hänen haastajiensa taakse ryhmittyneiden tukea. Näitä ylellisyyksiä on tarjolla ihan muissa vaaleissa menestymisen seurauksena.

Kampanjaan tosimielellä käyneiden Timo Harakan ja Tytti Tuppuraisen ja heidän kannattajiensa toivo on kuitenkin alkanut itää ja versoa.

Jos heille tappio Lahdessa tulee, hekin osaavat sanoa oikeat sanat. Sen jälkeen heidän pettyneet kannattajansa jäävät odottamaan seuraavaa tilaisuutta.